Haaste vastaanotettu

Jenni heitti kuukausia sitten blogissaan haasteen, johon on kyllä ollut tarkoitus vastata, vaikka aikaa onkin vierähtänyt. Aion olla vähän tylsä ja jättää haasteen kierrättämättä eteenpäin, mutta vastaan kuitenkin esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat niin osuvia.

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?

Aina kyllästymiseen asti puhutaan siitä, kuinka amerikkalainen ruoka on pelkkää pizzaa ja hampurilaisia. Se ei alkuunkaan pidä paikkaansa, vaikka ei tämä maa ehkä Ranskan veroinen kulinaristien kehto olekaan. Yhdysvaltalaisessa ruokakulttuurissa on parasta se, mikä on monessa suhteessa muutenkin parasta amerikkalaisuudessa: kulttuurien sekoittuminen ja vaikutteiden omaksuminen puolin ja toisin. Ehkä tämä riittää selitykseksi vastaukselleni: salaattibaarit, burritot ja etiopialainen ruoka. Olkoonkin niin, ettei näistä mikään ole erityisen ”amerikkalaista”, olen todella ihastunut itärannikon salaattibaariketjuihin Chop’tiin ja Sweetgreeniin. Burritot ovat ehdottomasti paras keksintö pikaruoan saralla, vaikka niiden väitettyä kaloripitoisuutta aina ajoittain moititaankin. Ja etiopialainen ruoka on paitsi hyvää, myös äärimmäisen hauskaa syödä hyvässä seurassa.

2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?

Niagaran putoukset joulukuussa 2012. Kai se lasketaan paikalliseksi nähtävyydeksi? Arvelisin, että putoukset olisivat olleet keväällä sulamisvesien aikaan vieläkin näyttävämmät, mutta kyllä niissä talvipakkasillakin riitti ihailemista. Lähiseudulla kävimme viimeksi katsastamassa Ai Wei Wei:n näyttelyn Hirschornissa sekä National Museum of the American Indian -museossa kahvilla.

3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?

Tulimme kaupunkiin kaksi kertaa, ensin asunnonhakureissulle ja sitten vasta varsinaisesti muuttajina. Kummallakin kerralla mukana kulki kaksi matkalaukkua per kantaja sekä soitinkotelot – ensimmäisen kierroksen tavarat jätettiin Villen esimiehen kellariin odottamaan siksi aikaa kun viimeistelimme vielä Suomessa viisumiasioita. Lisäksi lähetin postitse neljä 15 kg:n laatikkoa, lähinnä kodintekstiileitä, joitakin astioita, kirjoja ja talvivaatteita. Vähemmälläkin olisi epäilemättä pärjännyt, mutta varsinkin alkuvaiheessa olin mukana tuoduista tavaroista kovin iloinen, sillä kalustamattomaan asuntoon joutui ilmankin hankkimaan koko joukon isoa ja pientä tavaraa ennen kuin arki alkoi rullata sujuvasti. Tutkijaperheenä kuljetimme myös mukana kohtuullisen valikoiman työkirjallisuutta.

4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?

Tätä käsittelin lyhyesti edellisessä blogitekstissäni, joten linkitän vastauksen vain takaisin sinne.

5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?

Tämä vaihtelee kovasti. Usein tuon jotain paikallisia karkkeja, Washingtonista kertovia kirjoja tai valokuva-albumeita. Olen ollut vähän pettynyt siihen, kuinka vähän suuresta Amerikasta saa sellaista (järkevää) tavaraa mitä ei Suomessa myytäisi. Tätä se globaali markkinatalous kai sitten teettää.

6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?

Tämä kysymys tulee aika pian ajankohtaiseksi, ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan Washingtonia ja Yhdysvaltoja kovasti. Ikävä tulee epäilemättä ainakin ystäviä, aurinkoa ja lämpimiä kesiä, kevään kukintakautta ja kylpyveden lämpöistä merivettä, ihmisten ystävällisyyttä ja välittömyyttä, kaupungin monipuolista konserttitarjontaa, orkesteria ja kamarimusiikkituokioita kavereiden kanssa.

7. Nimeä yksi paikka, jossa “pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan”, mutta jossa et ole vielä käynyt.

Voi, USA on niin valtava paikka, että kaiken matkustamisen jälkeen edelleen tuntuu, ettemme ole kattaneet kuin surkean postimerkin kokoisen nurkan koko maasta. Mutta ei kaikkea voi muutamassa vuodessa mitenkään ehtiäkään nähdä. Olisin mielelläni halunnut käydä keskilännessä ja Teksasissa, suuri haaveeni oli tehdä roadtrip Kaliforniassa ja Yellowstone on yhä to do -listalla. Puhumattakaan Kanadan kartoituksesta ja Etelä-Amerikasta. Mutta toisella kertaa sitten.

