Haaste vastaanotettu

Jenni heitti kuukausia sitten blogissaan haasteen, johon on kyllä ollut tarkoitus vastata, vaikka aikaa onkin vierähtänyt. Aion olla vähän tylsä ja jättää haasteen kierrättämättä eteenpäin, mutta vastaan kuitenkin esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat niin osuvia.

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?

Aina kyllästymiseen asti puhutaan siitä, kuinka amerikkalainen ruoka on pelkkää pizzaa ja hampurilaisia. Se ei alkuunkaan pidä paikkaansa, vaikka ei tämä maa ehkä Ranskan veroinen kulinaristien kehto olekaan. Yhdysvaltalaisessa ruokakulttuurissa on parasta se, mikä on monessa suhteessa muutenkin parasta amerikkalaisuudessa: kulttuurien sekoittuminen ja vaikutteiden omaksuminen puolin ja toisin. Ehkä tämä riittää selitykseksi vastaukselleni: salaattibaarit, burritot ja etiopialainen ruoka. Olkoonkin niin, ettei näistä mikään ole erityisen ”amerikkalaista”, olen todella ihastunut itärannikon salaattibaariketjuihin Chop’tiin ja Sweetgreeniin. Burritot ovat ehdottomasti paras keksintö pikaruoan saralla, vaikka niiden väitettyä kaloripitoisuutta aina ajoittain moititaankin. Ja etiopialainen ruoka on paitsi hyvää, myös äärimmäisen hauskaa syödä hyvässä seurassa.

2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?

Niagaran putoukset joulukuussa 2012. Kai se lasketaan paikalliseksi nähtävyydeksi? Arvelisin, että putoukset olisivat olleet keväällä sulamisvesien aikaan vieläkin näyttävämmät, mutta kyllä niissä talvipakkasillakin riitti ihailemista. Lähiseudulla kävimme viimeksi katsastamassa Ai Wei Wei:n näyttelyn Hirschornissa sekä National Museum of the American Indian -museossa kahvilla.

3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?

Tulimme kaupunkiin kaksi kertaa, ensin asunnonhakureissulle ja sitten vasta varsinaisesti muuttajina. Kummallakin kerralla mukana kulki kaksi matkalaukkua per kantaja sekä soitinkotelot – ensimmäisen kierroksen tavarat jätettiin Villen esimiehen kellariin odottamaan siksi aikaa kun viimeistelimme vielä Suomessa viisumiasioita. Lisäksi lähetin postitse neljä 15 kg:n laatikkoa, lähinnä kodintekstiileitä, joitakin astioita, kirjoja ja talvivaatteita. Vähemmälläkin olisi epäilemättä pärjännyt, mutta varsinkin alkuvaiheessa olin mukana tuoduista tavaroista kovin iloinen, sillä kalustamattomaan asuntoon joutui ilmankin hankkimaan koko joukon isoa ja pientä tavaraa ennen kuin arki alkoi rullata sujuvasti. Tutkijaperheenä kuljetimme myös mukana kohtuullisen valikoiman työkirjallisuutta.

4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?

Tätä käsittelin lyhyesti edellisessä blogitekstissäni, joten linkitän vastauksen vain takaisin sinne.

5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?

Tämä vaihtelee kovasti. Usein tuon jotain paikallisia karkkeja, Washingtonista kertovia kirjoja tai valokuva-albumeita. Olen ollut vähän pettynyt siihen, kuinka vähän suuresta Amerikasta saa sellaista (järkevää) tavaraa mitä ei Suomessa myytäisi. Tätä se globaali markkinatalous kai sitten teettää.

6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?

Tämä kysymys tulee aika pian ajankohtaiseksi, ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan Washingtonia ja Yhdysvaltoja kovasti. Ikävä tulee epäilemättä ainakin ystäviä, aurinkoa ja lämpimiä kesiä, kevään kukintakautta ja kylpyveden lämpöistä merivettä, ihmisten ystävällisyyttä ja välittömyyttä, kaupungin monipuolista konserttitarjontaa, orkesteria ja kamarimusiikkituokioita kavereiden kanssa.

