Jäähyväiset Washingtonille

Blogi on ollut jo pitkään hiljainen, mutta langanpäät ovat jääneet roikkumaan. Olen monesti harmitellut, että ne pitäisi käydä siistimässä, vaikka ajatukset ovatkin jo siirtyneet kauas meren taakse ja uusiin seikkailuihin. Tarina täytyy kertoa loppuun.

Syksyllä 2012 puolison työnhaku oli alkanut tuottaa tulosta ja vuoden vaihtuessa arvelimme, että muutto alkaisi olla vähitellen käsillä. Silti vielä kesän korvillakin oli epävarmaa, minne olimme lähdössä ja koska meitä sinne odotettaisiin. On turha väittää, ettei epävarmuus olisi aiheuttanut stressiä, mutta pidimme pään kylmänä ja järjestelimme muuttoa vähitellen sitä mukaa kun yksityiskohdat varmistuivat. Jos edellinen muutto valtameren yli oli jotain opettanut, niin sen, ettei byrokratiaa voi kiirehtiä murehtimalla.

Ja onneksi niin. Muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa suunnitelmat menivät vielä kerran uusiksi, kun puoliso sai yllättäen tarjouksen, josta ei vain käynyt kieltäytyminen. Mantereelta toiselle siirtymiseen jäi kaikkiaan aikaa reilu kolme kuukautta, jonka aikana totuttelimme myös uuteen arkeen tuoreena lapsiperheenä. Toki läheisille kavereille manasin huonoa ajoitusta, mutta selvisimme sittenkin kaikesta, koska vaihtoehtojakaan ei oikein ollut.

Muutto meni kuitenkin monella tapaa aika kivuttomasti. Saimme vuokrattua uuden työnantajan avustuksella kalustetun väliaikaisasunnon kohdemaasta hyvissä ajoin ennen lähtöä. Muuttopalveluiden kilpailutus tehtiin kiireessä hiukan vasemmalla kädellä, mutta valitsemamme yhtiö teki hyvää työtä ja toimitti tavaramme perille ihan suunnitellun aikataulun mukaisesti. Jokseenkin kaikki, mitä emme kelpuuttaneet muutokuormaan, saatiin myytyä tai lahjoitettua pois. Toivottomilta tuntuneet paperiasiatkin järjestyivät, vaikka muutaman kerran olikin usko loppua, kun juoksimme NIH:n, vakuutusyhtiön ja DMV:n väliä kiikuttamassa milloin mitäkin todistuksia suuntaan ja toiseen. Vauvakesän pyörityksessä oli onneksi hyvin vähän aikaa jäädä suremaan, että kolmivuotinen seikkailumme oli tulossa päätökseen.

Läksiäiset pidimme syyskuussa tuskin viikkoa ennen muuttokuorman lähtöä. Juhlat olivat, kuten kai läksiäiset yleensä, hilpeät ja haikeat. Lähtöä tosin helpotti huomattavasti tieto siitä, että monen muunkin komennus tai työrupeama olisi joka tapauksessa loppumassa seuraavan vuoden aikana, eikä kaupunkiin lopulta jäisi kuin muutamia tuttuja kasvoja. Näin todistimme omasta puolestamme Washingtonin luonnetta läpikulkupaikkana, jonne moni tulee syystä tai toisesta pistäytymään, mutta aika harva sittenkään asettuu jäädäkseen.

Kun lopulta luovutimme asunnon avaimet ja hyppäsimme Dullesilta Alppien juurelle suuntaavaan lentokoneeseen, mietin jälleen kerran, olimmeko matkalla kotoa vai kotiin. Eurooppaan palaaminen oli jollakin hyvin perustavanlaatuisella tavalla rauhoittavaa, vaikka tiedossa olikin uuden kielen opettelu ja vastassa arki ilman valmiita lastenhoito- tai työllistymissuunnitelmia. Mutta toisaalta tuntui siltä, että mikäli jossain myöhemmässä elämänvaiheessa tulisi tilaisuus lähteä uudelle Amerikan-seikkailulle, olisin silmää räpäyttämättä valmis pakkaamaan laukut. Monena yönä uudessa kodissa uneksin olevani vielä Washingtonissa, ja jouduin aamuisin tutkimaan ikkunasta, mikä kaupunki se oikein olikaan, jossa olin herännyt. Mieli siirtyi valtameren yli paljon muuttotavaroita hitaaammin.

Tältä erää perheemme matkakertomus on kuitenkin tullut päätökseen. Suuret kiitokset kaikille lukijoille – teille, jotka seurasitte tarinaamme reaaliajassa sekä teille, jotka löydätte näitä tekstejä ehkä vuosienkin päästä netin syövereistä. On ollut ilo jakaa kanssanne nämä kolme vuotta.

Perheen tarina jatkuu uudessa maassa ja uudessa blogissa osoitteessa http://alppienjuurelta.wordpress.com.

Advertisement

Asunnonmetsästäjän opas Washingtoniin

Tämä on se artikkeli, jonka olisin halunnut löytää netin syövereistä sinä keväänä kun suunnittelimme muuttoa Washington DC:hen. Vaikka aihe ei itselle enää varsinaisesti olekaan ajankohtainen, ajattelin että ehkä paikallisohjeiden jakaminen olisi mukava ele – onhan suurlähetystön, NIH:n, maailmanpankin ja muutaman muun organisaation ansiosta seudulle jatkuvaa muuttoliikettä. Tässä siis, omia hävyttömän subjektiivisia näkemyksiäni Washingtonin seudun asunaluevaihtoehdoista, olkaa hyvät!

