Asunnonmetsästäjän opas Washingtoniin

Tämä on se artikkeli, jonka olisin halunnut löytää netin syövereistä sinä keväänä kun suunnittelimme muuttoa Washington DC:hen. Vaikka aihe ei itselle enää varsinaisesti olekaan ajankohtainen, ajattelin että ehkä paikallisohjeiden jakaminen olisi mukava ele – onhan suurlähetystön, NIH:n, maailmanpankin ja muutaman muun organisaation ansiosta seudulle jatkuvaa muuttoliikettä. Tässä siis, omia hävyttömän subjektiivisia näkemyksiäni Washingtonin seudun asunaluevaihtoehdoista, olkaa hyvät!

Grosvenor / North Bethesda
+ Metroaseman läheisyydessä hyvät kulkuyhteydet, joskin pitkähkö metromatka keskustaan.
+ Taloyhtiöissä usein täydet palvelut ulkouima-altaineen ja tenniskenttineen.
+ Autolla helppo pääsy Rockvillen ostoskeskusalueille.
+ Hintataso on pääsääntöisesti kohtuullinen.
– Kauppamatkaa varten tarvitaan lähes välttämättä auto.

Bethesda
+ Kaikki palvelut kävelyetäisyydellä.
+ Valtavasti ravintoloita ja aktiivinen yöelämä.
+ Hyvät kulkuyhteydet metrolla, jossain määrin myös busseilla.
– Kattava palvelutarjonta nostaa huomattavasti kynnystä lähteä Washingtonin puolelle.
– Palveluiden läheisyyden vuoksi hintataso on selvästi korkeampi kuin hiukan etäämmällä pohjoisessa.

Friendship Heights
+ Hyvin varustellut, suuret ruokakaupat (Giant ja Whole Foods).
+ Useita tavarataloja, vaatekauppoja ja luksusputiikkeja.
+ Kohtuullinen ravintolatarjonta.
+/- DC:n ja Marylandin rajalla: asunnon tarkka sijainti määrää, kumman osavaltion puolelle hoidetaan paperiasiat ja maksetaan verot.
– Shoppailualueeksi varsin hintava.
– Pysäköintipaikkoja voi olla vaikea löytää, ellei sellaista tarjota taloyhtiön puolesta.

Tenleytown
+ Erinomaiset kulkuyhteydet metrolla ja bussilla.
+ Kaupunginkirjasto, Woodrow Wilson -uimahalli (kaupungin asukkaille ilmainen!), joogastudio.
+ Kohtuullinen ravintola- ja kahvilatarjonta.
+ Ostoskeskuksen yhteydessä rautakauppa, elektroniikkaliike, Container Store, musiikkikauppa jne.
+ Whole Foods
– Läheisen American Universityn opiskelijat etsivät lähinnä tältä alueelta asuntoja, mikä nostaa hintatasoa.
– Pysäköintipaikkoja voi olla vaikea löytää, ellei sellaista tarjota taloyhtiön puolesta.

Van Ness
+ Näpppärä sijainti sekä keskustan toimistoalueen että NIH:n suuntaan. Hyvät kulkuyhteydet sekä metrolla että bussilla.
+ Kohtuullinen hintataso ja erittäin turvallinen alue.
+ Politics & Prose -kirjakauppa.
– Ainoa ruokakauppa metroaseman Giant.
– Hiljainen yöelämä ja jossain määrin rajoittunut ravintolatarjonta.

Woodley Park / Glover Park / National Cathedral
+ Kaunis ja rauhallinen asuinalue.
+ Sijainnista riippuen kohtuullinen ravintolatarjonta.
+ Whole Foods Glover Parkissa.
– Hiljainen yöelämä.
– Rajalliset kulkuyhteydet. Woodley Parkin metroasemasta etäämmälle pääsee vain satunnaisilla busseilla tai kävellen.

Georgetown
+ Perinteikäs, arvostettu ja kaunis asuinalue.
+ Erinomainen ravintolatarjonta.
– Rajallinen ruokakauppatarjonta. Glover Parkin tienoilta löytyy sentään Whole Foods.
– Ei metroasemaa, kulkuyhteydet bussilla pohjoiseen Friendship Heightsille ja itään keskusta-alueelle kohtuulliset.
– Huomattavan hintava.

Dupont Circle / Adams Morgan
+ Yöelämän keskus: ravintoloita, baareja ja tekemistä enemmän kuin omaan tarpeeseen.
+ Tarvittaessa kävelymatka keskustaan tai esimerkiksi Suomen suurlähetystölle.
– Alueen maine bilekeskuksena ja lyhyt etäisyys keskustasta nostavat hintoja.
– Pysäköinti voi olla hyvin hankalaa tai täysin mahdotonta.
– Pääsääntöisesti turvallinen, mutta normaali huolellisuus tarpeen kuten kaikilla alueilla, joilla on paljon väkeä liikkeellä.

Columbia Heights / Mount Pleasant
+ Monipuolinen ja mielenkiintoinen ravintolatarjonta.
+ Hyvät kulkuyhteydet metrolla ja busseilla keskustan suuntaan. Punaiselle metrolinjalle (mm. NIH) matka on hiukan monimutkaisempi.
+ Pääsääntöisesti kohtuullinen hintataso.
+ Kehittynyt kaupunginosakulttuuri. Täällä on kerrostaloasukkaankin helppo tutustua naapureihinsa.
– Alueen maine on parantunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana, mutta edelleen lienee turvallisinta tietää, millä alueilla liikkuminen on viisasta minäkin vuorokauden aikoina.

U street
+ Adams Morganin ohella yöelämän keskus: ravintoloista ja keikkatarjonnasta ei ole koskaan puutetta.
+ Jännittävä, trendikäs ja voimakkaasti kehittyvä asuinalue.
– Ravintolat ja aamuyön musiikkitarjonta saattavat pitää asukkaita hereillä kaikkina viikonpäivinä. Turvallisuuden suhteen samat varaukset kuin Columbia Heightsilla tai Adams Morganilla.
– Pysäköinti voi olla hyvin hankalaa tai täysin mahdotonta.