8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?

En osaa oikein ajatella kavereita enää ”parhaina” ja ”toiseksi parhaina”, mutta moniin paikallisiin ystäviin tutustuimme joko jommankumman työn tai orkesterin kautta. Yhden läheisen ystävän sain tanssitunneilta, kun tarvitsin viikottain tuntien jälkeen kyytiä metroasemalle. Muutamia uusia ystäviä on löytynyt kaverin kaverin kautta tai juhlissa ja konserteissa. Ja äärimmäisen tärkeitä ensimmäisiä ystäviä olivat tietysti muut ulkosuomalaiset ja muut expatit, jotka olivat muuttaneet seudulle samoihin aikoihin, ja joiden kanssa on voitu alusta asti puida kulttuurieroja ja tänne sopeutumisen kiemuroita.

9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?

Viikoittain tulee vastaan joku tilanne, jossa en tahdo ymmärtää asioita yhdellä sanomisella, en tunnista paikallista julkkisnimeä tai kieliperustainen vitsi menee ohi. Mutta näihin tottuu ja oppii vähitellen suhtautumaan olankohautuksella. Eivät kaikki vitsit aukea paikallisillekaan, ja joskus alabamalainen ja minnesotalainen eivät ymmärrä toisiaan murresanojen vuoksi.

Yksi Yhdysvaltojen parhaista puolista on mielestäni juuri sen avoimuus: voit olla ylpeä ensimmäisen tai neljännen polven eurooppalainen tai aasialainen ja silti samalla henkeen ja vereen amerikkalainen. Tai yksinomaan ylpeä yksikulttuurinen maahanmuuttaja. Tai niin monikulttuurinen, ettet osaa oikein itsekään enää lokeroida itseäsi. Tai kylläkin täysverinen amerikkalainen, mutta silti länsirannikkolaisena täysin ulalla itärannikon vieraiden toimintapojen keskellä. Jokainen meistä on omalla tavallaan ulkomaalainen ja omalla tavallaan paikalliseen kulttuuriin sopeutunut kotiutuja, eikä sitä tarvitse sen kummemmin kenellekään selitellä.

Tai tämä on ainakin oma kokemukseni Washingtonin alueelta. Ehkä keskilännen maaseudulla kokemus olisi toisenlainen.

10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?

Satunnaisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun puhun vastapuolta parempaa englantia ja voin huolellisella ääntämisellä ja harkituilla sanavalinnoilla nopeuttaa tilanteen etenemistä. Kun osaan neuvoa turisteja kadulla sen enempää miettimättä. Kun luen paikallisuutisia ja haukottelen niiden kyllästymiseen asti tutuille aiheille. Itse asiassa jatkuvasti useammin, ja samalla enenevässä määrin vierastan ajatusta ulkosuomalaisuudesta. Integroitumisen tunne suurelta osin selittää myös viime syksyn blogitaukoa, sillä en kuukausiin vain oikein keksinyt mitään, mikä olisi sopinut blogin teemaan ja mistä olisi huvittanut kirjoittaa. Tänä keväänä taas lähestyvät muuttosuunnitelmat ovat uudelleenaktivoineet ulkosuomalaisuus-moodin. Tunnen kuitenkin itseni siinä määrin hyvin integroituneeksi, että jos työkuviot eivät olisi viemässä toiseen maahan, voisin aivan hyvin ajatella vielä jääväni Yhdysvaltoihin – ainakin muutamaksi vuodeksi lisää.

11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?

Varmaankin Suomessa, mutta en ainakaan missään tapauksessa Yhdysvalloissa. Vaikka kulttuurissa on monia viehättäviä piirteitä, paikallinen terveydenhuolto- ja vakuutusjärjestelmä on sellainen soppa, että enpä haluaisi viettää eläkepäiviä ainakaan sen kanssa tapellen. (Taannoinen TIME-artikkeli kartoitti järjestelmän lukuisia ongelmia ansiokkaalla yksityiskohtaisuudella.)

Toisaalta ihailen suuresti sitä, kuinka tuntemani paikalliset eläkeläiset ovat aktiivisia erilaisissa vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä, harrastavat ja pyörittävät jos minkälaista kulttuuritoimintaa ja matkustavat ennakkoluulottomasti. Jos vain on työuransa aikana onnistunut keräämään riittävät säästöt tai sellaiset verkostot, joiden avulla osa-aikaista työskentelyä voi jatkaa oman jaksamisen ja tarpeen mukaan, ja vakuutusasiat järjestyvät, eläkkeen vietto Yhdysvalloissa ei sekään kuulosta ollenkaan hullummalta vaihtoehdolta.

