Asunnonmetsästäjän opas Washingtoniin

Tämä on se artikkeli, jonka olisin halunnut löytää netin syövereistä sinä keväänä kun suunnittelimme muuttoa Washington DC:hen. Vaikka aihe ei itselle enää varsinaisesti olekaan ajankohtainen, ajattelin että ehkä paikallisohjeiden jakaminen olisi mukava ele – onhan suurlähetystön, NIH:n, maailmanpankin ja muutaman muun organisaation ansiosta seudulle jatkuvaa muuttoliikettä. Tässä siis, omia hävyttömän subjektiivisia näkemyksiäni Washingtonin seudun asunaluevaihtoehdoista, olkaa hyvät!

Grosvenor / North Bethesda
+ Metroaseman läheisyydessä hyvät kulkuyhteydet, joskin pitkähkö metromatka keskustaan.
+ Taloyhtiöissä usein täydet palvelut ulkouima-altaineen ja tenniskenttineen.
+ Autolla helppo pääsy Rockvillen ostoskeskusalueille.
+ Hintataso on pääsääntöisesti kohtuullinen.
– Kauppamatkaa varten tarvitaan lähes välttämättä auto.

Bethesda
+ Kaikki palvelut kävelyetäisyydellä.
+ Valtavasti ravintoloita ja aktiivinen yöelämä.
+ Hyvät kulkuyhteydet metrolla, jossain määrin myös busseilla.
– Kattava palvelutarjonta nostaa huomattavasti kynnystä lähteä Washingtonin puolelle.
– Palveluiden läheisyyden vuoksi hintataso on selvästi korkeampi kuin hiukan etäämmällä pohjoisessa.

Friendship Heights
+ Hyvin varustellut, suuret ruokakaupat (Giant ja Whole Foods).
+ Useita tavarataloja, vaatekauppoja ja luksusputiikkeja.
+ Kohtuullinen ravintolatarjonta.
+/- DC:n ja Marylandin rajalla: asunnon tarkka sijainti määrää, kumman osavaltion puolelle hoidetaan paperiasiat ja maksetaan verot.
– Shoppailualueeksi varsin hintava.
– Pysäköintipaikkoja voi olla vaikea löytää, ellei sellaista tarjota taloyhtiön puolesta.

Tenleytown
+ Erinomaiset kulkuyhteydet metrolla ja bussilla.
+ Kaupunginkirjasto, Woodrow Wilson -uimahalli (kaupungin asukkaille ilmainen!), joogastudio.
+ Kohtuullinen ravintola- ja kahvilatarjonta.
+ Ostoskeskuksen yhteydessä rautakauppa, elektroniikkaliike, Container Store, musiikkikauppa jne.
+ Whole Foods
– Läheisen American Universityn opiskelijat etsivät lähinnä tältä alueelta asuntoja, mikä nostaa hintatasoa.
– Pysäköintipaikkoja voi olla vaikea löytää, ellei sellaista tarjota taloyhtiön puolesta.

Van Ness
+ Näpppärä sijainti sekä keskustan toimistoalueen että NIH:n suuntaan. Hyvät kulkuyhteydet sekä metrolla että bussilla.
+ Kohtuullinen hintataso ja erittäin turvallinen alue.
+ Politics & Prose -kirjakauppa.
– Ainoa ruokakauppa metroaseman Giant.
– Hiljainen yöelämä ja jossain määrin rajoittunut ravintolatarjonta.

Woodley Park / Glover Park / National Cathedral
+ Kaunis ja rauhallinen asuinalue.
+ Sijainnista riippuen kohtuullinen ravintolatarjonta.
+ Whole Foods Glover Parkissa.
– Hiljainen yöelämä.
– Rajalliset kulkuyhteydet. Woodley Parkin metroasemasta etäämmälle pääsee vain satunnaisilla busseilla tai kävellen.

Georgetown
+ Perinteikäs, arvostettu ja kaunis asuinalue.
+ Erinomainen ravintolatarjonta.
– Rajallinen ruokakauppatarjonta. Glover Parkin tienoilta löytyy sentään Whole Foods.
– Ei metroasemaa, kulkuyhteydet bussilla pohjoiseen Friendship Heightsille ja itään keskusta-alueelle kohtuulliset.
– Huomattavan hintava.

Dupont Circle / Adams Morgan
+ Yöelämän keskus: ravintoloita, baareja ja tekemistä enemmän kuin omaan tarpeeseen.
+ Tarvittaessa kävelymatka keskustaan tai esimerkiksi Suomen suurlähetystölle.
– Alueen maine bilekeskuksena ja lyhyt etäisyys keskustasta nostavat hintoja.
– Pysäköinti voi olla hyvin hankalaa tai täysin mahdotonta.
– Pääsääntöisesti turvallinen, mutta normaali huolellisuus tarpeen kuten kaikilla alueilla, joilla on paljon väkeä liikkeellä.

Columbia Heights / Mount Pleasant
+ Monipuolinen ja mielenkiintoinen ravintolatarjonta.
+ Hyvät kulkuyhteydet metrolla ja busseilla keskustan suuntaan. Punaiselle metrolinjalle (mm. NIH) matka on hiukan monimutkaisempi.
+ Pääsääntöisesti kohtuullinen hintataso.
+ Kehittynyt kaupunginosakulttuuri. Täällä on kerrostaloasukkaankin helppo tutustua naapureihinsa.
– Alueen maine on parantunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana, mutta edelleen lienee turvallisinta tietää, millä alueilla liikkuminen on viisasta minäkin vuorokauden aikoina.

U street
+ Adams Morganin ohella yöelämän keskus: ravintoloista ja keikkatarjonnasta ei ole koskaan puutetta.
+ Jännittävä, trendikäs ja voimakkaasti kehittyvä asuinalue.
– Ravintolat ja aamuyön musiikkitarjonta saattavat pitää asukkaita hereillä kaikkina viikonpäivinä. Turvallisuuden suhteen samat varaukset kuin Columbia Heightsilla tai Adams Morganilla.
– Pysäköinti voi olla hyvin hankalaa tai täysin mahdotonta.

Silver Spring
+ Kohtuuhintainen ja yleisesti ottaen turvallinen asuinalue.
+ Monipuolinen ravintolavalikoima, hyvin varusteltuja ostoskeskuksia kävelyetäisyydellä.
+ Kehätietä autolla tai bussilla kohtuullinen näppärä pääsy Bethesdaan ja NIH:lle.
– Syrjässä. Keskustaan pääsee metrolla, mutta matka on melko pitkä, ja varsinkin viikonloppuisin matkantekoa hidastavat jatkuvat korjaustyöt.

Esittelyn ulkopuolelle jäivät kokonaan Virginia, Takoma Park sekä tietenkin kaupungin itäosat, joista yhtäkään en tunne riittävän hyvin ottaakseni niihin kantaa. Yllämainitut alueet ovat kuitenkin useimmin niitä, joilta esimerkiksi juuri NIH:lle, suurlähetystölle tai maailmanpankkiin töihin tulevat muuttajat asettuvat.

Osuikovatko arviot oikeaan? Jäikö joku erinomainen asuinpaikka mainitsematta? Kerro siitä kommenteissa!

Advertisement

Koti-ikävän iskiessä

Kaikki ekspatriaatit tietävät, miten kummallinen asia koti-ikävä on. Vaikka suurin kaipaus tietysti kohdistuu ihmisiin – ystäviin ja perheeseen, matkalaukussa voi kantaa mukanaan vain muutamia kiloja kotimaata ja rajallisen määrän muita salamatkustajia. Nopean gallupin mukaan ulkosuomalaisilla on tapana viedä tuliaisina itselleen lehtien ja kirjojen lisäksi ainakin ruisleipää, salmiakkia, Fazerin suklaata, Marimekko-tekstiilejä, kaardemummaputkiloita ja roll on -deodorantteja.

Jos saat tilaisuuden, kurkkaa joskus vaivihkaa ulkosuomalaisen perheen keittiökaappeihin. Jokaisesta kotitaloudesta löytyy se yksi hylly, jolla säilytetään tarkasti näistä Suomesta tuotuja kalleimpia aarteita.

Mutta aina ei ole mahdollista matkustaa Suomeen asti hakemaan täydennystä varastoihin, eikä aivan joka kerta kehtaa juoksuttaa kavereita ja sukulaisiakaan postipakettien kanssa. Onneksi omatoimiselle salmiakinkaipaajalle on nykyisin myös digitaalisia vaihtoehtoja.