Silver Spring
+ Kohtuuhintainen ja yleisesti ottaen turvallinen asuinalue.
+ Monipuolinen ravintolavalikoima, hyvin varusteltuja ostoskeskuksia kävelyetäisyydellä.
+ Kehätietä autolla tai bussilla kohtuullinen näppärä pääsy Bethesdaan ja NIH:lle.
– Syrjässä. Keskustaan pääsee metrolla, mutta matka on melko pitkä, ja varsinkin viikonloppuisin matkantekoa hidastavat jatkuvat korjaustyöt.

Esittelyn ulkopuolelle jäivät kokonaan Virginia, Takoma Park sekä tietenkin kaupungin itäosat, joista yhtäkään en tunne riittävän hyvin ottaakseni niihin kantaa. Yllämainitut alueet ovat kuitenkin useimmin niitä, joilta esimerkiksi juuri NIH:lle, suurlähetystölle tai maailmanpankkiin töihin tulevat muuttajat asettuvat.

Osuikovatko arviot oikeaan? Jäikö joku erinomainen asuinpaikka mainitsematta? Kerro siitä kommenteissa!

Advertisement

Turistina kotona

Meillä oli toukokuussa vieraita käymässä, ja kylläpä se olikin mukavaa. Arkeen tuli sopivasti vaihtelua ja pääsimme itsekin katsomaan uusia nähtävyyksiä lähialueella.

Valkoiseen taloon löytyi Pennsylvania Avenuen puolelta yllättävän hyvä näkökulma.
Rakennustaiteen museossa oli LEGO-näyttely.	Museon aulatila on komea – ja hieman absurdi.
Glen Echossa kaikuu vielä vanhanajan hattaranmakea huvipuistotunnelma.
George Washingtonin kotitalolla Mount Vernonissa eivät turistijonot vielä häirinneet…
…ainakaan karkailevia kilejä.
National Cathedralin huipulta näkymät ovat komeat, vaikkakin joskus utuiset.
Annapoliksen arkkitehtuuri on, kuten pienissä satamakaupungeissa yleensä, omaleimaista ja sievää. Kaupungin suosituin nähtävyys on kuitenkin merisotakoulu kadetteineen.
Sandy Pointin rannalla merivesi oli kylmää, mutta hiekka poltti varpaita. Taka-alalla Cheaspeake Bay Bridge (6,9 km) ja Atlantti.
New Yorkissa kävimme mm. ihmettelemässä Chinatownia. Kaupungin tunnelmaa ei voi jäljitellä.

Sateinen, sumuinen kaupunki

Toissaviikonloppuna tuhannet biofysiikan tutkijat kokoontuivat Baltimoressa Biophysical Societyn 55. vuositapaamisen merkeissä. Muun kuin biofysikaalisen alan edustajana en seurannut puolisoa esitelmätilaisuuksiin, vaan tutustuin kaupunkiin konferenssilesken raukealla uteliaisuudella. Sää ei erityisemmin suosinut, mutta keskusta tuli silti koluttua. Tässä kuvamaistiaisia satamasta, kuuluisasta akvaariosta sekä Mt. Vernonin kulttuurikortteleiden liepeiltä.

Konferenssin alussa tunnelma on kuin ensimmäisenä koulupäivänä.	Baltimoren satama on maaliskuussa hiljainen. Turisteja odotellaan.
Komeaa ympäristötaidetta rannassa.	Akvaarion eksoottisia kyyhkyläisiä.
Yksiräpyläinen kilpikonna salaattilounastaa.	Pikkulunni tykkäsi läträtä.
Tällä tipulla on heijastin omasta takaa.	Ei ole liman elämä helppoa.
Vaikka kaupungintalo on komea, paikoitellen näkee kuinka lama on koetellut kaupunkia kovalla kädellä.	Peabodyn, eli John Hopkins -yliopiston musiikin laitoksen vaikuttava kirjasto. Koko talo on upea, mutta muualle ei ole ulkopuolisilla pääsyä.

---

Matkailuvinkki: Baltimoreen pääsee arkipäiväisin Washingtonista MARC-lähijunalla. Matka kestää vajaan tunnin ja kustantaa seitsemän dollaria per suunta. Aamuvuoroista klo 8:05 Union Stationilta lähtevä juna on viimeinen, joka saapuu Baltimoressa ydinkeskustaan Camdenin asemalle, myöhäisemmät pysähtyvät ainoastaan Penn-pääasemalla. Kävelymatka sieltä satamaan on noin 20-30 minuuttia. Viikonloppumatkalaisille ainoa vaihtoehto on hitusen kalliimpi AMTRAK, joka sekin pysähtyy vain Penn Stationilla.

P.S. Pahoittelut radiohiljaisuudesta. Kovasti on nyt ollut surua niin koti- kuin kansainvälisellä rintamalla. Yritän taas aktivoitua loppukuuta kohden.

Neuvoja kanssamuuttajille (USA)

Nyt kun olen ehtinyt jonkin aikaa koota tietoa kaikista niistä asioista, joita olisin viime kesänä halunnut tietää, ajattelin että olisi kohtuullista jakaa vinkkejä muille Yhdysvaltoihin muuttaville ulkosuomalaisille. Osa näistä on tullut jo aiemmissa blogiteksteissä esille, mutta kokoan nyt tähän vielä kaikki helpommin löydettäviksi. Linkkien takaa löytyy tarkempaa tietoa.

Muistilistoja ja neuvoja itse muuttoa varten löytyy netistä ja kirjastosta runsain mitoin, joten keskityn nyt ensisijaisesti sellaisiin asioihin, jotka tulevat vastaan sitten kun matkalaukut on saatu purettua uuteen kotiin meren tällä puolen. Neuvot koskevat ensisijaisesti DC:n/Marylandin aluetta, vaikka osasta saattaakin olla apua koko maassa.