Grosvenor / North Bethesda
+ Metroaseman läheisyydessä hyvät kulkuyhteydet, joskin pitkähkö metromatka keskustaan.
+ Taloyhtiöissä usein täydet palvelut ulkouima-altaineen ja tenniskenttineen.
+ Autolla helppo pääsy Rockvillen ostoskeskusalueille.
+ Hintataso on pääsääntöisesti kohtuullinen.
– Kauppamatkaa varten tarvitaan lähes välttämättä auto.

Bethesda
+ Kaikki palvelut kävelyetäisyydellä.
+ Valtavasti ravintoloita ja aktiivinen yöelämä.
+ Hyvät kulkuyhteydet metrolla, jossain määrin myös busseilla.
– Kattava palvelutarjonta nostaa huomattavasti kynnystä lähteä Washingtonin puolelle.
– Palveluiden läheisyyden vuoksi hintataso on selvästi korkeampi kuin hiukan etäämmällä pohjoisessa.

Friendship Heights
+ Hyvin varustellut, suuret ruokakaupat (Giant ja Whole Foods).
+ Useita tavarataloja, vaatekauppoja ja luksusputiikkeja.
+ Kohtuullinen ravintolatarjonta.
+/- DC:n ja Marylandin rajalla: asunnon tarkka sijainti määrää, kumman osavaltion puolelle hoidetaan paperiasiat ja maksetaan verot.
– Shoppailualueeksi varsin hintava.
– Pysäköintipaikkoja voi olla vaikea löytää, ellei sellaista tarjota taloyhtiön puolesta.

Tenleytown
+ Erinomaiset kulkuyhteydet metrolla ja bussilla.
+ Kaupunginkirjasto, Woodrow Wilson -uimahalli (kaupungin asukkaille ilmainen!), joogastudio.
+ Kohtuullinen ravintola- ja kahvilatarjonta.
+ Ostoskeskuksen yhteydessä rautakauppa, elektroniikkaliike, Container Store, musiikkikauppa jne.
+ Whole Foods
– Läheisen American Universityn opiskelijat etsivät lähinnä tältä alueelta asuntoja, mikä nostaa hintatasoa.
– Pysäköintipaikkoja voi olla vaikea löytää, ellei sellaista tarjota taloyhtiön puolesta.

Van Ness
+ Näpppärä sijainti sekä keskustan toimistoalueen että NIH:n suuntaan. Hyvät kulkuyhteydet sekä metrolla että bussilla.
+ Kohtuullinen hintataso ja erittäin turvallinen alue.
+ Politics & Prose -kirjakauppa.
– Ainoa ruokakauppa metroaseman Giant.
– Hiljainen yöelämä ja jossain määrin rajoittunut ravintolatarjonta.

Woodley Park / Glover Park / National Cathedral
+ Kaunis ja rauhallinen asuinalue.
+ Sijainnista riippuen kohtuullinen ravintolatarjonta.
+ Whole Foods Glover Parkissa.
– Hiljainen yöelämä.
– Rajalliset kulkuyhteydet. Woodley Parkin metroasemasta etäämmälle pääsee vain satunnaisilla busseilla tai kävellen.

Georgetown
+ Perinteikäs, arvostettu ja kaunis asuinalue.
+ Erinomainen ravintolatarjonta.
– Rajallinen ruokakauppatarjonta. Glover Parkin tienoilta löytyy sentään Whole Foods.
– Ei metroasemaa, kulkuyhteydet bussilla pohjoiseen Friendship Heightsille ja itään keskusta-alueelle kohtuulliset.
– Huomattavan hintava.

Dupont Circle / Adams Morgan
+ Yöelämän keskus: ravintoloita, baareja ja tekemistä enemmän kuin omaan tarpeeseen.
+ Tarvittaessa kävelymatka keskustaan tai esimerkiksi Suomen suurlähetystölle.
– Alueen maine bilekeskuksena ja lyhyt etäisyys keskustasta nostavat hintoja.
– Pysäköinti voi olla hyvin hankalaa tai täysin mahdotonta.
– Pääsääntöisesti turvallinen, mutta normaali huolellisuus tarpeen kuten kaikilla alueilla, joilla on paljon väkeä liikkeellä.

Columbia Heights / Mount Pleasant
+ Monipuolinen ja mielenkiintoinen ravintolatarjonta.
+ Hyvät kulkuyhteydet metrolla ja busseilla keskustan suuntaan. Punaiselle metrolinjalle (mm. NIH) matka on hiukan monimutkaisempi.
+ Pääsääntöisesti kohtuullinen hintataso.
+ Kehittynyt kaupunginosakulttuuri. Täällä on kerrostaloasukkaankin helppo tutustua naapureihinsa.
– Alueen maine on parantunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana, mutta edelleen lienee turvallisinta tietää, millä alueilla liikkuminen on viisasta minäkin vuorokauden aikoina.

U street
+ Adams Morganin ohella yöelämän keskus: ravintoloista ja keikkatarjonnasta ei ole koskaan puutetta.
+ Jännittävä, trendikäs ja voimakkaasti kehittyvä asuinalue.
– Ravintolat ja aamuyön musiikkitarjonta saattavat pitää asukkaita hereillä kaikkina viikonpäivinä. Turvallisuuden suhteen samat varaukset kuin Columbia Heightsilla tai Adams Morganilla.
– Pysäköinti voi olla hyvin hankalaa tai täysin mahdotonta.

Silver Spring
+ Kohtuuhintainen ja yleisesti ottaen turvallinen asuinalue.
+ Monipuolinen ravintolavalikoima, hyvin varusteltuja ostoskeskuksia kävelyetäisyydellä.
+ Kehätietä autolla tai bussilla kohtuullinen näppärä pääsy Bethesdaan ja NIH:lle.
– Syrjässä. Keskustaan pääsee metrolla, mutta matka on melko pitkä, ja varsinkin viikonloppuisin matkantekoa hidastavat jatkuvat korjaustyöt.