Luultavasti monipuolisin tarjonta löytyy osoitteesta www.suomikauppa.fi. Valikoima on hengästyttävä ensinnäkin siksi, että se on niin laaja, ja toiseksi siksi että myynnissä on lukuisia tuotteita, joita ei äkkiseltään osaisi edes ajatella jonkun kaipaavan. Roiskeläppäpitsoja ei sentään toimiteta kuljetuksen aikaisten lämpötilahaasteiden vuoksi. Kaupan fyysinen sijainti on Vantaalla, joten kaukaisempiin osoitteisiin toimitetuille suklaalevyille saattaa tulla varsin suolainen postimaksu päälle, mutta palvelu väittää sittenkin postittavansa tuotteet Itellan kuluttajahintoja edullisemmin. Järkevintä lienee useamman perheen tilausten keskittäminen samaan pakettiin, jolloin postikulut per tilaaja jäävät myös kohtuullisemmiksi.

Pohjois-Amerikan mantereella kunnollista hapanta, juureen tehtyä ruisleipää on mahdollista tilata postilaatikkoon myös paikallistoimituksena. Tämän hetken kuumin toimittaja liene newyorkilainen Nordic Breads, joka myy tuotteitaan Manhattanin Whole Foodseissa ja torimyyntinä, mutta pientä maksua vastaan lähettää kertaluonteisesti tai kestotilauksena tuoretta tummaa leipää suoraan aamupalapöytään. Atlantassa on ollut aikaisemmin kilpaileva leipomo Scandia Bread, mutta ymmärtääkseni he ovat hiljattain lopettaneet ainakin postitoimitukset.

Aiemmin IKEA oli todellinen pohjoismaisten ruokien mekka, mutta pari vuotta sitten uuden brändilinjauksen myötä valikoimasta katosivat vieraat tuotemerkit ja vain osa niistä korvautui geneerisesti IKEA-paketoiduilla, joskin usein aivan samansisältöisillä tuotteilla. Vieläkin myymälöistä saa vaihtelevalla menestyksellä glögiä ja karviaismarjahilloa, sillejä, Kallen kaviaaria, kanelikorppuja, lakritsikaloja ja pohjoismaista suklaata, mutta valikoima ei valitettavasti ole enää entisensä.

Muutamia Fazerin suklaatuotteita on vaihtelevasti saatavilla Amazonin kautta, mutta eurooppalaiseen osoitteeseen voi tilata sinisen levyn myös suoraan Fasulasta. Maraboun suklaata puolestaan myy mm. Scandinavian Gift Shop, jonka valikoimassa tosin on monenlaista muutakin pohjoismaista elintarviketta ja lahjatavaraa, mutta Minnesotassa sijaitsevan kaupan asiakaskunta vaikuttaisi olevan pääasiassa ruotsalaista ja norjalaista. Iittalaa sentään löytyy. Ruotsalaisia ruokatarvikkeita saa meren täältä puolelta lisäksi Sweden’s Best -verkkokaupasta ja suomalaista muotoilua vastaavasti FinnStylestä. Postimaksut ovat paikallisilta toimittajilta tilattaessa huomattavasti kohtuullisemmat kuin Suomesta tilattaessa, mutta toisaalta maahantuontikustannukset on tyypillisesti upotettu tuotteiden hintaan, joten lopputuloksen kannalta tilauspaikan fyysisellä osoitteella ei ole niin kovasti merkitystä muun kuin toimitusajan osalta.

New Yorkissa asuvilla suomalaisilla on koti-ikävänsä kanssa sikäli hiukan helpompaa, että Manhattanin alueelta löytyy kotimaisia tuotteita myyviä kivijalkapuoteja enemmänkin. Scandinavia Housen yhteydessä on pieni lahjatavarakauppa ja Marimekolla puolestaan näyttävä Flagship Store 5. Avenuella, joskin jotain Marimekko-tuotteita myydään myös Crate & Barrel -sisustuskaupoissa ympäri maata. Sockerbit-irtokarkkikauppa puolestaan näyttää tietävän ihan täsmälleen, kuinka karkkimaku ja -mieltymykset muodostuvat lapsuudessa ja käyttää sitä hävyttömästi hyväkseen kaupittelemalla juuri niitä samoja liitulakuja, vaahtosieniä ja merkkareita, joita tärkeän näköiset asiakkaat nyppivät rapiseviin Makuuni-pusseihinsa ympäri Suomea. Hiljattain tuotteet ovat nähtävästi tulleet myös postimyyntiin.

Aina ei ole edes tarpeen lähteä merta edemmäs sillikaupoille. Monista Giant-myymälöistä löytyy pienellä metsästyksellä vakiovarusteina sellaisia skandinaavisia herkkuja kuin Pandan lakuja ja hapankorppuja (tuotenimellä Finn Crisp), Valion Finlandia-juustoa, ruotsalaista puolukkahilloa ja ohuenrapeita Anna’s -piparkakkuja. Valitettavasti skandinaavit – toisin kuin esimerkiksi japanilaiset tai meksikolaiset – eivät ainakaan Washingtonin seudulla ole siinä määrin suuri tai selvärajainen kuluttajaryhmänsä, että tuotteita varten olisi varattu ”International Foods” -hyllystä omaa lokeroaan, josta kaikki kotimaan herkut löytyisivät kerralla. Myös World Market pitää valikoimassaan joitakin pohjoismaisia ruokatuotteita, mutta valikoima on melkoisen sattumanvarainen ja osaa tuotteista (esim. ruotsalaista glögiä) on myynnissä vain sesonkiluonteisesti ja niin kauan kuin tavaraa riittää. Toisaalta juuri vaihtuvan valikoiman ansiosta World Marketista saattaa joskus tehdä hämmästyttäviä löytöjä.

Ja äärimmäiseen hätään voi hakea Dean & Delucasta lakritsitoffeeta tai double salt licourice -merkkareita. Kunhan varautuu vakuuttamaan myyjälle ainakin kahdesti, että todella tietää mitä on tekemässä. Näitä tuotteita ei kaikille amatööreille myydäkään.

Polkupyörälaulu

Washingtonin mittapuulla kuluva talvi on ollut kovin tavanomainen. Jouluaattona satoi ankarasti vettä, ja vaikka väliin ehtikin muutama pakkaspäivä ja jopa hiukan lunta, helmikuun puolella elohopea on noussut muutamaan kertaan reilusti plussan puolelle. Bostonin ja New Yorkin seuduilla riehuneesta lumimyrskystä ei ollut täällä tietoakaan.

Kadut ovat jokseenkin ympäri vuoden kuivat ja hiekoittamattomat. Se tarkoittaa, että aina on erinomainen polkupyöräkeli.

(Ei ihan aina. Yli sadan asteen helteissä edes polkupyörä ei ole järkevä tekosyy ulkoiluun, mutta onneksi se kesäkin aina aikanaan loppuu.)

Täällä viettämämme kolmen vuoden aikana Washington on panostanut polkupyöräilyn edistämiseen huomattavasti. Syksyllä 2010 perustettu Capital Bikeshare on laajentunut lähes koko kaupungin kattavaksi verkostoksi, eikä iloisen punaisella pyörällä töihin sotkeva pukumieskään ole enää aivan tavaton näky, vaikka Washingonia muuten pidetäänkin keskimääräistä konservatiisempana paikkana. Keskustassa yhä useamman kadun laitaan on maalattu erillinen polkupyöräkaista*, mikä lisää suuresti sekä ajomukavuutta että -turvallisuutta. Aurinkopaneeleilla toimivia pysäköintitelineitä on varsinkin tiuhaan liikennöidyillä alueilla muutaman korttelin välein ja pääsääntöisesti pyörät ovat ehjiä ja erittäin siistejä. Jos ajopelin kunnossa onkin jotain moitittavaa, ilmoitus korjaustarpeesta lähtee näppärästi telakan nappia painamalla ja viallinen fillari lukittuu telineeseen, kunnes huoltomies tulee tarkistamaan sen kunnon. Ja kuten voisi olettaakin, kunkin hetken pyörätarjontaa, telineiden sijaintia ja laskutusta voi seurata näppärällä kännykkäsovelluksella.