Advertisement

Koti-ikävän iskiessä

Kaikki ekspatriaatit tietävät, miten kummallinen asia koti-ikävä on. Vaikka suurin kaipaus tietysti kohdistuu ihmisiin – ystäviin ja perheeseen, matkalaukussa voi kantaa mukanaan vain muutamia kiloja kotimaata ja rajallisen määrän muita salamatkustajia. Nopean gallupin mukaan ulkosuomalaisilla on tapana viedä tuliaisina itselleen lehtien ja kirjojen lisäksi ainakin ruisleipää, salmiakkia, Fazerin suklaata, Marimekko-tekstiilejä, kaardemummaputkiloita ja roll on -deodorantteja.

Jos saat tilaisuuden, kurkkaa joskus vaivihkaa ulkosuomalaisen perheen keittiökaappeihin. Jokaisesta kotitaloudesta löytyy se yksi hylly, jolla säilytetään tarkasti näistä Suomesta tuotuja kalleimpia aarteita.

Mutta aina ei ole mahdollista matkustaa Suomeen asti hakemaan täydennystä varastoihin, eikä aivan joka kerta kehtaa juoksuttaa kavereita ja sukulaisiakaan postipakettien kanssa. Onneksi omatoimiselle salmiakinkaipaajalle on nykyisin myös digitaalisia vaihtoehtoja.

Luultavasti monipuolisin tarjonta löytyy osoitteesta www.suomikauppa.fi. Valikoima on hengästyttävä ensinnäkin siksi, että se on niin laaja, ja toiseksi siksi että myynnissä on lukuisia tuotteita, joita ei äkkiseltään osaisi edes ajatella jonkun kaipaavan. Roiskeläppäpitsoja ei sentään toimiteta kuljetuksen aikaisten lämpötilahaasteiden vuoksi. Kaupan fyysinen sijainti on Vantaalla, joten kaukaisempiin osoitteisiin toimitetuille suklaalevyille saattaa tulla varsin suolainen postimaksu päälle, mutta palvelu väittää sittenkin postittavansa tuotteet Itellan kuluttajahintoja edullisemmin. Järkevintä lienee useamman perheen tilausten keskittäminen samaan pakettiin, jolloin postikulut per tilaaja jäävät myös kohtuullisemmiksi.

Pohjois-Amerikan mantereella kunnollista hapanta, juureen tehtyä ruisleipää on mahdollista tilata postilaatikkoon myös paikallistoimituksena. Tämän hetken kuumin toimittaja liene newyorkilainen Nordic Breads, joka myy tuotteitaan Manhattanin Whole Foodseissa ja torimyyntinä, mutta pientä maksua vastaan lähettää kertaluonteisesti tai kestotilauksena tuoretta tummaa leipää suoraan aamupalapöytään. Atlantassa on ollut aikaisemmin kilpaileva leipomo Scandia Bread, mutta ymmärtääkseni he ovat hiljattain lopettaneet ainakin postitoimitukset.

Aiemmin IKEA oli todellinen pohjoismaisten ruokien mekka, mutta pari vuotta sitten uuden brändilinjauksen myötä valikoimasta katosivat vieraat tuotemerkit ja vain osa niistä korvautui geneerisesti IKEA-paketoiduilla, joskin usein aivan samansisältöisillä tuotteilla. Vieläkin myymälöistä saa vaihtelevalla menestyksellä glögiä ja karviaismarjahilloa, sillejä, Kallen kaviaaria, kanelikorppuja, lakritsikaloja ja pohjoismaista suklaata, mutta valikoima ei valitettavasti ole enää entisensä.

Muutamia Fazerin suklaatuotteita on vaihtelevasti saatavilla Amazonin kautta, mutta eurooppalaiseen osoitteeseen voi tilata sinisen levyn myös suoraan Fasulasta. Maraboun suklaata puolestaan myy mm. Scandinavian Gift Shop, jonka valikoimassa tosin on monenlaista muutakin pohjoismaista elintarviketta ja lahjatavaraa, mutta Minnesotassa sijaitsevan kaupan asiakaskunta vaikuttaisi olevan pääasiassa ruotsalaista ja norjalaista. Iittalaa sentään löytyy. Ruotsalaisia ruokatarvikkeita saa meren täältä puolelta lisäksi Sweden’s Best -verkkokaupasta ja suomalaista muotoilua vastaavasti FinnStylestä. Postimaksut ovat paikallisilta toimittajilta tilattaessa huomattavasti kohtuullisemmat kuin Suomesta tilattaessa, mutta toisaalta maahantuontikustannukset on tyypillisesti upotettu tuotteiden hintaan, joten lopputuloksen kannalta tilauspaikan fyysisellä osoitteella ei ole niin kovasti merkitystä muun kuin toimitusajan osalta.