Esittelyn ulkopuolelle jäivät kokonaan Virginia, Takoma Park sekä tietenkin kaupungin itäosat, joista yhtäkään en tunne riittävän hyvin ottaakseni niihin kantaa. Yllämainitut alueet ovat kuitenkin useimmin niitä, joilta esimerkiksi juuri NIH:lle, suurlähetystölle tai maailmanpankkiin töihin tulevat muuttajat asettuvat.

Osuikovatko arviot oikeaan? Jäikö joku erinomainen asuinpaikka mainitsematta? Kerro siitä kommenteissa!

Polkupyörälaulu

Washingtonin mittapuulla kuluva talvi on ollut kovin tavanomainen. Jouluaattona satoi ankarasti vettä, ja vaikka väliin ehtikin muutama pakkaspäivä ja jopa hiukan lunta, helmikuun puolella elohopea on noussut muutamaan kertaan reilusti plussan puolelle. Bostonin ja New Yorkin seuduilla riehuneesta lumimyrskystä ei ollut täällä tietoakaan.

Kadut ovat jokseenkin ympäri vuoden kuivat ja hiekoittamattomat. Se tarkoittaa, että aina on erinomainen polkupyöräkeli.

(Ei ihan aina. Yli sadan asteen helteissä edes polkupyörä ei ole järkevä tekosyy ulkoiluun, mutta onneksi se kesäkin aina aikanaan loppuu.)

Täällä viettämämme kolmen vuoden aikana Washington on panostanut polkupyöräilyn edistämiseen huomattavasti. Syksyllä 2010 perustettu Capital Bikeshare on laajentunut lähes koko kaupungin kattavaksi verkostoksi, eikä iloisen punaisella pyörällä töihin sotkeva pukumieskään ole enää aivan tavaton näky, vaikka Washingonia muuten pidetäänkin keskimääräistä konservatiisempana paikkana. Keskustassa yhä useamman kadun laitaan on maalattu erillinen polkupyöräkaista*, mikä lisää suuresti sekä ajomukavuutta että -turvallisuutta. Aurinkopaneeleilla toimivia pysäköintitelineitä on varsinkin tiuhaan liikennöidyillä alueilla muutaman korttelin välein ja pääsääntöisesti pyörät ovat ehjiä ja erittäin siistejä. Jos ajopelin kunnossa onkin jotain moitittavaa, ilmoitus korjaustarpeesta lähtee näppärästi telakan nappia painamalla ja viallinen fillari lukittuu telineeseen, kunnes huoltomies tulee tarkistamaan sen kunnon. Ja kuten voisi olettaakin, kunkin hetken pyörätarjontaa, telineiden sijaintia ja laskutusta voi seurata näppärällä kännykkäsovelluksella.

1670:lla pyörällään Capital Bikeshare on tällä hetkellä Yhdysvaltojen suurin kaupunkipyöräohjelma ja sen menestys on inspiroinut muita kaupunkeja omien projektiensa kehittämiseen. Esimerkiksi New Yorkiin ollaan tänä keväänä avaamassa vastaavanlaista Citi Bike -verkostoa, jonka toteutuessaan kattaisi koko Manhattanin lisäksi osia Queensista ja Brooklynista. Monet onnistuneista kaupunkipyöräkokeiluista ovat paikallishallinnon ja yksityisen palvelutuottajan yhteishankkeita, sillä yksinomaan mainosrahoitteiset projektit ovat harvoin saaneet kerättyä riittävästi näkyvyyttä ja käyttäjiä muuttuakseen kannattaviksi. Samankaltaisten ongelmien kanssa on ymmärtääkseni myös Helsingin kaupunkipyörähanke paininut.

Aivan kivuttomasti Washingtonin kehitys eurooppalaiseksi fillarimetropoliksi ei ole kuitenkaan sujunut. Pyöräkaistat ovat toki askel oikeaan suuntaan, mutta asenteet ja liikennekulttuuri eivät ole aivan pysyneet muun muutoksen tahdissa. Tottumattomat pyöräilijät eivät aina tunnista kuuluvansa tienkäyttäjinä autojen kastiin, vaan ajelevat risteysten yli päin punaisia ja väistämissäännöistä piittaamatta. Yksisuuntaisiksi maalattuja pyöräkaistoja huristellaan toistaiseksi vielä aivan satunnaisiin suuntiin, ja kypärä on ylen harvinainen näky. Onneksi kaupunkipyörät ovat sentään sen verran raskasta tekoa, että niillä ei pääse kiihdyttämään kovin vaaralliseen vauhtiin ja luulen, että väen harjaantuessa katujen oma ryhmäkuri laittaa vähitellen pyörähurjastelijat ruotuun.

Tietysti tästäkin projektista löytyy oma mielensäpahoittajansa. Washington Timesin kolumnisti itki viime keväänä vuolaita krokotiilinkyyneleitä nähdessään sukupuolineutraalien, kommunistisenpunaisten yhteisöpyörien valloittaneen rakkaan, ennen niin ihanasti kerosiinintuoksuisen kotikatunsa. Pahinta oli tietysti se, että tämä yhteiskunnan moraaliarvoja rapauttava häväistys oli toteutettu (osin) veronmaksajien varoilla.