1670:lla pyörällään Capital Bikeshare on tällä hetkellä Yhdysvaltojen suurin kaupunkipyöräohjelma ja sen menestys on inspiroinut muita kaupunkeja omien projektiensa kehittämiseen. Esimerkiksi New Yorkiin ollaan tänä keväänä avaamassa vastaavanlaista Citi Bike -verkostoa, jonka toteutuessaan kattaisi koko Manhattanin lisäksi osia Queensista ja Brooklynista. Monet onnistuneista kaupunkipyöräkokeiluista ovat paikallishallinnon ja yksityisen palvelutuottajan yhteishankkeita, sillä yksinomaan mainosrahoitteiset projektit ovat harvoin saaneet kerättyä riittävästi näkyvyyttä ja käyttäjiä muuttuakseen kannattaviksi. Samankaltaisten ongelmien kanssa on ymmärtääkseni myös Helsingin kaupunkipyörähanke paininut.

Aivan kivuttomasti Washingtonin kehitys eurooppalaiseksi fillarimetropoliksi ei ole kuitenkaan sujunut. Pyöräkaistat ovat toki askel oikeaan suuntaan, mutta asenteet ja liikennekulttuuri eivät ole aivan pysyneet muun muutoksen tahdissa. Tottumattomat pyöräilijät eivät aina tunnista kuuluvansa tienkäyttäjinä autojen kastiin, vaan ajelevat risteysten yli päin punaisia ja väistämissäännöistä piittaamatta. Yksisuuntaisiksi maalattuja pyöräkaistoja huristellaan toistaiseksi vielä aivan satunnaisiin suuntiin, ja kypärä on ylen harvinainen näky. Onneksi kaupunkipyörät ovat sentään sen verran raskasta tekoa, että niillä ei pääse kiihdyttämään kovin vaaralliseen vauhtiin ja luulen, että väen harjaantuessa katujen oma ryhmäkuri laittaa vähitellen pyörähurjastelijat ruotuun.

Tietysti tästäkin projektista löytyy oma mielensäpahoittajansa. Washington Timesin kolumnisti itki viime keväänä vuolaita krokotiilinkyyneleitä nähdessään sukupuolineutraalien, kommunistisenpunaisten yhteisöpyörien valloittaneen rakkaan, ennen niin ihanasti kerosiinintuoksuisen kotikatunsa. Pahinta oli tietysti se, että tämä yhteiskunnan moraaliarvoja rapauttava häväistys oli toteutettu (osin) veronmaksajien varoilla.

Onneksi artikkelin kommentoijat sentään antoivat kirjoittajan kuulla kunniansa, ja sittemmin kaupunkipyöriin on yleisesti suhtauduttu asiaankuuluvalla ylpeydellä.
_______________________

* Hiljattain selvisi sekin, mitä oikeastaan tarkoittaa että jalkakäytävillä pyöräily on sallittua muualla kuin keskusta-alueella. Raja kulkee Massachusetts Avenueta pitkin Dupont Circlen kohdalta. Siitä etelään päin pyöräilijän on siirryttävä normaalisti muun liikenteen sekaan. Myös tämä tieto löytyi – mistäpä muualta kuin Capital Bikesharen erinomaisesta pyöräkartasta.

DC sakura vol. 2

Washingtonin kirsikkapuut juhlivat tänä vuonna satavuotissyntymäpäiväänsä ja vaikka viralliset juhlallisuudet ovat vasta alkamassa, kukinta-aika on nyt jäänyt taakse. Kirsikkakausi oli huikea ja olen hurjan tyytyväinen, että tällä kertaa näin sen alusta loppuun järjestelmällisesti, kamera kaulassa. Ensimmäisiä kukkakuvia julkaisinkin jo aiemmin, tässä vielä muutama lisää.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tidal Basinin ympäristö on tietenkin klassinen kirsikanbongailupaikka, mutta hyvällä säällä turistimassojen välistä näkee enemmän kameroita kuin kukkia. Onneksi löysin orkesterikaverin vinkistä paikallisten todellisen kirsikkakeitaan: Kenwoodin omakotitaloalueen DC:n ja Marylandin osavaltioiden rajan tuntumassa, muutama kortteli Friendship Heightsilta luoteeseen. Kirsikkapuut siellä ovat samoja valkoisia ja vaaleanpunaisia lajikkeita kuin keskustassakin, mutta puurivistöt jatkuvat teiden reunustoilla kortteli korttelin perään ja muodostavat kadun ylle sadunomaisen valkoisen katoksen. Kukkiva Kenwood oli aurinkoisena iltapäivänä niin hengästyttävän kaunis, että suunniteltu nopea valokuvauskierros vaihtui lennossa koko illan piknikiksi.

Kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät sittenkin tuulen mukana leijuvat seitinohuet terälehdet. Kirsikankukkasateet peittivät kadut vaaleanpunaiseen huuruun ja hätyyttelivät päiväkausia toimistotalojen harmaita ikkunoita. Valitettavasti taitamaton kuvaaja ei vain onnistunut tallentamaan niiden huikaisevaa tanssia muistikortille sinnikkäistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kirsikkaviikon lopulla istuin töiden jälkeen rannassa lukemassa, kirjan väliin putoilevat hennot terälehdet ja kesää enteilevä, lumoavan vaaleanpunainen auringonlasku tekivät ajatustyöstä varsin hajamielistä puuhaa.

Washington on ympäri vuoden upea kaupunki, mutta ehkä kuitenkin parhaimmillaan juuri keväisin.

Neuvoja kanssamuuttajille (USA)

Nyt kun olen ehtinyt jonkin aikaa koota tietoa kaikista niistä asioista, joita olisin viime kesänä halunnut tietää, ajattelin että olisi kohtuullista jakaa vinkkejä muille Yhdysvaltoihin muuttaville ulkosuomalaisille. Osa näistä on tullut jo aiemmissa blogiteksteissä esille, mutta kokoan nyt tähän vielä kaikki helpommin löydettäviksi. Linkkien takaa löytyy tarkempaa tietoa.

Muistilistoja ja neuvoja itse muuttoa varten löytyy netistä ja kirjastosta runsain mitoin, joten keskityn nyt ensisijaisesti sellaisiin asioihin, jotka tulevat vastaan sitten kun matkalaukut on saatu purettua uuteen kotiin meren tällä puolen. Neuvot koskevat ensisijaisesti DC:n/Marylandin aluetta, vaikka osasta saattaakin olla apua koko maassa.

Vakuutukset

• Maanlaajuisia kotivakuuttajia Yhdysvalloissa ovat mm. Allstate, Geico, Nationwide, State Farm ja Travelers. Vuokralla asuville tarjotaan Renter’s Insurance -nimistä tuotetta, ja tämä taitaa soveltua useimpien väliaikaisesti maahan muuttavien tilanteeseen parhaiten. Tarjouksia vakuutuksista saa kohtuullisen hyvin netin kautta, mutta parasta palvelua saa soittamalla palvelunumeroon tai vierailemalla vakuutusyhtiön toimistossa. Vakuutustarjouksia pyydettäessä erityisesti netissä kysellään toinen toistaan ihmeellisempiä kysymyksiä talon rakennustekniikasta ja teknisestä paloturvallisuudesta. Ei syytä huoleen, vakuutusyhtiön henkilökunta löytää kyllä kaiken tämän tiedon omista tietokannoistaan osoitteen perusteella.
• Kerrostaloasunnossa vuokralaisen kotivakuutukseen sisältyy yleensä: varsinaisen omaisuuden suoja tiettyyn könttäsummaan (esim. $10 000–$30 000) asti, korvaus asumisesta muualla mikäli asunto muuttuu väliaikaisesti asumiskelvottomaksi (tiettyyn summaan tai kuukausimäärään asti), vastuuvakuutus lähinnä oikeudenkäyntikuluja varten (usein $100 000 tai enemmän) ja vieraiden vahinkovakuutus lääkärihoidon kulujen osalta (esim. $1 000–$2 000). Joskus tarjotaan erikseen maksullista lisäsuojaa esimerkiksi identiteettivarkauksien varalta. Tällaisen ”peruspaketin” tavallinen omavastuuosa on $500 ja kustannus vuodessa noin $120–150.
• Autoa varten tarvitsee tietenkin erikseen vakuutukset, ja yleensä niistä saa alennusta jos vakuuttaa kaiken samassa yhtiössä. No, ehkä tämä on itsestäänselvyys.
• Arvoesineille, jotka eivät mahdu perusvakuutuksen kattosummiin, on tietysti omat vakuutuksensa. Hyvälaatuisille soittimille suositellaan ns. Inland Marine Insurance -nimistä palvelua, joka kattaa erilaisia vahinkoja selvästi tavallista vakuutusta laajemmin, ja on voimassa kaikkialla maailmassa. Näille on omat erikoistuneet vakuutusyhtiönsä, itse valitsimme paikallisen viulunrakentajan suosituksesta Merz-Huber-nimisen firman. Soitinvakuutus kattaa myös sellaiset ongelmat kuin halkeamat ja kolhut, jotka vaativat korjauttamista ammattilaisella.