7. Nimeä yksi paikka, jossa “pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan”, mutta jossa et ole vielä käynyt.

Voi, USA on niin valtava paikka, että kaiken matkustamisen jälkeen edelleen tuntuu, ettemme ole kattaneet kuin surkean postimerkin kokoisen nurkan koko maasta. Mutta ei kaikkea voi muutamassa vuodessa mitenkään ehtiäkään nähdä. Olisin mielelläni halunnut käydä keskilännessä ja Teksasissa, suuri haaveeni oli tehdä roadtrip Kaliforniassa ja Yellowstone on yhä to do -listalla. Puhumattakaan Kanadan kartoituksesta ja Etelä-Amerikasta. Mutta toisella kertaa sitten.

8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?

En osaa oikein ajatella kavereita enää ”parhaina” ja ”toiseksi parhaina”, mutta moniin paikallisiin ystäviin tutustuimme joko jommankumman työn tai orkesterin kautta. Yhden läheisen ystävän sain tanssitunneilta, kun tarvitsin viikottain tuntien jälkeen kyytiä metroasemalle. Muutamia uusia ystäviä on löytynyt kaverin kaverin kautta tai juhlissa ja konserteissa. Ja äärimmäisen tärkeitä ensimmäisiä ystäviä olivat tietysti muut ulkosuomalaiset ja muut expatit, jotka olivat muuttaneet seudulle samoihin aikoihin, ja joiden kanssa on voitu alusta asti puida kulttuurieroja ja tänne sopeutumisen kiemuroita.

9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?

Viikoittain tulee vastaan joku tilanne, jossa en tahdo ymmärtää asioita yhdellä sanomisella, en tunnista paikallista julkkisnimeä tai kieliperustainen vitsi menee ohi. Mutta näihin tottuu ja oppii vähitellen suhtautumaan olankohautuksella. Eivät kaikki vitsit aukea paikallisillekaan, ja joskus alabamalainen ja minnesotalainen eivät ymmärrä toisiaan murresanojen vuoksi.

Yksi Yhdysvaltojen parhaista puolista on mielestäni juuri sen avoimuus: voit olla ylpeä ensimmäisen tai neljännen polven eurooppalainen tai aasialainen ja silti samalla henkeen ja vereen amerikkalainen. Tai yksinomaan ylpeä yksikulttuurinen maahanmuuttaja. Tai niin monikulttuurinen, ettet osaa oikein itsekään enää lokeroida itseäsi. Tai kylläkin täysverinen amerikkalainen, mutta silti länsirannikkolaisena täysin ulalla itärannikon vieraiden toimintapojen keskellä. Jokainen meistä on omalla tavallaan ulkomaalainen ja omalla tavallaan paikalliseen kulttuuriin sopeutunut kotiutuja, eikä sitä tarvitse sen kummemmin kenellekään selitellä.

Tai tämä on ainakin oma kokemukseni Washingtonin alueelta. Ehkä keskilännen maaseudulla kokemus olisi toisenlainen.

10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?

Satunnaisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun puhun vastapuolta parempaa englantia ja voin huolellisella ääntämisellä ja harkituilla sanavalinnoilla nopeuttaa tilanteen etenemistä. Kun osaan neuvoa turisteja kadulla sen enempää miettimättä. Kun luen paikallisuutisia ja haukottelen niiden kyllästymiseen asti tutuille aiheille. Itse asiassa jatkuvasti useammin, ja samalla enenevässä määrin vierastan ajatusta ulkosuomalaisuudesta. Integroitumisen tunne suurelta osin selittää myös viime syksyn blogitaukoa, sillä en kuukausiin vain oikein keksinyt mitään, mikä olisi sopinut blogin teemaan ja mistä olisi huvittanut kirjoittaa. Tänä keväänä taas lähestyvät muuttosuunnitelmat ovat uudelleenaktivoineet ulkosuomalaisuus-moodin. Tunnen kuitenkin itseni siinä määrin hyvin integroituneeksi, että jos työkuviot eivät olisi viemässä toiseen maahan, voisin aivan hyvin ajatella vielä jääväni Yhdysvaltoihin – ainakin muutamaksi vuodeksi lisää.

11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?

Varmaankin Suomessa, mutta en ainakaan missään tapauksessa Yhdysvalloissa. Vaikka kulttuurissa on monia viehättäviä piirteitä, paikallinen terveydenhuolto- ja vakuutusjärjestelmä on sellainen soppa, että enpä haluaisi viettää eläkepäiviä ainakaan sen kanssa tapellen. (Taannoinen TIME-artikkeli kartoitti järjestelmän lukuisia ongelmia ansiokkaalla yksityiskohtaisuudella.)