Onneksi artikkelin kommentoijat sentään antoivat kirjoittajan kuulla kunniansa, ja sittemmin kaupunkipyöriin on yleisesti suhtauduttu asiaankuuluvalla ylpeydellä.
_______________________

* Hiljattain selvisi sekin, mitä oikeastaan tarkoittaa että jalkakäytävillä pyöräily on sallittua muualla kuin keskusta-alueella. Raja kulkee Massachusetts Avenueta pitkin Dupont Circlen kohdalta. Siitä etelään päin pyöräilijän on siirryttävä normaalisti muun liikenteen sekaan. Myös tämä tieto löytyi – mistäpä muualta kuin Capital Bikesharen erinomaisesta pyöräkartasta.

Parkissa

Autonomistaja on varsin erilaisessa asemassa riippuen siitä, osuuko asunnon postinumero DC:n vai Bethesdan puolelle. Marylandin eteläisimmissäkin osissa parkkipaikka pääsääntöisesti kuuluu asunnon vuokraan ihan jo siitäkin syystä, että asunnolle, töihin ja kauppaan liikkuminen on äärimmäisen epäkäytännöllistä ilman autoa. Washingtonin puolella rajaa parkkipaikka on sitä vastoin ylellisyystuote, johon saa kuukaudessa uppoamaan helposti saman summan kuin autovakuutuksiin. Epäilen, että vuokrattavasta parkkipaikasta on tietoisesti tehty statuskysymys, koska sillä saadaan etäisyys keskustasta näyttämään todellista lyhyemmältä. Eihän kantakaupungissa voi mitenkään odottaa löytävänsä pysäköintipalveluita ilmaiseksi.

Katujen varsilla pysäköintitilaa on onneksi aina. Kadunvarsipysäköinti toimii täällä ”keskustan liepeillä” siten, että paikalliset hankkivat poliisilaitokselta ikkunaansa residential parking -tarran, joka oikeuttaa istuttamaan autoa kadulla niin pitkään kuin huvittaa. Tarrat ovat asuinaluekohtaisia – esimerkiksi meidän tarramme oikeuttaa parkkeeraamaan auton koko zone 3:n alueelle, joka ulottuu osavaltion pohjois- ja länsilaidalle, ja etelässäkin melkein Georgetownin liepeille. Ilman tarraa pysäköintiaika asuinalueilla on arkipäivisin kaksi tuntia, ja virkamiehet kiertävät kadunvarsia ahkerasti sakkojen toivossa.

Kun joku viikko sitten ostimme auton, pyysimme automyyjää järjestämään rekisterikilpien lisäksi tuollaisen asukkaiden pysäköintiluvan. Mutta koska prosessi saattaa kestää useita viikkoja ja auto piti saada parkkiin heti, haimme paikalliselta poliisilaitokselta visitor parking -luvan, joka toimii samoin kuin asukkaiden lupa, mutta on voimassa vain kaksi viikkoa kerrallaan. Lappu on vähän sen näköinen, kuin se olisi askarreltu paikallisen Montessori-päiväkodin lounastauolla, mutta väliäkö tuon, kun se kerran kelpaa pysäköinninvalvojille.

Olen joutunut tässä maassa – ja tarkemmin ajatellen koko ajokortillisen historiani aikana – kahnauksiin lain kanssa yhden ainoan kerran. Koska olen siitä edelleen tuohtunut, kerrottakoon nyt sitten koko tarina.

Olimme syksyllä vuokra-autolla Floridassa ja yövyimme Miamin eteläosissa hotellissa, joka oli kyllä edullinen mutta ei ansaitse muuten tulla mainituksi. Hotellin edessä oli mittarillisia parkkipaikkoja, joihin piti tunkea kolikoita puoleen yöhön asti ja aamuyhdeksästä eteenpäin. Hotelli kyllä tarjosi maksullista pysäköintiä sisäpihalla, mutta koska olimme liikkeellä myöhään ja lähdössä aikaisin, valitsimme kadun ja auto jäi huolellisesti aseteltuna pysäköintiruutuun.

Aamulla ikkunassa oli sakkolappu keltaisen viivan alueelle pysäköimisestä. Kuten myös jokaisen muun kadulle pysäköidyn auton ikkunassa, kenellä mistäkin syystä. Aivan kiistatta pelkkää turistien rahastusta. Valokuvasin tilanteen tarkasti ennen auton siirtämistä ja kuten kuvasta näette, keltaista viivaa ei tässä kohdassa katua ollut, tulkitsi liikennesääntöjä sitten miten tahansa. Mikä lie amerikkalainen mentaliteetti tarttunut, kun aamu-unisen ensimmäinen ajatus oli kerätä mahdollisimman vahvaa todistusaineistoa myöhemmän oikeuskäsittelyn varalle. Hotellin portieeri naureskeli hiljaa partaansa.

Matkan aikana nimittäin selvisi, että ainoa keino kiistää epäreilu sakko oli hakea lomake poliisilaitokselta, joka oli kiinni seuraavat neljä päivää, palkata juristi kirjoittamaan virallinen valituskirjelmä ja lopulta ilmestyä henkilökohtaisesti oikeuden istuntoon kallis valituskirjelmä kourassa. Kohtuullinen tuomari saattaisi kumota sakon lausuntojen ja valokuvatodisteiden nojalla. Ehkä.

Niin paljon kuin sappi tästä epäoikeudenmukaisuudesta kiehuikin, uusi lentolippu Floridaan olisi kustantanut enemmän kuin parkkisakko, joten rahoitin nyt sitten osaltani Miamin poliisilaitosta $28 verran ja toivon että summa käytettäisiin jatkossa johonkin hiukan järkevämpään toimintaan kuin turistien nylkemiseen.