Ajokortit

• Ajokorttia haetaan oman osavaltion tai countyn Department of Motor Vehicles -nimisestä toimistosta. DC:n DMV on Georgetownin perukoilla, Montgomery Countyn (johon mm. Bethesda kuuluu) DMV puolestaan Gaithesburgissa.
• Ennen toimistoon menoa tarkista heidän nettisivuiltaan, mitä dokumentteja tarvitaan mukaan. Varmista vielä kaksi kertaa. Mikään asia ei etene, elleivät kaikki tarvittavat paperit ole kourassa yhtäaikaa, eivätkä virkailijat jousta piirun vertaa papereiden kelpoisuusvaatimuksista. DC:n DMV tarjoaa sivuillaan juuri tätä varten sähköistä tarkistuslistaa, suosittelen sitä vilpittömästi (mutta huomaa, että vaatimukset dokumenttien suhteet voivat nekin vaihdella toimistojen välillä). Jos viisumiluokkaan ei sisälly automaattista työlupaa, saatat tarvita yhden dokumenteista sosiaalitoimistosta, ks. ”Muuta juoksevaa”.
  
• Kortin saaminen voi edellyttää useita käyntejä toimistolla, mutta kun kaikki paperityöt on hoidettu kunnialla loppuun, kortin saa suoraan käteen. Ulkomaalaisen ensimmäinen ajokortti on yleensä voimassa noin vuodesta viisumien viimeiseen voimassaolopäivään.
• Kansainvälisestä ajokortista liikkuu ristiriitaista tietoa, ja sen kohtelu onkin osavaltiokohtaista. DC:ssä kortista ei oltu millään tavalla kiinnostuneita. Suomalainen ajokortti on taas osavaltiosta riippuen voimassa 30–90 päivää.
• Liikkumisesta ilman autoa: älä. Metrolla pääsee 75 % tarpeellisista paikoista, mutta jos Suomessa on ollut ajokortin omistaja, kortti on kaikkein järkevintä hankkia myös täällä, ja mahdollisimman pian (kuitenkin aikaisintaan kaksi viikkoa maahan saapumisesta, ks. kohta Sosiaaliturvatunnus).

Utilities

• DC:n metropolialueen sähköyhtiö on Pepco. Sähkösopimuksen aloittamisessa ei ole mitään kummallista, se onnistuu puhelimitse, netissä tai toimistossa. Kerrostaloasunnon keskimääräinen kuukausittainen sähkölasku lienee $20–50 huitteilla, mikäli lämmitys ei toimi sähköllä. Kesäisin sähkölasku voi vastaavasti olla korkeampi ilmastoinnin vuoksi. Ja ilmastointi on aivan ehdoton, siitä ei missään nimessä kannata tinkiä. Paras vaihtoehto on asukkaan säädettävissä oleva termostaatillinen puhallin, joka sijaitsee yleensä katon rajassa ja tuulettaa tasaisesti koko asuntoa, mutta paremman puutteessa vanhan mallinen eli äänekäs, mikroaaltouunin kokoinen, ikkunan läpi asennettu laatikkokin menettelee.
• Vesi-, kaasu- ja jätehuoltolaskuista en osaa sanoa paljoa, koska meillä ne kuuluvat vuokraan. Asuntoa vuokratessa on kuitenkin syytä varmistaa tarkasti, mitä ”all/some utilities included” täsmällisesti tarkoittaa, ettei tule ikäviä yllätyksiä.
• Asuntojen laatu on keskimäärin samaa tasoa kuin Suomessakin. Ikkunat ovat yleensä yksinkertaiset, mutta talvellakin miellyttävä huoneenlämpö varmistetaan ylenpalttisella lämmityksellä. Henkisesti on syytä varautua siihen, että vanhemmissa ja joskus uudemmissakin taloissa saattaa olla torakoita, joita vuokranantajan on velvollisuus myrkyttää säännöllisesti. Lämpimällä kesällä on hintansa. Hiiret eivät myöskään ole aivan ennenkuulumattomia, rotat ovat sentään onneksi (tässä kaupungissa) erittäin harvinaisia.
• Laajakaistapalveluita alueella tarjoavat mm. RCN, Verizon ja Comcast. Hinnat vaihtelevat villisti riippuen asuinalueesta, satunnaisista tarjouksista ja halukkuudesta sitoutua yhteen palveluntarjoajaan määräajaksi (yl. 1–2 vuotta) – nettisivua paremmat tarjoukset saattaa saada soittamalla suoraan asiakaspalveluun. Karkeasti sanoisin, että n. 1,5 Mb nopeus kustantaa $30-40/kk ja 8–10 Mb $40–60/kk (v. 2010). Tähän päälle tulevat mahdolliset kytkentämaksut, mahdollinen laitevuokra (n. $5/kk per laite, esim. modeemi tai langaton reititin) sekä tietenkin muutaman prosentin vero. Kokonaisuutena netistä joutuu siis pääsääntöisesti pulittamaan enemmän kuin Suomessa.
• Yksittäistä nettiyhteyttä mieluummin nuo edellä mainitut yhtiöt myyvät paketteja, joihin sisältyy valinnan mukaan netti, kaapeli-tv ja/tai lankapuhelin. Hinta tietysti vaihtelee tarjonnan laajuuden mukaan, mutta vaikuttaa hieman siltä, että valinnoista riippumatta kaikki paketit lopulta maksavat karkeasti $70-100/kk. Suosittelen tarkkaavaisuutta pikkupränttien kanssa: monet hyvältä vaikuttavat tarjoukset edellyttävät sitoutumista esim. kahdeksi vuodeksi siten, että ensimmäisen vuoden jälkeen hinta nousee selvästi ja sopimuksen irtisanominen maksaa maltaita.
• Televisiota voi tosin katsoa ilman kaapeliakin. Siihen tarvitaan – kuten Suomessakin – joko vanhanaikainen tv, digiboksi ja antenni tai digitaali-tv ja antenni. Digiboksia kannattaa kysellä paikallisilta tutuilta, sillä niitä on jäänyt monella tarpeettomiksi isomman ruudun hankinnan yhteydessä. Perusmallinen ”bunny ears” -antenni maksaa n. $20. Näillä välineillä alueesta riippuen näkyy muutamia paikalliskanavia, CBS, Fox, ABC ja NBC. Ohjelmatarjonta on muutaman hittisarjan lisäksi lähinnä mainoksia, uusintoja, satunnaisia uutisia, realitya ja erittäin harvoin yksittäisiä elokuvia. Toisaalta tätä samaa kaapelikanaviltakin tulee, enemmäin vain. CBS, CNN ja Fox tarjoavat monien sarjojen viimeisimpiä jaksoja myös stream-muodossa nettisivuillaan. Elokuvia varten ylivoimaisesti suosituin palvelu tällä hetkellä on Netflix.
• Kännykkäliittymiä myyvät mm. T-Mobile, AT&T, Sprint, Verizon ja Virgin Mobile. Ainakin alkuun riittänee prepaid-yhteys, jonka saa avattua pientä panttimaksua vastaan ja jonne lisätään rahaa joko puhelimitse tai netissä. Varsinaista liittymää varten tarvitaan sosiaaliturvatunnus (ks. sotun hakemisesta jäljempänä). Liittymätyyppejä on kahdenlaisia: henkilö- tai perhekohtaisia puhepaketteja, joihin voi ostaa halutessaan lisäminuutteja, tekstiviestejä tai datapalveluita sekä marginaalisesti kalliimpia kahden vuoden sopimuksia, joihin sisältyy ilmainen tai puoli-ilmainen puhelin. Näiden jälkimmäisten ansiosta lähes jokaisella vastaantulijalla on uutuuttaan kiiltelevä älyluuri. Prepaid-liittymän tai puhelimettoman sopimuksen valinnassa kannattaa huomioida, että sekä lähettäjä että vastaaja maksavat niin puheluista kuin tekstiviesteistäkin. Sopimusten mukana tulevat puhelimet on usein lukittu tietylle (jenkki-)palveluntarjoajalle.