New Yorkissa asuvilla suomalaisilla on koti-ikävänsä kanssa sikäli hiukan helpompaa, että Manhattanin alueelta löytyy kotimaisia tuotteita myyviä kivijalkapuoteja enemmänkin. Scandinavia Housen yhteydessä on pieni lahjatavarakauppa ja Marimekolla puolestaan näyttävä Flagship Store 5. Avenuella, joskin jotain Marimekko-tuotteita myydään myös Crate & Barrel -sisustuskaupoissa ympäri maata. Sockerbit-irtokarkkikauppa puolestaan näyttää tietävän ihan täsmälleen, kuinka karkkimaku ja -mieltymykset muodostuvat lapsuudessa ja käyttää sitä hävyttömästi hyväkseen kaupittelemalla juuri niitä samoja liitulakuja, vaahtosieniä ja merkkareita, joita tärkeän näköiset asiakkaat nyppivät rapiseviin Makuuni-pusseihinsa ympäri Suomea. Hiljattain tuotteet ovat nähtävästi tulleet myös postimyyntiin.

Aina ei ole edes tarpeen lähteä merta edemmäs sillikaupoille. Monista Giant-myymälöistä löytyy pienellä metsästyksellä vakiovarusteina sellaisia skandinaavisia herkkuja kuin Pandan lakuja ja hapankorppuja (tuotenimellä Finn Crisp), Valion Finlandia-juustoa, ruotsalaista puolukkahilloa ja ohuenrapeita Anna’s -piparkakkuja. Valitettavasti skandinaavit – toisin kuin esimerkiksi japanilaiset tai meksikolaiset – eivät ainakaan Washingtonin seudulla ole siinä määrin suuri tai selvärajainen kuluttajaryhmänsä, että tuotteita varten olisi varattu ”International Foods” -hyllystä omaa lokeroaan, josta kaikki kotimaan herkut löytyisivät kerralla. Myös World Market pitää valikoimassaan joitakin pohjoismaisia ruokatuotteita, mutta valikoima on melkoisen sattumanvarainen ja osaa tuotteista (esim. ruotsalaista glögiä) on myynnissä vain sesonkiluonteisesti ja niin kauan kuin tavaraa riittää. Toisaalta juuri vaihtuvan valikoiman ansiosta World Marketista saattaa joskus tehdä hämmästyttäviä löytöjä.

Ja äärimmäiseen hätään voi hakea Dean & Delucasta lakritsitoffeeta tai double salt licourice -merkkareita. Kunhan varautuu vakuuttamaan myyjälle ainakin kahdesti, että todella tietää mitä on tekemässä. Näitä tuotteita ei kaikille amatööreille myydäkään.

Tänään tunsin itseni ulkomaalaiseksi

Yritin ostaa kaupasta piirakkatarpeiksi vehnäleseitä, aurinkokuivattuja tomaatteja ja halloumia. Mitään näistä ei ollut saatavilla. Viimeisestä myyjät eivät koskaan olleet kuuleetkaan.

Eurooppalainen hienostelija menee sitten jatkossa ihan suosiolla ostamaan fiinimmät elintarvikkeensa Dean & Delucasta.

I (Now) Know What It Means To Miss New Orleans

Toukokuun alussa toteutimme pitkäaikaisen unelman ja hyppäsimme lentokoneeseen, suuntana Louisianan Big Easy. Vapun tienoille ajoittuu nimittäin kaupungin toiseksi suurin vuosittainen tapahtuma, New Orleans Jazz and Heritage Festival. Vielä enemmän turisteja Louisianassa on vain Mardi Gras’n aikaan. Mutta koska New Orleans on ympäri vuoden ennen kaikkea musiikkikaupunki, myös NOLA Jazz Fest on paljon enemmän kuin vain turistien oluenhuuruiset kokoontumisajot tai vuosi vuodelta popularisoituva leirintäaluefestari – se on etelän muusikoiden homecoming. 