Vakuutukset

• Maanlaajuisia kotivakuuttajia Yhdysvalloissa ovat mm. Allstate, Geico, Nationwide, State Farm ja Travelers. Vuokralla asuville tarjotaan Renter’s Insurance -nimistä tuotetta, ja tämä taitaa soveltua useimpien väliaikaisesti maahan muuttavien tilanteeseen parhaiten. Tarjouksia vakuutuksista saa kohtuullisen hyvin netin kautta, mutta parasta palvelua saa soittamalla palvelunumeroon tai vierailemalla vakuutusyhtiön toimistossa. Vakuutustarjouksia pyydettäessä erityisesti netissä kysellään toinen toistaan ihmeellisempiä kysymyksiä talon rakennustekniikasta ja teknisestä paloturvallisuudesta. Ei syytä huoleen, vakuutusyhtiön henkilökunta löytää kyllä kaiken tämän tiedon omista tietokannoistaan osoitteen perusteella.
• Kerrostaloasunnossa vuokralaisen kotivakuutukseen sisältyy yleensä: varsinaisen omaisuuden suoja tiettyyn könttäsummaan (esim. $10 000–$30 000) asti, korvaus asumisesta muualla mikäli asunto muuttuu väliaikaisesti asumiskelvottomaksi (tiettyyn summaan tai kuukausimäärään asti), vastuuvakuutus lähinnä oikeudenkäyntikuluja varten (usein $100 000 tai enemmän) ja vieraiden vahinkovakuutus lääkärihoidon kulujen osalta (esim. $1 000–$2 000). Joskus tarjotaan erikseen maksullista lisäsuojaa esimerkiksi identiteettivarkauksien varalta. Tällaisen ”peruspaketin” tavallinen omavastuuosa on $500 ja kustannus vuodessa noin $120–150.
• Autoa varten tarvitsee tietenkin erikseen vakuutukset, ja yleensä niistä saa alennusta jos vakuuttaa kaiken samassa yhtiössä. No, ehkä tämä on itsestäänselvyys.
• Arvoesineille, jotka eivät mahdu perusvakuutuksen kattosummiin, on tietysti omat vakuutuksensa. Hyvälaatuisille soittimille suositellaan ns. Inland Marine Insurance -nimistä palvelua, joka kattaa erilaisia vahinkoja selvästi tavallista vakuutusta laajemmin, ja on voimassa kaikkialla maailmassa. Näille on omat erikoistuneet vakuutusyhtiönsä, itse valitsimme paikallisen viulunrakentajan suosituksesta Merz-Huber-nimisen firman. Soitinvakuutus kattaa myös sellaiset ongelmat kuin halkeamat ja kolhut, jotka vaativat korjauttamista ammattilaisella.

Ajokortit

• Ajokorttia haetaan oman osavaltion tai countyn Department of Motor Vehicles -nimisestä toimistosta. DC:n DMV on Georgetownin perukoilla, Montgomery Countyn (johon mm. Bethesda kuuluu) DMV puolestaan Gaithesburgissa.
• Ennen toimistoon menoa tarkista heidän nettisivuiltaan, mitä dokumentteja tarvitaan mukaan. Varmista vielä kaksi kertaa. Mikään asia ei etene, elleivät kaikki tarvittavat paperit ole kourassa yhtäaikaa, eivätkä virkailijat jousta piirun vertaa papereiden kelpoisuusvaatimuksista. DC:n DMV tarjoaa sivuillaan juuri tätä varten sähköistä tarkistuslistaa, suosittelen sitä vilpittömästi (mutta huomaa, että vaatimukset dokumenttien suhteet voivat nekin vaihdella toimistojen välillä). Jos viisumiluokkaan ei sisälly automaattista työlupaa, saatat tarvita yhden dokumenteista sosiaalitoimistosta, ks. ”Muuta juoksevaa”.
  
• Kortin saaminen voi edellyttää useita käyntejä toimistolla, mutta kun kaikki paperityöt on hoidettu kunnialla loppuun, kortin saa suoraan käteen. Ulkomaalaisen ensimmäinen ajokortti on yleensä voimassa noin vuodesta viisumien viimeiseen voimassaolopäivään.
• Kansainvälisestä ajokortista liikkuu ristiriitaista tietoa, ja sen kohtelu onkin osavaltiokohtaista. DC:ssä kortista ei oltu millään tavalla kiinnostuneita. Suomalainen ajokortti on taas osavaltiosta riippuen voimassa 30–90 päivää.
• Liikkumisesta ilman autoa: älä. Metrolla pääsee 75 % tarpeellisista paikoista, mutta jos Suomessa on ollut ajokortin omistaja, kortti on kaikkein järkevintä hankkia myös täällä, ja mahdollisimman pian (kuitenkin aikaisintaan kaksi viikkoa maahan saapumisesta, ks. kohta Sosiaaliturvatunnus).