Tarpeelliset hankinnat

• Vuokra-asunnon varusteluun kuuluvat yleensä jääkaappi ja pakastin, kaasuhella (joskus sähköinen), mikro ja astianpesukone. Pyykinpesukone ja kuivausrumpu ovat käytettävissä joko omassa asunnossa tai yhteisissä tiloissa. Kaasuhellaa ei kannata säikkyä, vaikkei se olisikaan ennalta tuttu laite. Käyttö on 100% yhtä helppoa kuin sähköhellankin. Läheskään aina kerrostalohuoneistoissa ei ole kattolamppuja, tai niitä ei ole kuin muutama, eikä pistokkeiden puuttuessa voi asentaa omiakaan. Jalkalamppuja tarvitaan siis useita.
• Huonekaluja saa tietysti IKEAsta, Craigslistilta ja muuttajilta erityisesti ulkosuomalaisyhteisöjen kautta, mutta edullista, amerikkalaista vaihtoehtoa kaipaavan kannattaa vilkaista ainakin La-Z-Boy, Marlo, Mattress Discounters (tai vastaava), Ellen’s Futon ja/tai Jennifer. Myös Target, Walmart ja Bed, Bad and Beyond myyvät joitakin huonekaluja, ja tuotteita voi tilata myös suoraan netitse. Pottery Barnin tavara on ihastuttavaa, mutta tyyriimpää, ja sittenkin yleensä Aasiassa tehtyä. Käytetyn tavaran ja erityisesti tekstiilien suhteen saattaa (?) olla joskus syytä olla hieman varpaillaan viimeaikaisen lude-epidemian takia.
• Muuta kodintavaraa ja pienelektroniikkaa saa BestBuysta, edellä mainituista Targetista ja B,B&B:stä, joskus RadioShackista sekä kylmästi Amazonista. Myös Sears on tähän tarpeeseen hyvä vaihtoehto, jos sellainen löytyy lähistöltä. Hgregg ainakin mainostaa aggressiivisesti, mutta en osaa sanoa sen laadusta tai hintatasosta.

Muuta juoksevaa

• Verotus on päänvaiva, jota ei yhdellä ranskalaisella viivalla selvitetä. Olennaiset muuttujat ovat suomalainen verotus, Yhdysvaltojen liittovaltion verotus ja oman osavaltion verotus. Näillä kaikilla on omat aikataulunsa, omat sääntönsä ja poikkeuksensa. En voi kuin toivottaa onnea ja mahdollisesti suositella palkkaamaan asiantuntevan veroneuvojan.
• Sosiaaliturvatunnusta saattaa tarvita mitä ihmeellisempiin asioihin luottokortista tavaratalon bonuskorttiin, puhelinliittymästä laskujen nettiveloitukseen ja verotukseen. Perhettä kohden on siis oltava ainakin yksi henkilökohtainen sosiaaliturvatunnus. Tunnusta anotaan sosiaalitoimistosta, jossa on taas syytä olla oikeat dokumentit mukana. Toimistoon menoa kannattaa lykätä ainakin n. kaksi viikkoa maahantulopäivästä, jotta tarvittavat tiedot ovat varmasti ehtineet siirtyä maahanmuuttoviranomaisilta eteenpäin.
• Puolisoille, joiden viisumi ei automaattisesti sisällä työlupaa, ei myöskään sotua myönnetä, vaan sen sijaan saa tarvittaessa ”myöntämättömyystodistuksen”. Tätä paperia tarvitaan mm. ajokorttia anottaessa. Jos työluvan myöhemmin saa, sen perusteella voi sitten hakea myös sotua. Sotu on täysin sattumanvarainen luku, joka ilmoitetaan pahvisella kortilla, mutta se avaa ovet moniin henkilökohtaisiin tietoihin, joten sen kanssa kannattaa noudattaa varovaisuutta.
• Pankkitilin avaaminen saattaa edellyttää minimissään pysyvää osoitetta ja enimmillään sosiaaliturvatunnusta. Jokaisella pankilla on omat pankkiautomaattinsa, ja vieraan pankin automaatin käytöstä veloittavat kumpikin pankki omat palvelumaksunsa – siksi myös automaattien sijainti saattaa olla relevantti valintakriteeri. Varmista, että tiliin kuuluu shekkivihko, sitä ilman ei pärjää.
• Työluvan hakuprosessi ja -vaatimukset riippuvat viisumiluokasta, mutta J2-viisumin osalta prosessi kestää kokemukseni mukaan kolmisen kuukautta hakupapereiden postittamisesta varsinaisen työlupakortin saapumiseen postitse. Hakukirjeeseen ei tarvitse liittää mitään laskelmia, vaan yksinkertainen sanallinen selostus riittää. Hakemuksen voi laittaa vetämään koska vain maahantulon jälkeen, joskin on mahdollista, että prosessia koskee sama kahden viikon viive kuin sosiaaliturvatunnustakin. Hyviä ohjeita löytyy yliopistojen sivuilta googlaamalla, mutta tarkista viimeisimmät vaatimukset myös suoraan USCIS:n sivuilta.
• Käyntikortit ovat täällä ahkerassa käytössä, joten jos työpaikka ei niistä huolehdi, itsenäistä teettämistä kannattaa harkita. Esimerkiksi Vistaprint myy 250 kortin pakkaa halvimmillaan $3,99 sisältäen postikulut. Kortin ulkoasulle löytyy sadoittain erilaisia vaihtoehtoja, ja taittoa saa vielä halutessaan itse viilata sopivammaksi. Aivan välttämättömiä kortit eivät tietenkään ole.

Näillä pääsee jo pahimpien alkukipuilujen yli. Voin vielä täydentää listaa kommenttien ja pyyntöjen mukaan.

Tänään meillä

Kirjoitetaanpas välillä ihan vanhanaikaisia kuulumisia.

Tässä kuluneella viikolla (eikö se olekin oudosti vähättelevä ja negatiivinen ilmaisu) on juhlistettu joulukuuta ja ystäviä useaan iloiseen otteeseen. Viime lauantaiaamuna taloyhtiö järjesti alakerran loungessa asukkaille brunssin. Pöydästä löytyi kasapäin herkkuja hedelmäviipaleista makkaroihin ja sokerikuorrutettuihin viinereihin. Munakkaita ja vohveleita paistettiin syöjien toiveiden tahtiin. Ja kuten arvata saattaa, lounge oli täynnä tyytyväistä puheensorinaa. Tuttuja naapureita ei näkynyt muita kuin Betsy, joka esitteli syksyllä taloon muuttaneen miesystävänsä (jonka nimen hölmöinä ulkomaalaisina taas heti unohdimme). Sen sijaan syntyi uusia tuttavuuksia: HIV-lääkkeiden logistiikasta hyväntekeväisyysjärjestössä vastaava ekonomisti Ian (naapuritalosta), Bronxista lähtöisin oleva terveysasia-aktivisti Jill (tai Gill, 7. kerros), väitöskirjojen kanssa uurastavat barcelonalaiset Nuria ja Raimon (6. kerros) sekä aikanaan asunnon meille esitellyt Zoe miesystävineen. Keskustelimme hartaasti näiden eteläisten osavaltioiden raukeammasta elämänrytmistä, matkustelusta, kulttuurieroista ja lääkeyhtiöiden hirvittävästä yhteiskunnallisesta vallasta. Ihana raukea aamu!

Maanantaina oli tietysti Suomen itsenäisyyspäivä, jota juhlistimme taiteen sääntöjen mukaisesti suurlähettilään vastaanotolla. Missään muualla en ole nähnyt suomalaisia niin välittöminä ja sosiaalisina. Ohjelmassa ei ollut suurlähettilään puheen ja iii-haa-nal-la Steinwaylla säestetyn Maamme-laulun lisäksi kuin seurustelua ja suklaakonvehtien* maistelua, mutta väkeä riitti pilkkuun saakka. (Mainittakoon, että kutsu oli osoitettu klo 19-21 ja ”myöhäiset” juhlijat potkittiin kohteliaasti pihan puolelle pian puoli kymmenen jälkeen. Tärkeämpi väki oli kutsuttu paikalle jo kuudeksi, mutta hekään eivät tahtoneet malttaa lähteä kotiin, ja niinpä lähetystön sali oli koko illan kuin ammuttu täynnä.) Jatkoimme iltaa uusien ja vanhojen suomalaisten ystävien kanssa Cleveland Parkissa, kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti.

