Kotimatkoja

Vuoden 2011 kuluessa tuli kaksi kertaa tarve päästä käymään Suomeen, ja kun tilaisuus kerran tarjoutui, testasimme samalla kaksi uutta lentoreittiä.

Kesällä avautui American Airlinesin suora yhteys Chicagosta Helsinkiin. Reitti on DC:n suunnasta jokseenkin pöhkö: ensin yhdellä lennolla pohjoiseen ja kauas sisämaahan, sen jälkeen toisella suoraan länteen takaisin rannikolle ja meren yli. Toisaalta Chicagon suuntaan lähtee DC:stä lentoja lähes yhtä usein kuin New Yorkiin junia, joten päätimme kaikesta huolimatta hyödyntää tilaisuutta piipahtaa nopealla kaupunkikierroksella lentojen välissä.

Lento IAD-ORD kestää vain pari tuntia, joten juuri kun olet toipumassa aivan liian aikaisen aamuherätyksen aiheuttamasta shokista, olet oikeastaan jo perillä. O’Haren lentokentältä pääsee junalla Chicagon keskustaan reilussa puolessa tunnissa. Varasimme vaihtoon ruhtinaalliset kuusi tuntia, mutta jonkinlaisen turistikierroksen olisi ehtinyt tarvittaessa tehdä lyhyemmässäkin ajassa. Aamupäivä kului kiireettömästi Millenium Milea mittaillen, kiiltävän teräksinen Cloud Gate -papuveistos teki vaikutuksen, ja viileästä kesätuulesta Michigan-järven rannalla pidimme kovasti.

Chicago on siis riittävän suuri kaupunki tarjotakseen katsottavaa kiireiselle pikaturistille, ja keskustassa on helppo suunnistaa myös jalan. American Airlinesin lentojen palvelutaso tosin jää eurooppalaisista kilpailijoista jälkeen. Toisin kuin mannertenvälisillä lennoilla yleensä, Chicagosta Helsinkiin ei matkustajille ollut tarjolla omia televisioruutuja, vaan viihdyke pyöri yhteisissä ruuduissa lentoyhtiön saneleman aikataulun mukaisesti. Ja koska ensimmäinen lentoreitti suuntasi luoteeseen, jälkimmäinen lento kestää peräti yhdeksän tuntia. Menomatkalla Washingtonista Helsinkiin lennon pituus ei juuri harmittanut – olihan varpaita juuri päästy tuulettamaan kaupungin helteessä – mutta paluumatkalla yhdeksän tunnin yhtämittainen istuminen tuntui ikuisuudelta.

Lopputulos: Suosittelen Chicagon reittiä helppona tapana ujuttaa pitkälle lennolle hiukan myös kotimaan matkailua, mutta käytännöllisin tämä suunta lienee niille, jotka ovat muutenkin aikeissa jatkaa mantereen länsi- tai pohjoisosiin.

Jouluna vitkastelimme lentolippujen ostamisen kanssa, ja lopulta hinnat olivat nousseet niin korkeiksi, että koko Suomen joulu näytti hetken vain utopistiselta haaveelta. Yllättäen ja onneksi Icelandair tarjosi myös lomasesongin lentolippuja samaan kohtuulliseen hintaan kuin muulloinkin. Ja koska Islannin talous tarvitsee näinä vaikeina aikoina kaiken mahdollisen tuen, lentoyhtiö antaa hyvin poikkeuksellisesti turistien viipyä välilaskupaikassa muutamia päiviä ilman lisämaksua. Niinpä mekin päätimme pysähtyä paluumatkalla muutamaksi päiväksi Reykjavikiin nauttimaan talvimaisemista.

Reykjavik on erittäin viehättävä pieni kaupunki, jonka kapeissa kaduissa ja matalissa rakennuksissa on jotain häkellyttävän yleisskandinaavista. Ainoastaan katukylttien ur -päätteisistä teksteistä voi päätellä, ettei nyt olla manner-Pohjolassa. Ja koska turismi on yhä tärkeämpi elinkeino, valmiita kiertoajeluita ja räätälöitäviä seikkailukierroksia on tarjolla pilvin pimein. Kiireisimmille tarjotaan jopa pikakierroksia, joissa oppaan johdolla suoritetaan tärkeimmät nähtävyydet Golden Circle -kierros geysireineen ja vesiputouksineen, mustien laavakivien kehystämä Blue Lagoon -kylpylä ja islanninhevosvaellus – kaikki yhden päivän aikana puolijuosten. Talvisaikaan Reykjavikin seuduilla saa aikaa helposti kulumaan pari, kolme päivää, mutta kesällä vaellusmahdollisuudet ja pitkä valoisan aika varmasti houkuttelisivat jäämään vähän pidemmäksikin aikaa. Islanti, jonka me tammikuiset vieraat näimme, oli luminen, kylmä ja hämärän tunnelmallinen.

Lento Washingtonista Reykjavikiin kestää vaivaiset viisi tuntia, jonka aikana tosin ei tosin tarjota lämmintä ruokaa, mikä on mannertenvälisillä lennoilla poikkeuksellista. Toisaalta matkustajille on tarjolla elokuva-, musiikki- ja videopeliviihdykettä penkin selkäosan ruudun kautta, ja tarjontaa voi selata vapaasti oman aikataulun mukaan. Ja ruokaakin toki saa halutessaan ostaa, joskin suurin osa matkustajista näytti tyytyvän omiin voileipiin ja lentoyhtiön tarjoamiin virvokkeisiin. Reykjavikin kenttä on hädin tuskin keskimääräistä bussiasemaa isompi, joten tiukempikin vaihto lentojen välillä onnistuu kyllä. Eikä Reykjavikista edelleen Helsinkiin lennä kuin reilu kolme tuntia. Icelandairin koneet ovat jonkin verran pienempiä kuin American Airlinesin jättimäiset, kolmiriviset matkustajavalaat, mutta lentomukavuuteen se ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin.

Lopputulos: Suosittelen Islannin reittiä erityisesti niille matkustajille, joilla on aikaa pysähtyä matkan varrella päiväksi tai pariksi Reykjavikiin, mutta suoraan Atlantin ylitykseen tämä vaihtoehto on myös varsin mukava. Keskeisin haittapuoli lienee aikataulujen jäykkyys: lentoja lähtee Washingtonista vain kerran päivässä.

Näillä lennoilla pysähdyin toistuvasti miettimään, oltiinko nyt matkalla kotoa vai kotiin. Vuosi sitten kysymys oli lähinnä teoreettinen, mutta nyt vastaaminen oli jo selvästi vaikeampaa. Samanlaista vähittäistä vieraantumista olen huomannut suhteessa ulkosuomalaisuuteen. Totta kai olemme edelleen molemmat henkeen ja vereen suomalaisia, ja puhumme Suomesta kaikille ja taukoamatta, mutta ulkosuomalaisuus kuulostaa siltä, että asumme ulkomailla, ja se onkin jo vaikeampi niellä. Ei arki täällä ole mitään väliaikaista ulkoelämää tai etäarkea. Paikalliset ystävät ovat myös ihan oikeita ystäviä, eivät korvikeseuraa. Ja koti… no koteja on siellä missä on omia kirjahyllyjä, eli tällä hetkellä kaikkiaan viidessä eri osoitteessa kahdella mantereella.

Ehkä oikea ekspatriaatti on se, joka suhtautuu kaikkeen tähän vain iloisella olankohautuksella. No, täällä nyt ainakin kesään asti. Tai jouluun. Ja katsotaan sitten taas.