DC sakura vol. 2

Washingtonin kirsikkapuut juhlivat tänä vuonna satavuotissyntymäpäiväänsä ja vaikka viralliset juhlallisuudet ovat vasta alkamassa, kukinta-aika on nyt jäänyt taakse. Kirsikkakausi oli huikea ja olen hurjan tyytyväinen, että tällä kertaa näin sen alusta loppuun järjestelmällisesti, kamera kaulassa. Ensimmäisiä kukkakuvia julkaisinkin jo aiemmin, tässä vielä muutama lisää.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tidal Basinin ympäristö on tietenkin klassinen kirsikanbongailupaikka, mutta hyvällä säällä turistimassojen välistä näkee enemmän kameroita kuin kukkia. Onneksi löysin orkesterikaverin vinkistä paikallisten todellisen kirsikkakeitaan: Kenwoodin omakotitaloalueen DC:n ja Marylandin osavaltioiden rajan tuntumassa, muutama kortteli Friendship Heightsilta luoteeseen. Kirsikkapuut siellä ovat samoja valkoisia ja vaaleanpunaisia lajikkeita kuin keskustassakin, mutta puurivistöt jatkuvat teiden reunustoilla kortteli korttelin perään ja muodostavat kadun ylle sadunomaisen valkoisen katoksen. Kukkiva Kenwood oli aurinkoisena iltapäivänä niin hengästyttävän kaunis, että suunniteltu nopea valokuvauskierros vaihtui lennossa koko illan piknikiksi.

Kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät sittenkin tuulen mukana leijuvat seitinohuet terälehdet. Kirsikankukkasateet peittivät kadut vaaleanpunaiseen huuruun ja hätyyttelivät päiväkausia toimistotalojen harmaita ikkunoita. Valitettavasti taitamaton kuvaaja ei vain onnistunut tallentamaan niiden huikaisevaa tanssia muistikortille sinnikkäistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kirsikkaviikon lopulla istuin töiden jälkeen rannassa lukemassa, kirjan väliin putoilevat hennot terälehdet ja kesää enteilevä, lumoavan vaaleanpunainen auringonlasku tekivät ajatustyöstä varsin hajamielistä puuhaa.

Washington on ympäri vuoden upea kaupunki, mutta ehkä kuitenkin parhaimmillaan juuri keväisin.

Serenadi linja-autolle

Kun reilu vuosi sitten kaipailin DC-aiheisia lauluja, taisin tulla siihen lopputulokseen, että luovat sielut eivät tässä kaupungissa viihdy. Onneksi olin väärässä.

Paikallinen muusikko René Moffatt on kirjoittanut balladin varsin arkisesta aiheesta, bussilinjasta numero 42. Se kulkee keskustasta Mount Pleasantin hipsterikaupunginosaan, ja kuten kaikki bussit tässä kaupungissa, se kulkee suhteellisen epäsännöllisesti ja on ruuhka-aikaan aina täynnä. Ja tämäkös matkustajia harmittaa.

Mutta Washingtonissa on sittenkin viehättävää se, että jos ruuhkabussi tai parikin ajaa nenän edestä ohi, matkan voi aina taittaa jalan tai city-pyörällä polkien. Keskustasta kävelee hyvillä kengillä ja aurinkoisella säällä esimerkiksi Mount Pleasantiin reilussa puolessa tunnissa.

René on muuten ollut mukana perustamassa viime vuonna käynnistynyttä Listen Local First -projektia, joka tukee paikallisia muusikoita järjestämällä keikkatilaisuuksia sekä kannustamalla paikallisia ravintoloita, kahviloita tai muita julkisia kokoontumispaikkoja soittamaan geneeristen listahittiradiokanavien sijaan washingtonilaisten muusikoiden äänitteitä. Idealistinen projekti on saanut varsin positiivista huomiota, mielestäni aivan aiheesta. Ehkä lähivuosina kuulemme vielä lisää lauluja, jotka tavoittavat Washingtonin omalaatuisen metropoli-/pikkukaupunkitunnelman.

Ajokortti ja kuinka se hankitaan

Olen DC:ssä oleskelun aikana joutunut hankkimaan tai uusimaan ajokortin tähän mennessä kolme kertaa, mutta kaikkiaan visiittejä Department of Motor Vehicles -laitokseen on kertynyt omien laskujeni mukaan jo kymmenkunta, ja tunteja niihin on tuhraantunut enemmän kuin välitän laskea.

Kun tänään kävin uusimassa korttia, prosessi meni läpi yhdellä käynnillä ja 60 minuutissa. Paljon on kiinni tietysti tuuristakin, mutta jotain väitän lopulta oppineeni, ja siksi haluan nyt jakaa eteenpäin ohjeet ajokortin oikeaoppiseen hankkimiseen.

Huomaathan että nämä koskevat vain DC:n ajokorttitoimistoa – ne saattavat soveltua myös muihin osavaltioihin, mutta en mene siitä henkilökohtaisesti takuuseen.

Ota mukaan

• Passi ja kaikki viisumipaperit (I-94, DS-2019 sekä varalta myös puolison DS-2019 tai muut vastaavat oman viisumiluokkasi avaindokumentit).
• Ajokortti – suomalainen jos sinulla ei vielä ole paikallista korttia, muussa tapauksessa oman osavaltion kortti.
• Sosiaaliturvatunnuskortti. Jos et ole oikeutettu sosiaaliturvatunnukseen, hae siitä todistus sosiaalitoimistosta.
• Todiste asuinpaikasta, esimerkiksi vuokrasopimus tai sähkölasku. Jos sinulla on DC:n ajokortti, tätä ei periaatteessa tarvita, mutta ota silti. Nettilasku ei käy utility-todistukseksi jos virkailija on yhtään huonolla päällä.
• Työlupakortti, jos sinulla on sellainen. Jos työlupa on vanhenemassa ja olet hakenut sen uusintaa, ota USCIS-toimistolta tullut kuitti hakemuksen vastaanottamisesta. Älä turhaan käytä energiaa sen miettimiseen, miksi – tee vain kuten neuvon.
• Silmälääkärin todistus riittävästä näöstä, jos yhtään epäilet ettet ehkä läpäise näkötestiä. Protokollan mukaan näkötestissä kuuluu ensin käydä epäonnistumassa ja vasta sen jälkeen mennä lääkäriin, mutta se on ajan tuhlausta. Näöntarkastuksen voi käydä hoitamassa millä tahansa optikolla ja sairasvakuutuksen kanssa (mikäli kyseinen optikko hyväksyy kyseisen vakuutuksen) visiitille tulee hinnaksi co-payn verran, eli n. $10-$30. Tyhjän todistuslomakkeen voi tulostaa täältä.
• Jos haet korttia ensimmäistä kertaa, varaudu suorittamaan teoriakoe.