Linnan juhlista ehdin nähdä aamupäivällä vilauksen YLE Areenan kautta. Kaikki tutut bongattiin ja pukuja ihasteltiin antaumuksella, minkä nyt iltavaatteiden silittämiseltä ehdin.

Keskiviikkona lähdimme Bethesdaan libanonilaiseen ravintolaan juhlimaan puolison syntymäpäiviä, jotka tänä vuonna jäivät poikkeuksellisen pahasti itsenäisyyspäivän vieton jalkoihin. Kutsulistan laatiminen oli yllättäen merkittävä henkinen rajapyykki. Viiden kuukauden aikana on jo kertynyt niin komea joukko läheisempiä ystäviä, että seurue ei enää tahtonut mahtua ravintolaan siten, että kaikkien olisi sallittu tilata maun mukaan omat annoksensa. En tiedä että olisimme olleet mitenkään erityisen aktiivisia tässä suhteessa, mutta on mukavaa huomata, kuinka itselle tärkeiden ihmisten turvaverkko vahvistuu viikko viikolta. Ilta oli tavan mukaan hauska, ja ruoka maistuvaa.

Lauantaina NIH Philharmonia piti syksyn toisen konserttinsa. Ohjelmistossa oli Samuel Barberin Adagio (op.11), Schumannin Reiniläinen sinfonia (nro 3), Amanda Jacobsonin ”Mass for the Living”-teoksen kantaesitys sekä Stravinskin Pulcinella-sarja. Oikein mukiinmenevä ohjelmisto – selvästi helpompi kuin edellisessä konsertissa (paitsi ehkä Stravinski, mutta siinä en itse soittanut) ja hurjan kaunis kuunnella. Kuuntelijoita oli tälläkin kertaa tupa täynnä, mukaan lukien naapurimme Emily, Villen työkavereita ja jopa esimies perheineen, ja konsertin päättänyt Schumann sai raikuvat aplodit seisomaan nousseelta yleisöltä.

Tämä on yleensäkin DC:n konserttiyleisöjen tapa: jos konsertti on ollut edes jokseenkin onnistunut ja nautittava, musiikki-connosseurit taputtavat seisaaltaan. Euroopassahan käytäntö on juuri päinvastainen – todellista asiantuntijuutta osoittaa se, jonka makuun ei yksikään konsertti ikinä ole riittävän korkeatasoinen takapuolen nostamiseksi penkistä.

Tänään on sitten tarkoitus nautiskella laiskottelusta, käydä kulmakirjakauppa Politics & Prosessa macchiatolla ja suunnitella joulua. Sekä tietysti tulostaa seuraavan orkesterikonsertin stemmat joululomalla harjoiteltaviksi.

* En nyt oikein tehnyt suurlähettilään tarjoiluille oikeutta. Tarjottimilla kiersi graavilohi- ja sillileipiä, pöydästä löytyi Suomi- ja Muumi-teemaisia piparkakkuja ja glögiä, riisivanukkaita, pieniä marjaleivoksia, käsintehtyjä suklaita ja sananmukaisesti suussasulavia värikkäitä macaronseja. Varsinkin näitä viimeisiä huomasin monen vieraan käyvän kähveltämässä hienotunteisesti vuoroin pöydän itä- ja länsipäädyistä. En ihmettele, olivat taivaallisen hyviä.

Ystäviä ja hyvää ruokaa, ynnä muuta

Meillä on kotona uusi asukas.

Labor Dayn kunniaksi (myös) pianokaupat mainostivat mukavia tarjoushintoja. Niinpä mekin sorruimme ja tilasimme tämän kaunottaren, joka saapui uuteen kotiin lauantaina. Tulokas on jo ehtinyt aiheuttaa lieviä tai kohtuullisia nukahtamisongelmia iltaisin, mutta kuvassa näkyvien kuulokkeiden ansiosta vain meille, ei naapureille. Voi Chopin, kuinka olikin jo ikävä!

Kuluneella viikolla on tapahtunut monenlaista muutakin mukavaa. Torstaina taloyhtiö järjesti pihamaalla kesänlopettajaisjuhlat, joissa nautittiin hampurilaisia ja kasvisvartaita, salaatteja, kermakakkua ja virvokkeita. Latinohenkisestä musiikista huolehti huumorintajuinen dj, ja osallistujien kesken arvottiin paikallisten putiikkien ja kahviloiden lahjakortteja sekä erään oman talon asukkaan kirjoittamia lastenkirjoja. Oli mukavaa huomata, että talon asukkaat ovat varsin heterogeeninen ryhmä. Pihalla istuskeli useita lapsiperheitä, juuri opiskelunsa aloittaneita nuoria, väsyneen oloisia toimistotyöntekijöitä jakkupuvuissaan, perheellisiä ja perheettömiä eläkeläisiä. Grillin ääressä puhuttiin lukuisia erilaisia amerikanenglannin aksentteja, mutta myös joitakin aasialaisia ja eurooppalaisia kieliä. Ja kaikki me arvostimme kovasti taloyhtiön hyväntahtoisuutta ja vaivannäköä. He olivat sentään tulleet töihin aamukahdeksaksi.

Perjantaina juhlistimme uutta kotia uusien ystävien kanssa. Tarjoilujen oli tarkoitus olla Labor Dayn kunniaksi vappuhenkisiä, mutta olin ilmeisesti niin täpinöissä pianon odotuksesta, että sima jäi valmistamatta ja tyydyin vain paistamaan perinteisiä munkkeja. Ville teki tavalliseen tapaansa erinomaisia kasvispiirakoita mm. tuoreesta pinaatista. Saimme lisäksi Inkalta tuliaisiksi DC Finns -leivontaryhmän taikomia karjalanpiirakoilta, jotka maistuivat munavoin kanssa ihanan kotoisilta. Söimme kaikki kuvut täyteen, keskustelimme kulttuurieroista ja luennoimme kiinalaisille ja itävaltalaisille vieraille suomalaisesta kulttuurista. Ja kuten aina, meillä oli erinomaisen hauskaa!

Lauantaina päätimme väsymystä uhmaten olla tehokkaita ja hoitaa välttämättömiä byrokratiasuoritteita. Ville kävi Tenleytownissa optikolla ja silmälääkärin todistus kourassa lähdimme jälleen kerran kohti Georgetownia…

Tähän väliin täytyy selventää, miten ajokorttiprojekti on viime aikoina edennyt. Kävimme toissaviikolla Department of Motor Vehicles -toimistossa, Ville suorittamassa teoriakokeen ja minä viemässä optikon todistuksen ajamiseen riittävästä näkökyvystä. Tämä oli siis minun osaltani neljäs vierailu kyseiseen toimistoon. Ville läpäisi hienosti teoriakokeen, mutta näkötestissä tuli epäselvyyttä virkailijan kanssa siitä, saisiko testin suorittaa aurinkolaseilla, jotka ovat normaalilaseja uudemmat ja vahvemmat. Koska virkailija ei tiennyt vastausta, hän päätti varmuuden vuoksi hylätä testin ja vaati hakemaan samaisen optikon todistuksen, jota olin itse tuolla kerralla tuomassa. Yhtään liioittelematta kahden ja puolen tunnin odotuksen jälkeen sain kuin sainkin itse ajokortin, mutta se oli voimassa vain 30 päivää. Viisumipapereiden kanssa oli jotain epäselvyyttä, jonka he halusivat tarkistaa ja pyysivät tulemaan uudestaan muutamaa viikkoa myöhemmin, kuitenkin ennen kortin vanhenemista.

Nyt olimme siis menossa viidettä kertaa Georgetowniin, hiukan liian optimistisesti vain puolitoista tuntia ennen toimiston sulkemista. Tietenkään meidän kummankaan vuoronumero ei tullut ennen kuin toimisto sulkeutui kello 16. Vaan ihme ja kumma, virkailijat jatkoivat jonojen purkamista tyynen rauhallisina sulkemisajan jälkeen – ainoastaan uusia asiakkaita ei enää päästetty sisälle. Sinnikkään odottelun jälkeen saimme lopulta kumpikin ajokortit, jotka ovat voimassa yhtä kauan kuin viisumit, eli toistaiseksi ensi kesään. Ajokortteja juhlittiin Johnny Rockets -hampurilaisilla, tunnetila oli väsynyt ja turhautunut, mutta ehkä sittenkin myös onnellinen.