Utilities

• DC:n metropolialueen sähköyhtiö on Pepco. Sähkösopimuksen aloittamisessa ei ole mitään kummallista, se onnistuu puhelimitse, netissä tai toimistossa. Kerrostaloasunnon keskimääräinen kuukausittainen sähkölasku lienee $20–50 huitteilla, mikäli lämmitys ei toimi sähköllä. Kesäisin sähkölasku voi vastaavasti olla korkeampi ilmastoinnin vuoksi. Ja ilmastointi on aivan ehdoton, siitä ei missään nimessä kannata tinkiä. Paras vaihtoehto on asukkaan säädettävissä oleva termostaatillinen puhallin, joka sijaitsee yleensä katon rajassa ja tuulettaa tasaisesti koko asuntoa, mutta paremman puutteessa vanhan mallinen eli äänekäs, mikroaaltouunin kokoinen, ikkunan läpi asennettu laatikkokin menettelee.
• Vesi-, kaasu- ja jätehuoltolaskuista en osaa sanoa paljoa, koska meillä ne kuuluvat vuokraan. Asuntoa vuokratessa on kuitenkin syytä varmistaa tarkasti, mitä ”all/some utilities included” täsmällisesti tarkoittaa, ettei tule ikäviä yllätyksiä.
• Asuntojen laatu on keskimäärin samaa tasoa kuin Suomessakin. Ikkunat ovat yleensä yksinkertaiset, mutta talvellakin miellyttävä huoneenlämpö varmistetaan ylenpalttisella lämmityksellä. Henkisesti on syytä varautua siihen, että vanhemmissa ja joskus uudemmissakin taloissa saattaa olla torakoita, joita vuokranantajan on velvollisuus myrkyttää säännöllisesti. Lämpimällä kesällä on hintansa. Hiiret eivät myöskään ole aivan ennenkuulumattomia, rotat ovat sentään onneksi (tässä kaupungissa) erittäin harvinaisia.
• Laajakaistapalveluita alueella tarjoavat mm. RCN, Verizon ja Comcast. Hinnat vaihtelevat villisti riippuen asuinalueesta, satunnaisista tarjouksista ja halukkuudesta sitoutua yhteen palveluntarjoajaan määräajaksi (yl. 1–2 vuotta) – nettisivua paremmat tarjoukset saattaa saada soittamalla suoraan asiakaspalveluun. Karkeasti sanoisin, että n. 1,5 Mb nopeus kustantaa $30-40/kk ja 8–10 Mb $40–60/kk (v. 2010). Tähän päälle tulevat mahdolliset kytkentämaksut, mahdollinen laitevuokra (n. $5/kk per laite, esim. modeemi tai langaton reititin) sekä tietenkin muutaman prosentin vero. Kokonaisuutena netistä joutuu siis pääsääntöisesti pulittamaan enemmän kuin Suomessa.
• Yksittäistä nettiyhteyttä mieluummin nuo edellä mainitut yhtiöt myyvät paketteja, joihin sisältyy valinnan mukaan netti, kaapeli-tv ja/tai lankapuhelin. Hinta tietysti vaihtelee tarjonnan laajuuden mukaan, mutta vaikuttaa hieman siltä, että valinnoista riippumatta kaikki paketit lopulta maksavat karkeasti $70-100/kk. Suosittelen tarkkaavaisuutta pikkupränttien kanssa: monet hyvältä vaikuttavat tarjoukset edellyttävät sitoutumista esim. kahdeksi vuodeksi siten, että ensimmäisen vuoden jälkeen hinta nousee selvästi ja sopimuksen irtisanominen maksaa maltaita.
• Televisiota voi tosin katsoa ilman kaapeliakin. Siihen tarvitaan – kuten Suomessakin – joko vanhanaikainen tv, digiboksi ja antenni tai digitaali-tv ja antenni. Digiboksia kannattaa kysellä paikallisilta tutuilta, sillä niitä on jäänyt monella tarpeettomiksi isomman ruudun hankinnan yhteydessä. Perusmallinen ”bunny ears” -antenni maksaa n. $20. Näillä välineillä alueesta riippuen näkyy muutamia paikalliskanavia, CBS, Fox, ABC ja NBC. Ohjelmatarjonta on muutaman hittisarjan lisäksi lähinnä mainoksia, uusintoja, satunnaisia uutisia, realitya ja erittäin harvoin yksittäisiä elokuvia. Toisaalta tätä samaa kaapelikanaviltakin tulee, enemmäin vain. CBS, CNN ja Fox tarjoavat monien sarjojen viimeisimpiä jaksoja myös stream-muodossa nettisivuillaan. Elokuvia varten ylivoimaisesti suosituin palvelu tällä hetkellä on Netflix.
• Kännykkäliittymiä myyvät mm. T-Mobile, AT&T, Sprint, Verizon ja Virgin Mobile. Ainakin alkuun riittänee prepaid-yhteys, jonka saa avattua pientä panttimaksua vastaan ja jonne lisätään rahaa joko puhelimitse tai netissä. Varsinaista liittymää varten tarvitaan sosiaaliturvatunnus (ks. sotun hakemisesta jäljempänä). Liittymätyyppejä on kahdenlaisia: henkilö- tai perhekohtaisia puhepaketteja, joihin voi ostaa halutessaan lisäminuutteja, tekstiviestejä tai datapalveluita sekä marginaalisesti kalliimpia kahden vuoden sopimuksia, joihin sisältyy ilmainen tai puoli-ilmainen puhelin. Näiden jälkimmäisten ansiosta lähes jokaisella vastaantulijalla on uutuuttaan kiiltelevä älyluuri. Prepaid-liittymän tai puhelimettoman sopimuksen valinnassa kannattaa huomioida, että sekä lähettäjä että vastaaja maksavat niin puheluista kuin tekstiviesteistäkin. Sopimusten mukana tulevat puhelimet on usein lukittu tietylle (jenkki-)palveluntarjoajalle.

Tarpeelliset hankinnat

• Vuokra-asunnon varusteluun kuuluvat yleensä jääkaappi ja pakastin, kaasuhella (joskus sähköinen), mikro ja astianpesukone. Pyykinpesukone ja kuivausrumpu ovat käytettävissä joko omassa asunnossa tai yhteisissä tiloissa. Kaasuhellaa ei kannata säikkyä, vaikkei se olisikaan ennalta tuttu laite. Käyttö on 100% yhtä helppoa kuin sähköhellankin. Läheskään aina kerrostalohuoneistoissa ei ole kattolamppuja, tai niitä ei ole kuin muutama, eikä pistokkeiden puuttuessa voi asentaa omiakaan. Jalkalamppuja tarvitaan siis useita.
• Huonekaluja saa tietysti IKEAsta, Craigslistilta ja muuttajilta erityisesti ulkosuomalaisyhteisöjen kautta, mutta edullista, amerikkalaista vaihtoehtoa kaipaavan kannattaa vilkaista ainakin La-Z-Boy, Marlo, Mattress Discounters (tai vastaava), Ellen’s Futon ja/tai Jennifer. Myös Target, Walmart ja Bed, Bad and Beyond myyvät joitakin huonekaluja, ja tuotteita voi tilata myös suoraan netitse. Pottery Barnin tavara on ihastuttavaa, mutta tyyriimpää, ja sittenkin yleensä Aasiassa tehtyä. Käytetyn tavaran ja erityisesti tekstiilien suhteen saattaa (?) olla joskus syytä olla hieman varpaillaan viimeaikaisen lude-epidemian takia.
• Muuta kodintavaraa ja pienelektroniikkaa saa BestBuysta, edellä mainituista Targetista ja B,B&B:stä, joskus RadioShackista sekä kylmästi Amazonista. Myös Sears on tähän tarpeeseen hyvä vaihtoehto, jos sellainen löytyy lähistöltä. Hgregg ainakin mainostaa aggressiivisesti, mutta en osaa sanoa sen laadusta tai hintatasosta.