Matka ajoittui osittain kahden festivaaliviikonlopun väliin, niihin harvinaisiin päiviin jolloin ympäri maata levittäytyneet muusikot palaavat kotiseudulle nauttimaan gumboa ja jambalayaa, tapaamaan vanhoja ystäviä ja jammailemaan yhdessä. Koko kaupunki soi, yötä päivää. Missä tahansa kadunkulmassa voit helposti törmätä 12-henkiseen vaskiyhtyeeseen, joka valmistautuu illan keikkaa varten tai svengailee muuten vain, omaksi ilokseen. Päiväsaikaan asiaan vihkiytyneet jazz-fanit pakkautuvat Louisiana Music Factory -levykauppaan kuuntelemaan artisteja, joiden lavakeikat varsinaisen festivaalin aikaan keräävät helposti tuhatpäisen yleisön. Mutta viikolla tunnelma on toinen – täällä soitetaan ystäville ja ystävien kanssa, ilmaiseksi. Ja iltaisin Frenchmen Street on musiikin runsaudensarvi. Kahviloissa, ravintoloissa ja baareissa keikkoja on tauotta neljässä vuorossa, muusikot ovat huikean taitavia eikä genren kanssa nirsoilla. Sousafoni on hyvin soitettuna trendikäs instrumentti siinä missä pasuuna tai trumpettikin, ja gootit ja hipsterit valssaavat silmää räpäyttämättä cajun-folkin tahtiin. Aamuyöllä nälän yllättäessä haetaan Cafe du Mondesta sokeripäällysteisiä beignet-munkkeja ja maitokahvia, ja jatketaan seuraavaan konserttiin.

New Orleans on luonteeltaan suloisesti rähjääntynyt, laiskan eteläinen kaupunki. Ruokakulttuuri heijastaa samaa ylitsepursuavaa asennetta kuin arkkitehtuuri ja parvekekoristelu – mihin tahansa kermaiseen pataan voi laittaa sekaisin kanaa, kalaa, papuja, possua ja äyriäisiä. Hurrikaaneille ja tulville alttiin alueen asennetta leimaavat samanaikaisesti huoleton nautiskelu ja illuusioton, ehkä vähän taikauskoinenkin fatalismi, sillä ennemmin tai myöhemmin vesi tulee taas tulvimaan kolmatta metriä merenpinnan alle rakennetun kaupungin kaduille. Ehkä siksi jopa suoalueen alligaattoreille on luontevaa syöttää vaahtokarkkeja.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Pääsiäishajatelmia

Mämmikattilaa hämmennellessäni pohdiskelin, että perinteinen suomalainen cuisine koostuu suurelta osin puuroista. Porkkanalaatikko. Karjalanpiirakat. Ja se mämmi. Kaikki puuroja, joita keitetään kasaan tuntikausia ensin hellalla ja sitten vielä varmuuden vuoksi uunissa. Kunnollista, tuhtia ja sopivasti talonpoikaista juhlaruokaa sinnikkään keittiösavotan päätteeksi, ei mitään marengeilla näpertelyä. Tällaista ruokaa on varmaan keitetty pohjoismaissa juhlapöytiin paljon kauemmin kuin samoilla mailla on rakennettu kirkkoja.

Pääsiäinen ei ole amerikkalaisille mikään itsestään selvä juhlapyhä. Kuten viime vuonna opimme, juutalaiset ja kristityt laskevat pääsiäistä vastaavan juhlan ajankohdan eri kalenterien mukaan, mistä syystä ne eivät yleensä osu samaan viikonloppuun (paitsi tänä vuonna sattumalta osuivat). Luultavasti tästä syystä pääsiäisen ympärillä ei ole vakiintuneita liittovaltion pyhäpäiviä. Ilman lomaa ei ole myöskään pääsiäisen meno- ja paluuruuhkia, ja maallistuneemmat amerikkalaiset viettävät pääsiäistä yhtä mielellään baarissa kuin kotona lammasta tai pizzaa syöden. Ja koska pihalla nurmikko kasvaa nilkkakorkeudessa, tietyt perinteet – kuten rairuohon kasvattaminen – tuntuvat aavistuksen keinotekoisilta. Suklaamunaperinteitä sentään vaalitaan, mutta muilta osin pääsiäistunnelman luominen on kunkin oman yritteliäisyyden varassa.

Kun taloyhtiö ei kerran salli pääsiäisvalakian rakentamista takapihalle, eivätkä naapurit katso hyvällä luudan kanssa huitovaa trullia, ulkosuomalaisen pääsiäinen on tälläkin kertaa tilkkutäkki omia ja muiden perinteitä. Pitkäperjantaina istuimme sederiä samassa seurassa kuin viime vuonnakin, nyt vain huomattavasti harjaantuneempina.