Laitoin myös viime viikolla postiin EAD-työlupahakemuksen. Sitten joskus kun työlupa myönnetään, voin anoa sosiaaliturvatunnusta, ja kun meillä viimein on molemmilla sellaiset, voimme hakea luottokortteja, joiden asianmukainen käyttäminen kerryttää luottotietoja ja mm. alentaa vakuutusmaksuja. Vähitellen meistä on tulossa tässä maassa melkein luotettavia ja vakavasti otettavia aikuisia.

Sunnuntaina oli tarve päästää höyryjä pihalle, joten lähdimme kävelylle. Tarkoitus oli tehdä pieni lenkki Connecticut Avenueta etelään ja Rock Creek Parkin reunaa takaisin, mutta päähänpistosta päädyimme kävelemään Dupont Circlelle (3 mailia, n. 5 km). Kun olimme kerran sinne asti päässeet, juhlimme saavutusta kahvittelemalla Kramerbooksin sympaattisella terassilla (Kramerbooks on erinomaisen kirjakaupan ja erinomaisen kahvilan/viinibaarin yhdistelmä – siis ehdottoman vaarallinen paikka tällaisille lukutoukille). Ja kun metrossa istuminen ei suklaakakkuähkyssä oikein houkutellut, päädyimme kävelemään takaisin kotiin asti. Kuka muka väitti, että Amerikassa on pakko liikkua aina autolla?

Ceteris paribus

Amerikasta puhuttaessa on aina muistutettava liiallisen yleistämisen riskeistä. New York on eri asia kuin San Francisco, California eri asia kuin Nevada ja niin edelleen. Erot eivät ole aivan yhtä suuria kuin vaikkapa Suomen ja Espanjan välillä, mutta eipä paljoa puutukaan.

DC ja Marylandin Montgomery County könöttävät niin kylki kyljessä, että usein on vaikeaa muistaa koko osavaltiorajaa. Asukkaat ja työmatkalaiset kulkevat molempiin suuntiin, yhtäältä Washingtonin downtown-virastoalueelle ja toisaalta Bethesdan lukuisiin tutkimuslaitoksiin. Etäisyydet ovat siinä määrin pieniä, ettei osavaltioille mitenkään voi muodostua omalaatuisia kulttuureita tai puhetapoja – erot kummankin osavaltion sisällä ovat paljon suurempia.

Muutamassa asiassa ero on kuitenkin huomattava, tai huomattavissa.

Kuten olen tainnut mainita, ajokorttia varten on DC:ssä läpäistävä teoriakoe ja näkötesti – sekä jonoista aiheutuva kärsivällisyystesti. Mikäli ulkomainen ajokortti on voimassa, varsinaista ajokoetta ei vaadita. Marylandissa sen sijaan ajokoe on joka tapauksessa suoritettava näiden edellä mainittujen lisäksi. Ajokoe tosin suoritetaan suljetulla radalla, jolla osoitetaan lähinnä taito taskuparkkeerata, tehdä kadulla u-käännös, totella liikennevaloja, pysähtyä Stop-merkin kohdalla sekä peruuttaa suoraan parin metriä.

Edelleen Marylandissa ulkomaiselta ajokortin hakijalta edellytetään kolmituntinen Alcohol and Drug Education Program -suoritus, jonka voi käydä istumassa autokoulussa tai suorittaa netissä. DC:n ajokorttitoimisto sijaitsee sentään kohtuullisesti arvioiden keskusta-alueella, kun taas Montgomery Countyn toimisto on Gaithesburgissa, puolen tunnin ajomatkan tai puolentoista tunnin bussimatkan päässä Bethesdasta. Suurin ongelma maahanmuuttajan kannalta on kuitenkin hankkiutua laillisesti ajokoetta suorittamaan omalla autolla, mutta tietysti ilman paikallista ajokorttia.

Muovipussiveron takia DC:n puolella on joka ostoksen kohdalla käytävä myyjän kanssa neuvottelu muovipussin tarpeellisuudesta. Mutta Marylandissa tällaista veroa ei ole, joten pussin saa aina mukaan, oli ostos sitten postikortin tai muuttolaatikon kokoinen. Toisaalta Marylandissa viini on hankittava erikseen viineihin erikoistuneesta herkkukaupasta, kun taas DC:n puolella pieninkin Giant myy vähintään puolen sataa erilaista viiniä kalifornialaisista australialaisiin.

Ostosten tekemisen kannalta on keskeistä tietää miten arvonlisävero määräytyy eri tapauksissa. DC:n sisällä arvonlisävero on yleensä 5,75 % paitsi ravintolaruoassa ja autonvuokrauksessa 10 % sekä majoituspalveluissa 14,5 %. Toisaalta ruokatarvikkeet ja lääkkeet ovat verottomia. Marylandissa vero on aina 6 % lukuunottamatta tiettyjä erityistuotteita, kuten asuinkelpoisia matkailuvaunuja sekä verottomia palveluita, kuten hiustenleikkuuta tai autonkorjausta. Vaan jos tilaa tuotteen Marylandista siten että myyjä toimittaa sen asiakkaan luo DC:n puolelle, saa ostoksen tehdä verovapaasti.

Kummassakin osavaltiossa on laillista kääntyä punaisia päin oikealle, kunhan ei aja jalankulkijoiden päälle. Paitsi jos kääntyminen juuri kyseisessä risteyksessä on erikseen kielletty. Villen työkaveri päivitteli kahvitauolla, ettei hänen tyttärensä ollut läpäissyt inssiä, koska oli tehnyt niinkin mitättömän virheen kuin kääntynyt punaisia päin vasemmalle. Yhdessä totesimme, että aika niuho inssin valvoja oli kohdalle sattunut.

Vihreä kaupunki

Tämän vuoden alusta DC otti käyttöön muovipussiveron. Kaikkien ruokatarvikkeita myyvien kauppojen on veloitettava  muovi- ja paperipusseista viisi senttiä (nickle) kappaleelta, ja monet ketjut ovat ilmeisen vapaaehtoisesti alkaneet myöntää asiakkaalle tuon viiden sentin verran alennusta jokaisesta mukana tuodusta kankaisesta ostoskassista. Aiemmin muovipussit olivat siis ilmaisia ja niitä kannettiin kotiin kaksin käsin.

Vero osoittautui oitis tehokkaaksi – tammikuussa kuukausittain käytettyjen muovipussien määrä putosi 22 miljoonasta kolmeen miljoonaan. Ei niin, etteikö kolme miljoonaa muovipussia kuussa olisi edelleen kammottava määrä jätettä, mutta pudotus on joka tapauksessa huomattava. Verohyöty käytetään pahoin saastuneen Anacostia-joen puhdistamiseen. Myös Marylandin puolella rajoituksista on keskusteltu, mutta ainakaan toistaiseksi pohdinnat eivät ole johtaneet konkreettisiin toimiin.

Itse asiakkaana koen, että muovipussien välttämisessä on ollut suuri apu iloisen näistä värisistä neliskulmaisista, vahvikepohjallisista kangaskasseista, joita kaupat myyvät dollarin tai kahden nimelliseen hintaan. Niitä on tullut kannettua kotiin jo hieman yli oman tarpeen. Ensimmäinen pussi saatiin jo sisäänmuuton yhteydessä lahjana taloyhtiöltä.

Mahdollisuudet kotona kierrättämiseen riippuvat taas olennaisesti siitä, mitä oma talo tai taloyhtiö sattuu tarjoamaan. Meidän talostamme löytyy kyllä kierrätyslaatikko, mutta se on kauniisti sanoen melkoisen monipuolinen. Laatikkoon kerätään pahvi- ja paperijätteet, metalli, lasi sekä muovipurkit ja -pullot – siis tarkkaan ottaen aivan kaikki muu paitsi muovipussit ja ruokajäte. Kompostia ei kuitenkaan ole. Lisäksi keittiön lavuaarista löytyy sähköinen ruokasilppuri, jonka tarkoitus on kai varmistaa etteivät putket tukkeudu. Laite on aika tavallinen täkäläisissä asunnoissa. En vain oikein tiedä, olisiko lopulta ekologisempaa silputa kierrätykseen sopimaton ruokajäte veden mukana viemäriin vai viedä muovipusseissa kaatopaikalle. Kompostin perustaminen kerrostaloasuntoon ei tässä ilmastossa kuulosta kovin turvalliselta.