Tee näin

• Tarkista ennen lähtöä että kaikki paperit ovat varmasti mukana.
• Mene heti aamulla. Usko pois, ajankohdalla on jonotusaikaan helposti 400 % vaikutus. Toimisto aukeaa kello 8.15, mutta optimaalisin ajankohta lienee kello 9 ja 10 välillä.
• Älä mene maanantaina, koska Georgetownin toimisto on silloin kiinni. Äläkä tiistainakaan tai lauantaina tai heti arkipyhien jälkeen, koska silloin on ruuhkaista. Jos suinkin mahdollista, mene keskiviikko- tai torstaiaamuna.
• Jos et pääse toimistoon aamulla, on hyvä tietää, että toimistoon otetaan asiakkaita sisään sulkemisaikaan asti ja tämän jälkeen virkailijat jatkavat työskentelyä kunnes jonot on purettu. Jonotusaika voi olla pitkä, mutta työntekijöillä on myös korkea motivaatio päästä kotiin, joten ainakaan aikaa ei hukkaannu toimistoväen keskinäiseen juoruiluun.
• Erityisesti ensimmäinen jono, jonka läpäistyäsi saat vuoronumeron, on tunnettu asiakaspalvelun töykeydestä. Älä ota sitä henkilökohtaisesti – virkailija on vain kyllästynyt työhönsä, ja niin olisin itsekin jos työpäivät venyisivät säännöllisesti iltaviidesta iltakahdeksaan loputtomista asiakasjonoista riippuen. Ainoat kysymykset, jotka tämän virkailijan kanssa täytyy saada selvitettyä, ovat onko sinulla mukana kaikki tarvittavat dokumentit ja millä tavalla (käteinen, shekki) aiot maksaa. Kaikki muu vuorovaikutus on bonusta.
• Valokuvaa varten etsi kameran alareunasta keltainen pistetarra ja tuijota sitä. Kahdessa ajokorttikuvassa olen näyttänyt unissakävelijältä, koska yritin turhaan tunnistaa mikä osa kamerahäkkyrästä toimitti linssin virkaa. Turha vaiva, etsi keltainen piste ja kaikki menee hyvin.
• Ennen kuin kävelet toimistosta ulos, tarkista ja tarkista uudelleen että nimi, osoite ja kortin voimassaoloaika ovat niin kuin pitääkin. Valokuvaa ehtii kyllä ihastella myöhemminkin.

Niin paljon kuin olenkin valittanut tulleeni kaltoin kohdelluksi, olen lopulta varsin tyytyväinen DMV:n palvelutasoon. Erityisesti nyt kun siihen toimistoon ei tarvitse jalallaan astua seuraavaan puoleentoista vuoteen.

Syksyn kohokohtia

Blogi on jäänyt viime aikoina niin huonolle hoidolle, että oikein hävettää. Nöyrimmät pahoitteluni!

Syy, että en ole oikein ehtinyt raportoida ulkosuomalaisia kuulumisia on tietenkin se, että töitä ja hauskaa tekemistä on ollut vaikka muille jakaa. Kun en nyt oikein tiedä mistä päästä aloittaa, kirjaan tähän vain nopeasti muutamia mukavia juttuja syksyn varrelta, ettei ihan kaikki mene ohi ja unohdu.

Alkusyksyltä ovat jääneet mainitsematta mm. DC:n ensimmäinen Taiteiden yö sekä Annapoliksen Renaissance Fair -keskiaikamarkkinat. DC Nuit Blanche haki hiukan luonnettaan vielä, ja epäilen ettemme edes löytäneet kaikkea tarjontaa Chinatownin perukoilta. Mutta se mitä löysimme, oli viehättävää ja mielenkiintoista. Toivottavasti tapahtuma saa ensi vuonna jatkoa.

Renessanssifestivaali on vastaavasti jo vakiintunut perinne Washingtonin seudulla. Suhtauduin ensin tapahtumaan alentuvan kyynisesti – mitä jenkit nyt muka keskiajasta tietävät – mutta ennakkoluulot saivat onneksi kyytiä! Annapoliksen karnevaali ei ehkä ole niin historiallisesti täsmällinen ja oikeaoppinen kuin Turun keskiaikamarkkinat, mutta värikäs, hilpeä ja kaikin puolin nautittava tapahtuma se silti on. Toisin kuin monet muut festivaalivieraat, emme olleet pukeutuneet teema-asuihin, joten keskityimme nauttimaan monipuolisesta ruokatarjoiluista (kokonaisena tarjottavaa paistettua kalkkunankoipea, uppopaistettua mac&cheesea, juustokakkua tikun nokassa), testailemaan soittimia (dulcimer, psaltery ja bodhran) ja ihastelemaan turnajaisia.