Nautimme tavan mukaan hiivattoman ja jauhottoman seremoniaillallisen, jolla on paljon symboli- mutta vähän ravintoarvoa (kuvassa), ja sen jälkeen illallisen, jonka ravintoarvoista ei ole syytä keskustella kenenkään asiaan perehtyneen kanssa. Kana- tai kasvisliemessä keitettyjä matzo-pullia, majoneesikuorrutettuja kananmunia, luumujen kera haudutettua härkäpataa, maksapateeta, voista kiilteleviä parsoja ja feta-pinaattipiirakkaa (oma viemisemme, yleisön pyynnöstä). Juomana makeaa punaista granaattiomenaviiniä. Pöydän ainoa salaatinkorvike oli kirpeä piparjuurisose.

Pääsiäissunnuntain aamuna istuimme taas puolinukuksissa katolisessa kirkossa soittamassa hymnejä. Tämä keikka on siis vastapalvelus, jonka NIH Philharmonia vuosittain tarjoaa St. Elizabeth -kirkolle luvasta pitää konsertteja kirkon tiloissa ilmaiseksi. Mutta katolinen kirkkohartaus on vielä kauempana omista pääsiäisperinteistä kuin juutalainen ylensyönti – joka itse asiassa melko lailla muistuttaakin mummolassa vietettyjen pääsiäisviikonloppujen rituaaleja.

Päätin keittää koti-ikävääni mämmiä. Mämmimallaspussin kyljessä olevan ohjeen mukaisesti, eli kahden ja puolen armeijan tarpeisiin.

Tätähän sitten syödään, juhannukseen asti. Kindereitä ei täällä saa myydä ja pajunkissat ovat kukkineet tiehensä jo viikkoja sitten. Mutta onpa ainakin mämmiä.

Huomasin muuten että blogissa on käyty jo yli 30.000 kertaa. Suurkiitos kaikille, teille on ilo kirjoitella.

Cupcake ATM

Amerikkalaiset rakastavat kaikkea uutta, futuristista ja automaattista. Ja 24/7 -aukioloja sekä tietysti cupcakeja. Siksi tästä ei oikeastaan pitäisi edes olla yllättynyt: Sprinkles-ketju on tuomassa myös DC:hen cupcake-automaatteja tyydyttämään asiakkaiden ympärivuorokautista sokerinhimoa.

Aina kun ällistyn amerikkalaisesta innovatiivisuudesta, muistutan itseäni erään työkaverin jakamasta viisaudesta: tässä maassa ei kysytä ”miksi” vaan ”miksi ei”.

Syksyn kohokohtia

Blogi on jäänyt viime aikoina niin huonolle hoidolle, että oikein hävettää. Nöyrimmät pahoitteluni!

Syy, että en ole oikein ehtinyt raportoida ulkosuomalaisia kuulumisia on tietenkin se, että töitä ja hauskaa tekemistä on ollut vaikka muille jakaa. Kun en nyt oikein tiedä mistä päästä aloittaa, kirjaan tähän vain nopeasti muutamia mukavia juttuja syksyn varrelta, ettei ihan kaikki mene ohi ja unohdu.

Alkusyksyltä ovat jääneet mainitsematta mm. DC:n ensimmäinen Taiteiden yö sekä Annapoliksen Renaissance Fair -keskiaikamarkkinat. DC Nuit Blanche haki hiukan luonnettaan vielä, ja epäilen ettemme edes löytäneet kaikkea tarjontaa Chinatownin perukoilta. Mutta se mitä löysimme, oli viehättävää ja mielenkiintoista. Toivottavasti tapahtuma saa ensi vuonna jatkoa.

Renessanssifestivaali on vastaavasti jo vakiintunut perinne Washingtonin seudulla. Suhtauduin ensin tapahtumaan alentuvan kyynisesti – mitä jenkit nyt muka keskiajasta tietävät – mutta ennakkoluulot saivat onneksi kyytiä! Annapoliksen karnevaali ei ehkä ole niin historiallisesti täsmällinen ja oikeaoppinen kuin Turun keskiaikamarkkinat, mutta värikäs, hilpeä ja kaikin puolin nautittava tapahtuma se silti on. Toisin kuin monet muut festivaalivieraat, emme olleet pukeutuneet teema-asuihin, joten keskityimme nauttimaan monipuolisesta ruokatarjoiluista (kokonaisena tarjottavaa paistettua kalkkunankoipea, uppopaistettua mac&cheesea, juustokakkua tikun nokassa), testailemaan soittimia (dulcimer, psaltery ja bodhran) ja ihastelemaan turnajaisia.