Muuta juoksevaa

• Verotus on päänvaiva, jota ei yhdellä ranskalaisella viivalla selvitetä. Olennaiset muuttujat ovat suomalainen verotus, Yhdysvaltojen liittovaltion verotus ja oman osavaltion verotus. Näillä kaikilla on omat aikataulunsa, omat sääntönsä ja poikkeuksensa. En voi kuin toivottaa onnea ja mahdollisesti suositella palkkaamaan asiantuntevan veroneuvojan.
• Sosiaaliturvatunnusta saattaa tarvita mitä ihmeellisempiin asioihin luottokortista tavaratalon bonuskorttiin, puhelinliittymästä laskujen nettiveloitukseen ja verotukseen. Perhettä kohden on siis oltava ainakin yksi henkilökohtainen sosiaaliturvatunnus. Tunnusta anotaan sosiaalitoimistosta, jossa on taas syytä olla oikeat dokumentit mukana. Toimistoon menoa kannattaa lykätä ainakin n. kaksi viikkoa maahantulopäivästä, jotta tarvittavat tiedot ovat varmasti ehtineet siirtyä maahanmuuttoviranomaisilta eteenpäin.
• Puolisoille, joiden viisumi ei automaattisesti sisällä työlupaa, ei myöskään sotua myönnetä, vaan sen sijaan saa tarvittaessa ”myöntämättömyystodistuksen”. Tätä paperia tarvitaan mm. ajokorttia anottaessa. Jos työluvan myöhemmin saa, sen perusteella voi sitten hakea myös sotua. Sotu on täysin sattumanvarainen luku, joka ilmoitetaan pahvisella kortilla, mutta se avaa ovet moniin henkilökohtaisiin tietoihin, joten sen kanssa kannattaa noudattaa varovaisuutta.
• Pankkitilin avaaminen saattaa edellyttää minimissään pysyvää osoitetta ja enimmillään sosiaaliturvatunnusta. Jokaisella pankilla on omat pankkiautomaattinsa, ja vieraan pankin automaatin käytöstä veloittavat kumpikin pankki omat palvelumaksunsa – siksi myös automaattien sijainti saattaa olla relevantti valintakriteeri. Varmista, että tiliin kuuluu shekkivihko, sitä ilman ei pärjää.
• Työluvan hakuprosessi ja -vaatimukset riippuvat viisumiluokasta, mutta J2-viisumin osalta prosessi kestää kokemukseni mukaan kolmisen kuukautta hakupapereiden postittamisesta varsinaisen työlupakortin saapumiseen postitse. Hakukirjeeseen ei tarvitse liittää mitään laskelmia, vaan yksinkertainen sanallinen selostus riittää. Hakemuksen voi laittaa vetämään koska vain maahantulon jälkeen, joskin on mahdollista, että prosessia koskee sama kahden viikon viive kuin sosiaaliturvatunnustakin. Hyviä ohjeita löytyy yliopistojen sivuilta googlaamalla, mutta tarkista viimeisimmät vaatimukset myös suoraan USCIS:n sivuilta.
• Käyntikortit ovat täällä ahkerassa käytössä, joten jos työpaikka ei niistä huolehdi, itsenäistä teettämistä kannattaa harkita. Esimerkiksi Vistaprint myy 250 kortin pakkaa halvimmillaan $3,99 sisältäen postikulut. Kortin ulkoasulle löytyy sadoittain erilaisia vaihtoehtoja, ja taittoa saa vielä halutessaan itse viilata sopivammaksi. Aivan välttämättömiä kortit eivät tietenkään ole.

Näillä pääsee jo pahimpien alkukipuilujen yli. Voin vielä täydentää listaa kommenttien ja pyyntöjen mukaan.

Raja

Olen joskus metrossa istuessani pohtinut, missä District of Columbian ja Marylandin raja oikeastaan menee. Tai metrossa se on tietysti itsestäänselvää: Friendship Heightsin ja Bethesdan asemien välillä. Mutta missä siellä?

Viime viikolla selvisi.

Osavaltioiden raja kulkee Wisconsin Avenuen yli Western Avenueta pitkin. Friendship Heightsin Whole Foodsissa tai Giantissa Western Avenuen pohjoispuolella ei myydä alkoholituotteita, mutta kadun toiselta puolella World Marketissa myydään. Ihmeellistä! Osavaltiorajan myötä nimittäin vaihtuu lainsäädäntö, sekä tietysti myös verokanta.

Ja kun ihan tarkkoja ollaan, Friendship Heightsin metroaseman uloskäynneistä yksi on jo Marylandin puolella.

Joulu on taas

[17ºC, aurinkoista.]

Washingtonin Kipinä-Kerho järjesti lauantaina Bethesdassa perinteisen suomalaisen joulubasaarin. Varmistettua faktatietoa minulla ei ole tarjota, mutta ilmeisesti tapahtumalla on juuret ja vankka maine jo useamman vuosikymmenen takaa.

Alueen ulkosuomalaisten blogistakollegoiden ansiosta tiesin, että paikalla on syytä olla heti ovien auetessa. Kun saavuimme suomalaisten ystäviemme kanssa pysäköintialueelle, yhtään ainoaa koloa ei ollut vapaana. Eikä tämä kirkon parkkipaikka ollut mitenkään erityisen pieni. Viisaimmat saapuivat suosiolla taksilla, ja silloin vielä suljetun oven takana jono kiemurteli kymmenien metrien pituisena. Aihetta olikin saapua ajoissa, jos mieli ostaa basaarin hittituotteita: Fazerin sinistä, pullapitkoa, joulutorttuja, ruisleipää tai lakupiippuja.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Väkeä oli saapunut paikalle karkeastikin arvioiden useampi sata. Jopa tapahtuman suojelija, suurlähettiläs Pekka Lintu kunnioitti vaimonsa kanssa läsnäolollaan maanmiestensä ja -naistensa vaivannäköä. Kansanmusiikkiryhmä soitteli tunnelmaan sopivia iloisia renkutuksia, käsityötaiteilijat esittelivät koruja, huiveja, villavaatteita ja tuohihenkisiä koriste-esineitä. Pienet englantia puhuvat, mutta nimilappujen perusteella suomensukuiset lapset myivät arpajaislipukkeita, voittoina piparkakkutaloja ja naistenlehtien vuosikertoja. Ja amerikansuomalaiset santsasivat kahvilassa juhlamokkaa ja lohivoileipiä.