Lokakuun lopulla meillä kävi vieraita, ja koska se on aina oivallinen tekosyy matkusteluun, pakkasimme auton ja suuntasimme porukalla kohti Pennsylvaniaa. Philadelphiaan on DC:stä vain reilu kahden tunnin ajomatka, ja kelikin oli tällä reissulla huomattavasti miellyttävämpi kuin edellisellä. Paikalliset ystävät tarjosivat yösijan ja kierrättivät meitä ympäri kaupunkia, mutta koska olin unohtanut kameran akun kotiin, ei viikonlopusta tällä kertaa jäänyt blogiin jaettavaksi kuin kirjallisia muistoja. Joudutte nyt siis vain luottamaan sanaani kun kerron, että kävimme hyppelemässä Rocky-portailla, kiertelimme yliopiston kampusaluetta ja söimme hyvin. Philadelphian ystävällinen vanhan kaupungin tunnelma teki tälläkin kertaa vaikutuksen, vaikka isäntäväki varoitteli kaupungista löytyvän varomattomille myös vähemmän romanttisia kortteleita.

Paluumatkalla teimme lenkin Lancaster Countyn kautta ja kävimme maistelemassa paikallisia viinejä. Amish-torit olivat ehtineet jo sulkea, mutta vastineeksi näimme lukuisia markkinoilta palaavia siroja mustia hevoskärryjä sekä niiden parrakkaita ajajia tiukasti huivitettuine puolisoineen. Edistyksellisimpiin vaunuihin oli sentään asennettu yksinkertaiset perävilkut ja heijastinkolmio.

Kuva: Wikipedia

Marraskuussa lähdimme seuraavan vieraan kanssa pakoon viilenevää syysilmaa Floridaan. Pitkän viikonlopun mittainen roadtrip ulottui Orlandosta itärannikolle Kennedy Space Centeriin ja Cocoa Beachille, sieltä rannikkoa pitkin Miamiin, Keys-saariryhmän läntiseen kärkeen ja Everglades-kansallispuiston kautta takaisin Miamin helteeseen, yhteensä reilu 600 mailia. Floridassa vaikutuksen tekivät meri, palmut, korallit, pelikaanit ja hiekkarantahiekka. Vaikutusta eivät tehneet muoviset teemapuistot, aamupala-gritsit, eikä Miamin keskustan karu betoniviidakko.

Kiitospäivää vietimme jälleen perhepiirissä. Ruokalistalla oli mm. perinteistä vaahtokarkeilla kuorrutettua bataattilaatikkoa, tytisevää karpalohyydykettä, pinaattikroketteja sekä karamellisoituja saksanpähkinä-porkkanoita – tofurkey sai tällä kertaa jäädä pihamaalle tepastelemaan. Kiitospäivän alla pohdiskelin, että se oikeastaan on yhdysvaltalaisen vuoden suurin juhlapyhä. Toisin kuin joulua, kiitospäivää viettävät kaikki uskontokunnat, ja perinteet ruokalistaa myöten ovat joka puolella maata hyvin samankaltaisia. Kiitospäivä – eikä suinkaan joulu – on se juhlapäivä, jota varten jopa kiireiset ja työorientoituneet amerikkalaiset ottavat vapaata ja matkustavat perheidensä luo, asuivatpa nämä sitten lähellä tai kaukana. Jalomielisyys on kiitospäivänä niin ylitsepursuavaa, että soppatykkien vapaaehtoisvuorolistat täyttyvät viikkoja etukäteen. Surullista kyllä, Black Fridayn ostoskarnevaalin jälkeen arki palaa nopeasti uomiinsa, eikä soppatykkisavottaankaan ole enää tungosta.

Kun joulukuussa vietimme Villen syntymäpäiviä, kävi sattumalta niin että vieraista suurempi osa oli amerikkalaisia kuin ei-amerikkalaisia. Tarjosimme heille perinteisten kasvispiirakoiden lisäksi mm. joulutorttuja ja munavoilla täytettyjä hapankorppurullia. Valitettavasti emme tänä vuonna päässeet osallistumaan suurlähetystön itsenäisyyspäiväkekkereille, mutta pakottavin ulkosuomalaisannostus oli toisaalta jo saatu Kipinäkerhon joulubasaarissa pari viikkoa aikaisemmin. Siellä väentungoksessa moikkailimme jo tuttuja ja jonotimme karjalanpiirakoita kuin vanhat konkarit ainakin.

Joulukauden päätteeksi keräännyimme lähimmällä orkesterikaveriporukalla askartelemaan piparkakkutaloja. Tosin amerikkalainen piparkakkutalo on jotain aivan muuta kuin mitä itse ajattelin. Se kootaan sokeritahnalla liimaten keksilaatikon päälle, päällystetään makeilla graham-kekseillä, tasoitetaan uudella sokeritahnakerroksella ja lopuksi koristellaan karkeilla ja tomusokerilla. Lopputulos on jouluinen, mutta pahvirankonsa vuoksi ei aivan 100 % syötävä.

Ja tietenkin syyskauden päätteeksi NIH Philharmonia soitti menestyksekkään konsertin ääriään myöten täydelle salille. Mutta siitä lisää toisella kertaa.

Ruokajonossa

Tämän vuoden suosituin hullutus DC:ssä ovat lounasrekat.

Olin pitkään epäluuloinen, mutta sitkeä grillilounas-vastustukseni murtui lopulta, kun tuttujen suosittelijoiden määrä ylitti kriittisen pisteen. Lounasrekat ovat todellakin täysverisiä pyörillä kulkevia ravintoloita, jotka tarjoavat herkkuja intialaisesta etiopialaiseen, piirakoista rapukakkuihin ja tortilloista kebabiin. Vain hotdogeja ei ole tarjolla. Ruoka on suhteellisen edullista, hyvin valmistettua ja monipuolista. Itse asiassa lounasrekkojen viehätys perustuu osittain juuri siihen, ettei koskaan voi olla aivan varma, mitkä ravintolat ovat minäkin päivänä parkkeeranneet puiston kulmaan, ja mitä ruokalajeja kokkia on huvittanut sinä päivänä valmistaa.