Lokakuun lopulla meillä kävi vieraita, ja koska se on aina oivallinen tekosyy matkusteluun, pakkasimme auton ja suuntasimme porukalla kohti Pennsylvaniaa. Philadelphiaan on DC:stä vain reilu kahden tunnin ajomatka, ja kelikin oli tällä reissulla huomattavasti miellyttävämpi kuin edellisellä. Paikalliset ystävät tarjosivat yösijan ja kierrättivät meitä ympäri kaupunkia, mutta koska olin unohtanut kameran akun kotiin, ei viikonlopusta tällä kertaa jäänyt blogiin jaettavaksi kuin kirjallisia muistoja. Joudutte nyt siis vain luottamaan sanaani kun kerron, että kävimme hyppelemässä Rocky-portailla, kiertelimme yliopiston kampusaluetta ja söimme hyvin. Philadelphian ystävällinen vanhan kaupungin tunnelma teki tälläkin kertaa vaikutuksen, vaikka isäntäväki varoitteli kaupungista löytyvän varomattomille myös vähemmän romanttisia kortteleita.

Paluumatkalla teimme lenkin Lancaster Countyn kautta ja kävimme maistelemassa paikallisia viinejä. Amish-torit olivat ehtineet jo sulkea, mutta vastineeksi näimme lukuisia markkinoilta palaavia siroja mustia hevoskärryjä sekä niiden parrakkaita ajajia tiukasti huivitettuine puolisoineen. Edistyksellisimpiin vaunuihin oli sentään asennettu yksinkertaiset perävilkut ja heijastinkolmio.

Kuva: Wikipedia

Marraskuussa lähdimme seuraavan vieraan kanssa pakoon viilenevää syysilmaa Floridaan. Pitkän viikonlopun mittainen roadtrip ulottui Orlandosta itärannikolle Kennedy Space Centeriin ja Cocoa Beachille, sieltä rannikkoa pitkin Miamiin, Keys-saariryhmän läntiseen kärkeen ja Everglades-kansallispuiston kautta takaisin Miamin helteeseen, yhteensä reilu 600 mailia. Floridassa vaikutuksen tekivät meri, palmut, korallit, pelikaanit ja hiekkarantahiekka. Vaikutusta eivät tehneet muoviset teemapuistot, aamupala-gritsit, eikä Miamin keskustan karu betoniviidakko.

Kiitospäivää vietimme jälleen perhepiirissä. Ruokalistalla oli mm. perinteistä vaahtokarkeilla kuorrutettua bataattilaatikkoa, tytisevää karpalohyydykettä, pinaattikroketteja sekä karamellisoituja saksanpähkinä-porkkanoita – tofurkey sai tällä kertaa jäädä pihamaalle tepastelemaan. Kiitospäivän alla pohdiskelin, että se oikeastaan on yhdysvaltalaisen vuoden suurin juhlapyhä. Toisin kuin joulua, kiitospäivää viettävät kaikki uskontokunnat, ja perinteet ruokalistaa myöten ovat joka puolella maata hyvin samankaltaisia. Kiitospäivä – eikä suinkaan joulu – on se juhlapäivä, jota varten jopa kiireiset ja työorientoituneet amerikkalaiset ottavat vapaata ja matkustavat perheidensä luo, asuivatpa nämä sitten lähellä tai kaukana. Jalomielisyys on kiitospäivänä niin ylitsepursuavaa, että soppatykkien vapaaehtoisvuorolistat täyttyvät viikkoja etukäteen. Surullista kyllä, Black Fridayn ostoskarnevaalin jälkeen arki palaa nopeasti uomiinsa, eikä soppatykkisavottaankaan ole enää tungosta.

Kun joulukuussa vietimme Villen syntymäpäiviä, kävi sattumalta niin että vieraista suurempi osa oli amerikkalaisia kuin ei-amerikkalaisia. Tarjosimme heille perinteisten kasvispiirakoiden lisäksi mm. joulutorttuja ja munavoilla täytettyjä hapankorppurullia. Valitettavasti emme tänä vuonna päässeet osallistumaan suurlähetystön itsenäisyyspäiväkekkereille, mutta pakottavin ulkosuomalaisannostus oli toisaalta jo saatu Kipinäkerhon joulubasaarissa pari viikkoa aikaisemmin. Siellä väentungoksessa moikkailimme jo tuttuja ja jonotimme karjalanpiirakoita kuin vanhat konkarit ainakin.