Korva-arviolta suurin osa kävijöistä oli toisen tai kolmannen polven suomalaisia, eikä läheskään kaikkien kansallispukuistenkaan myyjien kanssa voinut asioida luontevasti kotikielellä. Mutta suhde Suomeen oli sitäkin intohimoisempi. Jotenkin hellyyttävää oli esimerkiksi samassa kahvilapöydässä istuneen michiganilaisrouvan polttava tarve kertoa meille ylitourniolaisista vanhemmistaan ja siitä, kuinka hän yhtenä kesänä oli käynyt Jyeväskyelässä ja uinut saunan jälkeen järvessä. Keskustelun kävimme tietenkin englanniksi, vaikka rouva vannoi osanneensa lapsena vielä suomea.

Meillä ei ollut tällä kertaa tarvetta hamstrata karjalanpiirakoita, sillä niitä löytyi omasta pakastimesta! Olin toissaviikolla leipomassa DC:n epävirallisen suomalaisyhteisön kanssa. Meitä oli kaikkiaan yhdeksän jauhopeukaloa, ja ruokalistalla oli paitsi piirakoita myös ruisleipää. Tämä sama porukka oli viime keväänä sarjatuottanut karjalanpiirakoita myyntiin kavereille ja sittemmin hyväntekeväisyyteen Haitin auttamiseksi, mutta tällä kertaa leivoimme vain omaksi iloksi. Mikä olikin erinomainen asia, sillä en muista, että kotitaloustunneilla olisi koskaan neuvottu oikeaoppista rypytystekniikkaa. Olin absoluuttisesti ensimmäistä kertaa tekemisissä ruistaikinan kanssa.

Piirakantekotaito siirtyi suullisena perintönä, kuten sen kuuluukin, ja nyt tiedän että taikina ei kestä ylenmääräistä käsittelyä mutta vaatii silti riittävästi jauhoja, ja että pohjan saa juuri sopivanpaksuiseksi kätevästi pastakoneella, ja että sushiriisistä tehtyyn puuroon voi tarvittaessa heittää sideaineeksi kananmunan. Ja että piirakoita ei todellakaan voidella vaan huljutetaan voisulassa. Sitä paitsi Liisalta löytyy nyt pakkasesta ruistaikinan juuri, joten voin mennä sieltä lainaamaan, kun seuraavan kerran iskee ankara leivontavimma.

Joulunodotustunnelmaan ei vain oikein tahdo päästä, kun ulkona on t-paitakeli.

Kotikaupungin kasvot

[Pilvistä, 59 F / 16 C.]

Löysin Marko Maunulan kolumnin kautta äärimmäisen mielenkiintoisen kartan Washingtonin demografiasta. Punaiset pisteet edustavat valkoista väestönosaa, siniset afroamerikkalaista, vihreät aasialaisia ja oranssit latinoita. Itse asumme valkoisena läikkänä näkyvän Rock Creek Parkin puolivälissä, vasemmalla puolella.

Kuvaaja ei ole itse halunnut päästää kuvaa kaikkien bloggaajien riepoteltavaksi, joten tässä vain linkki: http://www.flickr.com/photos/walkingsf/4981417821/in/set-72157624812674967/#/.

Ilmiön toteamiseen ei tosin tarvita tilastoja eikä karttoja. Kun hyppää metroon, viimeiset valkoihoiset matkustajat poistuvat kyydistä Navy Yardin ja Eastern Marketin asemilla, sopivasti juuri ennen Anacostia-joen ylitystä.

En tiedä, mitä paikalliset tästä jakaumasta ovat mieltä, mutta omaa selkäpiitäni kylmää. Ei voi olla tervettä eikä kestävää kaupunkisuunnittelua sellainen, jonka tuloksena asukkaat ohjautuvat ihonvärin mukaan kiltisti omiin karsinoihinsa.

Ei kyllä mene lujaa New Yorkillakaan.

Ceteris paribus

Amerikasta puhuttaessa on aina muistutettava liiallisen yleistämisen riskeistä. New York on eri asia kuin San Francisco, California eri asia kuin Nevada ja niin edelleen. Erot eivät ole aivan yhtä suuria kuin vaikkapa Suomen ja Espanjan välillä, mutta eipä paljoa puutukaan.

DC ja Marylandin Montgomery County könöttävät niin kylki kyljessä, että usein on vaikeaa muistaa koko osavaltiorajaa. Asukkaat ja työmatkalaiset kulkevat molempiin suuntiin, yhtäältä Washingtonin downtown-virastoalueelle ja toisaalta Bethesdan lukuisiin tutkimuslaitoksiin. Etäisyydet ovat siinä määrin pieniä, ettei osavaltioille mitenkään voi muodostua omalaatuisia kulttuureita tai puhetapoja – erot kummankin osavaltion sisällä ovat paljon suurempia.

Muutamassa asiassa ero on kuitenkin huomattava, tai huomattavissa.

Kuten olen tainnut mainita, ajokorttia varten on DC:ssä läpäistävä teoriakoe ja näkötesti – sekä jonoista aiheutuva kärsivällisyystesti. Mikäli ulkomainen ajokortti on voimassa, varsinaista ajokoetta ei vaadita. Marylandissa sen sijaan ajokoe on joka tapauksessa suoritettava näiden edellä mainittujen lisäksi. Ajokoe tosin suoritetaan suljetulla radalla, jolla osoitetaan lähinnä taito taskuparkkeerata, tehdä kadulla u-käännös, totella liikennevaloja, pysähtyä Stop-merkin kohdalla sekä peruuttaa suoraan parin metriä.

Edelleen Marylandissa ulkomaiselta ajokortin hakijalta edellytetään kolmituntinen Alcohol and Drug Education Program -suoritus, jonka voi käydä istumassa autokoulussa tai suorittaa netissä. DC:n ajokorttitoimisto sijaitsee sentään kohtuullisesti arvioiden keskusta-alueella, kun taas Montgomery Countyn toimisto on Gaithesburgissa, puolen tunnin ajomatkan tai puolentoista tunnin bussimatkan päässä Bethesdasta. Suurin ongelma maahanmuuttajan kannalta on kuitenkin hankkiutua laillisesti ajokoetta suorittamaan omalla autolla, mutta tietysti ilman paikallista ajokorttia.

Muovipussiveron takia DC:n puolella on joka ostoksen kohdalla käytävä myyjän kanssa neuvottelu muovipussin tarpeellisuudesta. Mutta Marylandissa tällaista veroa ei ole, joten pussin saa aina mukaan, oli ostos sitten postikortin tai muuttolaatikon kokoinen. Toisaalta Marylandissa viini on hankittava erikseen viineihin erikoistuneesta herkkukaupasta, kun taas DC:n puolella pieninkin Giant myy vähintään puolen sataa erilaista viiniä kalifornialaisista australialaisiin.