Myös kahvilat ovat alkaneet havahtua kuluttajien kasvaneeseen ympäristötietoisuuteen, vaihtelevassa määrin onnistuneesti. Prêt à manger -ketju mainostaa kaikkien tuotteiden pakkausmateriaalien olevan kierrätettäviä – valitettavasti roskalaatikoita on kuitenkin yleensä vain yksi, joten kierrättäminen ei oikein onnistu. Chinatownin Starbucks pistää vielä paremmaksi: roskalaatikoita on kyllä ja niistä toisessa lukee ’recycling’. Mistään ei vain ilmene, mitä tuotteita he halusivat tuon laatikon kautta kierrätettävän.

Suurin ilo ovat kuitenkin luomu- ja lähiruokaan keskittyvät ruokamarketit, kuten Whole Foods ja Trader Joe’s. Valikoimat ovat monipuolisia, kansainvälisiä, värikkäitä ja tuoreita. Perusmarketti Giantia hitusen korkeammat hinnat voi antaa anteeksi kun tietää, että kastikkeen sipulit on hoivannut kypsiksi kaksilapsinen viljelijäperhe Etelä-Virginiassa. Ja mikä ihastuttavinta, Whole Foodsissa kangaskasseilla ansaitut viisisenttiset voi halutessaan lahjoittaa suoraan hyväntekeväisyyteen, esimerkiksi lasten sairaalalle tai lukutaidon edistämiskampanjalle.

Kohtaamisia

Kuluneella viikolla olemme olleet sosiaalisesti aktiivisia.

Maanantaina sanoimme ensimmäistä kertaa päivää naapurille, joka asuu meitä vastapäätä käytävän toisella puolella. Tein tyypillisen ulkomaalaisen virheen, enkä toistanut hänen nimeään ”Nice to meet you” -fraasin lopuksi. Ja niinpä en muista enää, oliko nimi Susan vai Sarah. Toisin kuin maahanmuutto-oppaissa väitettiin, meitä eivät naapurit ole toivottaneet tervetulleiksi herkkukorein ja viinipulloin, mutta oikeastaan tällainen satunnainen small talk -tyyppinen tutustuminen sopiikin suomalaiselle luonteelle paremmin.

Tiistaina kävimme kuuntelemassa U.S. Army Bandin perinteistä 1812-ulkoilmakonserttia Washington-monumentin kupeessa. Ohjelmassa oli tyylikkäästi amerikkalaista elokuvamusiikkia, Sousan marsseja, Disney-klassikoita, sotilasmusiikkia sekä torvisoittokuntasovitus Tsaikovskin 1812-alkusoitosta 3. jalkaväkirykmentin kanuunanlaukauksilla maustettuna. Konsertti oli hauska, piknik-eväät erinomaisia ja kuuntelijoiden patrioottisuus hämmästyttävää.

Keskiviikkona tutustuimme toiseen naapuriin, joskin vain välillisesti. Yläkerran naapurin tiskialtaan ylijäämävedet valuivat iloisina noroina meidän maustekaappimme seinää pitkin alas. Soitin kiireesti talon huoltoyhtiön hätänumeroon. Kymmenessä minuutissa ovella oli huoltomies, joka kertoi puhuneensa yläkerran kaverin kanssa ja vakuutteli, että kaikki olisi nyt kunnossa. Keittiön lavuaari oli tukkeutunut ja tulvinut, mutta tukos oli saatu aukaistua ja omaan kaappiimme muodostunut puro tyrehtyi sekin lopulta. Säikähdyksen lisäksi ainoa vahinko oli kastunut suolapurkki, mutta toivon että seinärakenteet ovat siinä määrin huokoista betonia että ne tosiaan kuivavat, kuten huoltomies kovasti vakuutteli.

Torstaina kävimme uusien suomalaisten ystäviemme Tuomaksen ja Liisan kanssa katsastamassa NIH:n hyväntekeväisyystapahtuman, ilmaisen ulkoilmaelokuvafestivaalin. Esitysvuorossa oli Julie&Julia, joka osoittautui aivan mainioksi filkaksi, vaikka ei henkilökohtaiseen top10-listaani ylläkään. Sen sijaan nurmikolle pystytetty ulkoilmateatteri ja hyväntekeväisyys-popcornit saavat jatkossakin täyden tukeni. Paikalle olisi tosin ollut hiukan vaikea päästä ilman ystävien auliisti tarjoamaa autokyytiä.

Kävin päivällä myös Georgetownin ajokorttitoimistossa, jossa läpäisin komeasti teoriakokeen. Sen sijaan näkötestiä en läpäissyt. Joudun palaamaan toimistoon vielä neljännen kerran optikon todistuksen kanssa ennen kuin voin jättää ajokorttihakemukseni sisään. Toisaalta löysin Georgetownin Dean&Delucasta salmiakinhimon sammuttavaa ”double salt licorice”-karkkia, joten en voi sanoa että reissu olisi ollut turha (kiitos vinkistä, Anni!).

Perjantaina suuntasimme vuorostaan Bethesdaan elokuviin, tällä kertaa kahdestaan. Eurooppalaishenkinen Bethesda Row Cinema näyttää lähes yksinomaan mielenkiintoisia elokuvia, joten valitsimme lähinnä esitysajan perusteella teoksen Get Low, joka oli koskettava, melko lailla Coenin veljesten tyyliin tragikoominen ja oikeastaan aika inhimillinen. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin teatterin yleisö, joka koostui pääosin keski-ikäisistä tai keski-iän ohittaneista pariskunnista, ja joka yhtään ujostelematta kikatti ja kihisi elokuvan käänteiden mukana. Ihailtavaa eläytymistä! Elokuvan jälkeen kävimme vielä Villen työkaverien Jürgenin ja Beatrixin kanssa viinilasillisilla yhdessä Bethesdan lukuisista, lukuisista ravintoloista.

Lauantaina aamulla nämä kultaiset työkaverit poimivat meidät autoonsa ja huristelimme Costco-hypermarketiin ostoksille. Suuren teollisuushallin kokoiseen kauppaan ei pääse edes sisään ilman maksullista asiakaskorttia ja paikan vetovoima perustuu valtavien annoskokojen edulliseen tukkumyyntiin. Oma ostoslistamme jäi kuitenkin niukaksi, koska Costcon jälkeen jatkoimme College Parkin surullisenkuuluisaan IKEA:an hakemaan mattoa, lamppua ja keittiön tuoleja, jotka olivat edellisellä reissulla loppuneet varastosta. Samalla kaappiin hamstrattiin hätäapuvaraksi Daim-kakkua, sokerikorppuja, puolukkahilloa ja Annan piparkakkuja.

Sunnuntaina uhmasimme kosteaa hellettä ja lähdimme kävelemään keskustasta kohti Potomac-joen rantaa. Matkalla piipahdimme vahingossa Macy’s:llä, jonka astiaosastolla Ville näki ohi kävelevän viulukotelon. Teimme tikusta asiaa ja viulisti kertoi meille enemmän kuin mielellään mitä viulu- ja nuottikauppoja hän suosittelee, miten niihin parhaiten pääsee metrolla ja missä hän on omia soittimiaan huollattanut. Lopuksi saimme kutsun konserttiin ja pyynnön ilmoittaa kun itse pidämme (ehkä) konsertteja. Ensimmäinen paikallinen muusikkoystävä!

Ihan kuin olisin nähnyt tämän talon ennenkin.

Joen rannassa syksystä ei ole vielä tietoakaan.

Kaupoissa myyjät ja muut asiakkaat usein kyselevät, mistä me olemme. Se on tietenkin luontevaa, koska suomi epäilemättä kuulostaa heidän korviinsa eksoottiselta. Kysymykseen vastaaminen vain on alkanut muuttua vaikeaksi. Tuntuu näsäviisaalta kertoa, että olemme ”from here”, koska kysyjä aivan ilmeisesti viittaa joko kieleen tai yhä edelleen niin valkoiseen hipiään, mutta hiukan väärin on myöskään sanoa, että olemme Suomesta (ikään kuin olisimme kaupungissa turisteina). Jatkokysymys kun on: ”How long are you staying?”, ja siihen on taas hölmöä todeta: ”Well, for two years…”.

Tietenkin olemme ensisijaisesti suomalaisia. Mutta samalla olisi kotiutumisen ja yhteiskuntaan sopeutumisen takia tärkeää, että olisimme – tai meistä tulisi – myös amerikkalaisia, tai ainakin washingtonilaisia. Jossain vaiheessa on siis lakattava nauramasta amerikkalaisten omituisuuksille ja opittava ajattelemaan, että ”meillä” nyt vain on tällaista.