Joulukauden päätteeksi keräännyimme lähimmällä orkesterikaveriporukalla askartelemaan piparkakkutaloja. Tosin amerikkalainen piparkakkutalo on jotain aivan muuta kuin mitä itse ajattelin. Se kootaan sokeritahnalla liimaten keksilaatikon päälle, päällystetään makeilla graham-kekseillä, tasoitetaan uudella sokeritahnakerroksella ja lopuksi koristellaan karkeilla ja tomusokerilla. Lopputulos on jouluinen, mutta pahvirankonsa vuoksi ei aivan 100 % syötävä.

Ja tietenkin syyskauden päätteeksi NIH Philharmonia soitti menestyksekkään konsertin ääriään myöten täydelle salille. Mutta siitä lisää toisella kertaa.

Cupcaken syvin olemus

Kuten leivontablogeja aktiivisesti seuraavat tietävät, alkaneen vuosikymmenen suurin trendileivos on cupcake*. Ja kuinka ollakaan, Washington on Yhdysvaltojen kiistaton cupcake-pääkaupunki. Onhan täällä sentään tv:stä tuttu Georgetown Cupcakes.

Georgetown Cupcakes -leipomon edesottamuksia seuraava tosi-tv-sarja on jo toisella tuotantokaudella. Väkevänä todisteena sille, että amerikkalaiset todella ovat tv-kansaa, on leipomon ovella aina kiemurteleva jono, joka pahoina päivinä yltää korttelin ympäri ja parempinakin jatkuu kadun yli ulos. Menu on pitkä ja perusteellinen, ja sitä paitsi muuttuu viikonpäivän ja leipurin mielitekojen mukaan. Myös leivokset ovat kiistämättä ihania, mutta eivät sentään aivan niin ainutlaatuisia – hyviä sokeripommeja taikovat myös mm. Sprinkles, Hello Cupcake ja moni muu. Erikoisempia vaihtoehtoja kaipaavalle suosittelen vegaanileipomo Sticky Fingersiä tai The Pug-baarin alkoholilla maustettuja crunkcakeja, joita Washington City Paper on kovasti kehunut.

Vaikka äkkiseltään voisi niin luulla, cupcake ei ole paremmin brändätty muffinssi, vaan ihan oma leipomustuotteensa. Cupcaken taikina tehdään kakkutaikinan tapaan vaahdottamalla ensin sokeri ja kananmunat, kun taas muffinssitaikinaan sekoitetaan kaikki ainekset yhtäaikaa. Lisäksi cupcake-taikinaan lisätään runsaammalla kädellä rasvaa ja sokeria. Kuten kaikki varmasti ymmärtävät, näin eri tavoin valmistetut leivonnaiset todellakin eroavat kuin yö ja päivä…

Toinen cupcaken tunnusmerkki on paksu sokerikuorrutus, joka voi olla tuorejuustopohjainen tai suklainen, mutta useimmin koostuu lähinnä tomusokerista ja karamelliväreistä.

Seuraava villitys on luultavasti tikkukakku (cakepop), eli tikun päähän muotoiltu pyöreä kakkupala, joka on kuorrutettu sokeritahnalla jähmeäksi ja koristeltu runsaaseen amerikkalaiseen tapaan. Toisaalta jopa Starbucks myy näitä, mikä oikeastaan tarkoittaa, että trendi meni jo.

* Naistenlehdissä näkemäni ”kuppikakku” on cupcakelle aivan sietämättömän kamala käännös. Käytän mieluummin hiukan huonoa fingelskaa kuin kelvottomia käännöstermejä.

** Taisin hävitä tämän taistelun: kuppikakku näyttää olevan nykyisin virallinen käännös cupcakelle. Ah well.

Sekahedelmäsalaatti

Kävin tuossa taannoin Whole Foodsissa enkä taas yhtään tiennyt mitä siellä on myynnissä.

Oikeanpuoleinen keltainen on mangonektariini. Se ei tosin ole sukua mangolle, vaan on vain tietynlainen kiinteä ja tiivismakuinen kalifornialainen nektariini. Pinta on tutunoloisesti pehmeä ja ehkäpä maku tosiaan muistuttaa etäisesti mangoa.

Vasemmanpuoleinen punertava on pluot, eli tietenkin luumun (plum) ja aprikoosin (apricot) risteytys. Tämä on aito sekahedelmä muutenkin kuin vain nimensä puolesta. Maku on luumumainen, mutta aavistuksen makea ja rakenne on luumun ja aprikoosin välimaastoa. Muistelin, että Valiolla on ainakin ollut luumu-aprikoosiviili tai -jogurtti, mutta epäilen ettei kysymys ole kuitenkaan tästä hedelmästä.

Ja arvatkaapa mitä! Pluot on rekisteröity tavaramerkki, joten sitä ei noin vain kasvatellakaan takapihalla.