Ostosten tekemisen kannalta on keskeistä tietää miten arvonlisävero määräytyy eri tapauksissa. DC:n sisällä arvonlisävero on yleensä 5,75 % paitsi ravintolaruoassa ja autonvuokrauksessa 10 % sekä majoituspalveluissa 14,5 %. Toisaalta ruokatarvikkeet ja lääkkeet ovat verottomia. Marylandissa vero on aina 6 % lukuunottamatta tiettyjä erityistuotteita, kuten asuinkelpoisia matkailuvaunuja sekä verottomia palveluita, kuten hiustenleikkuuta tai autonkorjausta. Vaan jos tilaa tuotteen Marylandista siten että myyjä toimittaa sen asiakkaan luo DC:n puolelle, saa ostoksen tehdä verovapaasti.

Kummassakin osavaltiossa on laillista kääntyä punaisia päin oikealle, kunhan ei aja jalankulkijoiden päälle. Paitsi jos kääntyminen juuri kyseisessä risteyksessä on erikseen kielletty. Villen työkaveri päivitteli kahvitauolla, ettei hänen tyttärensä ollut läpäissyt inssiä, koska oli tehnyt niinkin mitättömän virheen kuin kääntynyt punaisia päin vasemmalle. Yhdessä totesimme, että aika niuho inssin valvoja oli kohdalle sattunut.

Arjen luksusta

En malta olla kirjoittamatta vielä yhtä tekstiä yhdysvaltalaisista asunnoista. Jos olet jo aivan kyllästynyt lukemaan asumisesta, jätä tämä teksti väliin. Lupaan ensi kerraksi vaihtaa aihetta.

Niin, suurkaupunkien kerrostalokompleksit. Kun alkukeväästä ensimmäisen kerran selasin uuden kotikaupungin asuntotarjontaa, päivittelin monelle tutulle, kuinka normaalien asuntojen etsiminen on hankalaa ”kun kaikissa taloissa on uima-allas ja/tai kuntosali”. Huoltani ei oikein osattu ottaa vakavasti. Nähtyäni nyt omin silmin mitä kerrostaloasuminen DC:ssä tarkoittaa voin vahvistaa, että asuntoa ilman kuntosalia on vaikea löytää. Toisaalta kuntosali on paikallisille vuokralaisille lähestulkoon perusedellytys – samalla tavoin kuin vaikka toimiva jätehuolto tai pyykinpesukone – se ei siksi suuremmin näy vuokrassa. Olimme siis kaikki oikeassa, minä ja tuttavani.

Amerikkalaisen unelman yksityispuoli kiteytyy omakotitaloon, jonka julkisivu on kateutta herättävän komea. Oma talo on vapauden, riippumattomuuden, vaurauden ja kaiken muun hyvän symboli. Kerrostalossa asumisessa taas on jotain kummallista ja aika noloakin. Varmaan juuri tästä syystä kerrostalokompleksit käyttävät huomattavan paljon vaivaa julkisivunsa kiillottamiseen. Aulat ovat häkellyttävän hotellimaisia kristallikruunuineen, peileineen ja kukka-asetelmineen. Käytävillä puhtaan beiget kokolattiamatot pehmentävät mukavasti kulkijoiden askelia. Jalkojaan voi lepuutella myös loungessa, joka on varustettu esimerkiksi sohvaryhmällä ja laajakuvatelevisiolla, biljardipöydällä, bridge-nurkkauksella tai suorastaaan porealtaalla. Mahdolliset ulkouima-altaat ovat tilavia ja sinisenhohtavia, ja kuntosaleilla on viimeisimmän muodin mukaiset cardio-laitteet ja lituskatelevisiot. Kerroksesta toiseen kuljetaan metallinkiiltävällä automaattihissillä – portaat on häveliäästi piilotettu palo-oven taakse.

Eräässä hieman varttuneemman väen residenssiksi profiloituneessa asuntokompleksissa alakerrasta löytyi ainakin kohtuullisella tuorelihatiskillä varustettu deli-ruokakauppa, kampaamo, suutari, manikyyrigalleria, hammaslääkäri, hieroja ja matkatoimisto. Tarkennan vielä, että kyseessä ei ollut mikään asuintalon alle sijoitettu ostoskeskus, vaan palvelut olivat yksiselitteisesti vain talon asukkaille tarkoitettuja. Talossa olisi voinut asua vuosikausia astumatta kertaakaan varpaitaan ulko-oven, tai korkeintaan allasalueen reunan, ulkopuolelle. Aulan kristallikruunut olivat samaa kokoluokkaa kuin Versaillesin peilisalissa. Asukkaiden ikäjakaumasta kertoivat kerhohuoneen viikko-ohjelmat: hartiajumppaa, naurujoogaa ja bingoa.

Asuntoesittelyyn oli lähes mahdotonta suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella.

Sellaista ihan tavallista 1970-luvun kerrostaloa en vain näiltä kulmilta löytänyt. Sellaista, jossa talo tarjoaa lukollisen ulko-oven, kerran viikossa siivottavan käytävän ja postiluukun. Ainoa kahdelle ihmiselle soveltuva vaihtoehto olivat basement-asunnot, jotka ovat käytännössä kaksi- tai kolmikerroksisen omakotitalon pohja- tai kellarihuoneistoja. Kävimme yhtä sellaista katsomassa, ja totesimme ettei huonekorkeus ja asumismuoto vain sovellu kahdelle muusikolle. Viulun jousi napsahtaa poikki, jos se osuu kerrankin vauhdissa kattoon.

Niinpä päädyimme palvelutasoltaan hillittyyn kerrostalokompleksiin. Sellaiseen, jossa asuminen on turvallista ja mukavaa, mutta jota ei tarvitse suomalaisenakaan hävetä.