Yksi parhaita lounasrekkojen bongauspaikkoja on Farragut Square. Puiston viheriölle on levitetty yleiseen käyttöön suuria piknik-peittoja, joilla kymmenet lounastajat istuvat jakkupuvuissaan auringosta nauttien. Jonot rekkojen edessä saattavat venyä pitkiksi, mutta koska lista on lyhyt, on myös palvelu nopeaa.

Oma suosikkini on Fojol-veljesten fantasintialainen koju, joka tarjoaa päivästä riippuen joko curry- ja dal-annoksia tai pehmeämmin maustettuja berbeerikastikkeita injera-leivän kera. Lisäpisteitä ropisee henkilökunnan huolitelluista, vain lievästi kulttuuriepäsensitiivisistä työasuista ja irtoviiksistä.
Myös Saucan vapaasti etnisiä ruokakulttuureja mukailevat wrapit ovat erinomaisia, joskin heillä kasvisvaihtoehtoja on aavistuksen niukasti. Suosikkirekkojen liikettä voi kätevästi seurata reaaliaikaisella karttapalvelulla, joka tietenkin toimii myös älypuhelimissa ja muissa teknovekottimissa.

DC tulee tapansa mukaan jälkijunassa eli perävaunussa sikäli, että lounasrekat ovat olleet varsinkin länsirannikon kaupungeissa ja New Yorkissa suosittuja jo pitkään. Ja kun tarkkoja ollaan, Wikipedia muistuttaa, etteivät pyörälliset tai pyörättömät katukeittiöt tietenkään ole mikään uusi keksintö. Uutta on korkeintaan se, että katu-uskottavan virastoväen on taas hyväksyttävää hakea lounaskalorinsa grilliltä.

Lounasrekka-trendin ensimmäiset aallot ovat lyömässä jo Helsinkiin. Sopii toivoa, että viranomaiset myös jatkossa suhtautuvat myönteisesti ennakkoluulottomiin ravintolayrittäjiin.

Seikkailu vallan ytimessä

Eräänä heinäkuisena päivänä pakenin Mall-viheriön kuumuutta Capitoliin. Sulkemisaikaan oli jäljellä vain puoli tuntia, joten en kysellyt ohjattuja kierroksia, vaan vaeltelin pääaulassa muiden turistiryhmien perässä. Exhibition Hallin inkkaripatsaat oli pian katsottu ja tutkin huvikseni, voisiko pääaulasta jatkaa talon mielenkiintoisiin vanhempiin osiin tai suorastaan kupolille. Takaisin helteeseen ei ollut kiire. En saanut kartasta mitään tolkkua, joten kävelin vain tuurilla sinne minne nenä näytti.

Käytävien jälkeen portaita ja taas käytäviä. Paimenromantiikan tyylin mukaisia seinämaalauksia, kivisiä porraskaiteita ja hienostuneita pylväsjäljitelmiä. Kävin kääntymässä vanhassa istuntosalissa, jonka vartija katsoi vähän kulmien alta, mutta kun en selvästi mitään pahaa aikonut, ei hän kysynyt mitään. Muutamassa portaikossa oli turisteille ehdoton kulkukielto, jolloin tietysti käännyin kiltisti kannoillani ja jatkoin toiseen suuntaan.

Lisää käytäviä ja taas portaita ja käytäviä. Ennen kuin oivalsinkaan, turistiryhmät ympärillä olivat muuttuneet kiiltäväkenkäisiksi virkamiehiksi. Silti sain kävellä pitkän tovin, ennen kuin ystävällinen vartija hoksasi ohjata minut pois toimistosiivestä, takaisin omieni pariin.

Käänsin taas nenän toiseen suuntaan ja lähdin etenemään summanmutikassa portaita ylös. Kolme salia myöhemmin olin määränpäässä, komeasti koristellun kupolin alla.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Istuin monta hetkeä kupolin maalauksia ihaillen ja valokuvaten. Kun lopulta vartija tuli ilmoittamaan sulkemisajasta ja selvisi, etten ollut liikkeellä opasryhmän kanssa vaan itsekseni, olin saada selkäsaunan. Vaan mistäpä olisin raukka turisti tiennyt olevani väärässä paikassa. En ollut tietoisesti rikkonut yhtään ainutta näkyvillä olevaa kulkukieltoa, enkä tiennyt ettei ryhmättä kulkeminen ollut sallittua. Ja kamera kaulassa ihmetellessäni olin niin ilmiselvästi vierailijan näköinen, että jos vartijoille jäi statukseni epäselväksi, en voi oikein siitäkään ottaa vastuuta.

Pyytelin kovasti anteeksi ja minut ohjattiin taas pääaulaan.

Olen luullut, että Capitolin alue on yksi maan (maailman?) tarkimmin vartioituja alueita. Mutta taidan olla väärässä, jos satunnaisen ja hyväntahtoisen turistinkin on näin helppoa eksyä rakennukseen ilman että kukaan sitä suuremmin noteeraa. Ja vielä kaksi kertaa puolen tunnin aikana.

Vierailukohteena Capitol on kyllä ihan asiallinen, mutta jälkiviisaana suosittelen osallistumista ohjatulle kierrokselle. Niitä lähtee pääaulasta virka-aikana noin 10–20 minuutin välein.