Asuinalueen turvallisuus on muuten todettava omin silmin, sillä vuokranantaja ei saa sitä kommentoida. Ei esimiehensä, vaan esivallan käskyn vuoksi. Liittovaltion The Office of Fair Housing and Equal Opportunity valvoo haukkana, ettei asuntojen hakijoita syrjitä ihonvärin, uskonnon, sukupuolen, iän tai muun vastaavan syyn perusteella. Maassa, jossa jopa väärin pysäköimisestä voi saada sakkojen sijaan vankilaa, tällainen valvonta otetaan vakavasti. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että monen paikallisen vuokralaisen kyselyt alueen turvallisuudesta kiteytyvät naapureiden ihonväriin. Erityisen pahalta se tuntuu kaupungissa, jossa ”me valkoiset” edustamme mitätöntä kolmasosaa koko väestöstä.

Tuliaisia [osa 2]

Vielä sananen siitä varsinaisesta asunnonmetsästyksestä.

Muutamaa viikkoa ennen matkaa aloin siis kuumeisesti kartoittaa craigslistilta sopivia asuntoja. Ajatuksena oli koota lista sopivalta kuulostavien vuokraajien puhelinnumeroita, ja soitella heiltä tapaamisaikoja sitten kun paikallinen puhelinnumero on hankittuna. Matkan lähestyessä totesin, että työstä osa vanheni käsiin. Moni ilmoitus ei ehtinyt olla craigslistilla kuin muutaman päivän ennen kuin asunto oli jo mennyt. Se hyöty kaikesta kartoituksesta kuitenkin oli, että opin tuntemaan melko tarkasti asumiseen liittyvät erilaiset utilities-maksut, asuinalueiden palvelu- ja hintatason sekä etäisyydet metroasemista.

Kävimme katsomassa kaikkiaan puolta tusinaa erilaista asuntoa alueilla, jotka olimme ennen matkaa arvioineet lupaaviksi. Pohjatyö osoittautui siinä mielessä hyvin tehdyksi, että katsastetuista asunnoista kaikki (ehkä yhtä pohjakerroksen huoneistoa lukuunottamatta) olivat sellaisia, että niissä olisi hyvin voinut ajatella asuvansa. Lopulta vaihtoehdoiksi jäivät kalustamaton asunto kerrostalokompleksissa Van Nessissa ja vastaava, hieman hintavampi kalustettu asunto Grosvenor-Strathmoressa. Valinta siis kiteytyi siihen, haluammeko mieluummin a) kokolattiamaton vai parkettilattian, b) pelkän talon oman kuntosalin vai sen lisäksi ulkouima-altaan, c) lähikaupan kävely- vai pyöräilyetäisyydellä ja d) lyhyemmän työmatkan vai lyhyemmän matkan kaupunkiin. Ankaran pohdinnan jälkeen priorisoimme lyhyen etäisyyden kaupunkiin ja kauppaan tärkeämmäksi kuin ulkouima-altaan.

Asuntoa ei kuitenkaan vuokrattu noin vain. Täytimme hakemukset, joissa piti eritellä tarkasti nykyiset ja aiemmat työpaikat, asunnot, varat ja velat ja rikosrekisterit. Vuokranantaja olisi myös halunnut varmistaa kaikkien tietojen paikkansapitävyyden entisiltä esimiehiltä ja vuokraisänniltä, mutta Suomeen asti he eivät sentään halunneet soitella. Niinpä luotettavuutemme arvioitiin kahden, Villen työnantajalle ja USAn rikosrekisterikeskukseen soitetun puhelun perusteella. Lisäksi oli maksettava pienehkö varausmaksu, mutta maksaminen ei onnistunut käteisellä eikä edes pankki- tai luottokortilla, vaan jouduimme hakemaan läheisestä Giantista Money Order -shekin. Koska olimme maassa vain muutamia päiviä, pahimmillaan jopa kaksikin viikkoa kestävä tarkistusprosessi saatiin rutistettua yhden iltapäivän mittaiseksi, ja niin lähtöpäivänä pääsimme allekirjoittamaan vuokrasopimukset. Myönnän, että päässä huimasi tehdä tällaisia sitoumuksia vuodeksi eteenpäin – ja vielä ennen kuin viisumeita on saatu! Mutta toisaalta olen helpottunut, että meillä on nyt DC:ssä tukikohta, jonne voimme alkaa toden teolla suunnitella muuttoa ja alkaa postittaa tavaroita.

Rohkeutta näihin päätöksiin antoi vierailu NIH:ssä, josta saimme nipun ohjeistusta, todistuksen siitä että tähän työpaikkaan hakeutuvilta ja heidän perheeltään ei vaadita SEVIS-maksua sekä DS-2019-lomakkeen. Oi onnen päivää! Olin kai ajatellut, että näin hartaasti odotetun lomakkeen täytyy olla kultareunainen ja leimoilla kirjailtu – olin aika pettynyt kuivaan mustavalkoiseen A4-paperiin, jonka nurkassa juoksi pikkuriikkisenä muurahaisrivinä tuo kaivattu DS-tunnus.

Joka tapauksessa viisumihakemukset saatiin vetämään ja haastattelut on varattu puolentoista viikon päähän tiistaille. Aikoja ei olisi ollut kuin heinäkuun puoliväliin (lähinnä juhannuksesta johtuen), mutta pyysimme aikaisempaa ajankohtaa vielä sähköpostitse ja niinhän se järjestyi.

Samalla vierailulla NIH:iin kävimme avaamassa pankkitilin. Tilanne oli harvinaisen kiusallinen. Vuokrasopimusta ei oltu vielä siinä vaiheessa allekirjoitettu, joten meillä ei ollut antaa muuta osoitetta kuin hotellin – ja sitäkään emme muistaneet ulkoa. Prepaid-puhelinnumerosta ei ollut iloa kun kerroimme, että emme aio pitää sitä käytössä sinä aikana kun olemme takaisin Suomessa. Ajokortin numeroa tai sosiaaliturvatunnusta meillä ei tietenkään ollut. Ja NIH:stä vuokraisäntää varten saatu epävirallinen todistus vuosituloista ei yksinään riittänyt luottokortillisen pankkitilin avaamiseen, joten joudumme ainakin aluksi tyytymään säästö- ja shekkitiliin, joista shekitkin saisimme käyttöön vasta kun pysyvä osoite olisi varmistunut. Onneksi pankkivirkailija oli ymmärtäväinen, hän oli kuulemma tottunut tutkijoihin. Mitä se nyt sitten taas tarkoittaakin.