Toisaalta ihailen suuresti sitä, kuinka tuntemani paikalliset eläkeläiset ovat aktiivisia erilaisissa vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä, harrastavat ja pyörittävät jos minkälaista kulttuuritoimintaa ja matkustavat ennakkoluulottomasti. Jos vain on työuransa aikana onnistunut keräämään riittävät säästöt tai sellaiset verkostot, joiden avulla osa-aikaista työskentelyä voi jatkaa oman jaksamisen ja tarpeen mukaan, ja vakuutusasiat järjestyvät, eläkkeen vietto Yhdysvalloissa ei sekään kuulosta ollenkaan hullummalta vaihtoehdolta.

Advertisement

Tänään tunsin itseni ulkomaalaiseksi

Yritin ostaa kaupasta piirakkatarpeiksi vehnäleseitä, aurinkokuivattuja tomaatteja ja halloumia. Mitään näistä ei ollut saatavilla. Viimeisestä myyjät eivät koskaan olleet kuuleetkaan.

Eurooppalainen hienostelija menee sitten jatkossa ihan suosiolla ostamaan fiinimmät elintarvikkeensa Dean & Delucasta.

Kotimatkoja

Vuoden 2011 kuluessa tuli kaksi kertaa tarve päästä käymään Suomeen, ja kun tilaisuus kerran tarjoutui, testasimme samalla kaksi uutta lentoreittiä.

Kesällä avautui American Airlinesin suora yhteys Chicagosta Helsinkiin. Reitti on DC:n suunnasta jokseenkin pöhkö: ensin yhdellä lennolla pohjoiseen ja kauas sisämaahan, sen jälkeen toisella suoraan länteen takaisin rannikolle ja meren yli. Toisaalta Chicagon suuntaan lähtee DC:stä lentoja lähes yhtä usein kuin New Yorkiin junia, joten päätimme kaikesta huolimatta hyödyntää tilaisuutta piipahtaa nopealla kaupunkikierroksella lentojen välissä.

Lento IAD-ORD kestää vain pari tuntia, joten juuri kun olet toipumassa aivan liian aikaisen aamuherätyksen aiheuttamasta shokista, olet oikeastaan jo perillä. O’Haren lentokentältä pääsee junalla Chicagon keskustaan reilussa puolessa tunnissa. Varasimme vaihtoon ruhtinaalliset kuusi tuntia, mutta jonkinlaisen turistikierroksen olisi ehtinyt tarvittaessa tehdä lyhyemmässäkin ajassa. Aamupäivä kului kiireettömästi Millenium Milea mittaillen, kiiltävän teräksinen Cloud Gate -papuveistos teki vaikutuksen, ja viileästä kesätuulesta Michigan-järven rannalla pidimme kovasti.

Chicago on siis riittävän suuri kaupunki tarjotakseen katsottavaa kiireiselle pikaturistille, ja keskustassa on helppo suunnistaa myös jalan. American Airlinesin lentojen palvelutaso tosin jää eurooppalaisista kilpailijoista jälkeen. Toisin kuin mannertenvälisillä lennoilla yleensä, Chicagosta Helsinkiin ei matkustajille ollut tarjolla omia televisioruutuja, vaan viihdyke pyöri yhteisissä ruuduissa lentoyhtiön saneleman aikataulun mukaisesti. Ja koska ensimmäinen lentoreitti suuntasi luoteeseen, jälkimmäinen lento kestää peräti yhdeksän tuntia. Menomatkalla Washingtonista Helsinkiin lennon pituus ei juuri harmittanut – olihan varpaita juuri päästy tuulettamaan kaupungin helteessä – mutta paluumatkalla yhdeksän tunnin yhtämittainen istuminen tuntui ikuisuudelta.

Lopputulos: Suosittelen Chicagon reittiä helppona tapana ujuttaa pitkälle lennolle hiukan myös kotimaan matkailua, mutta käytännöllisin tämä suunta lienee niille, jotka ovat muutenkin aikeissa jatkaa mantereen länsi- tai pohjoisosiin.

Jouluna vitkastelimme lentolippujen ostamisen kanssa, ja lopulta hinnat olivat nousseet niin korkeiksi, että koko Suomen joulu näytti hetken vain utopistiselta haaveelta. Yllättäen ja onneksi Icelandair tarjosi myös lomasesongin lentolippuja samaan kohtuulliseen hintaan kuin muulloinkin. Ja koska Islannin talous tarvitsee näinä vaikeina aikoina kaiken mahdollisen tuen, lentoyhtiö antaa hyvin poikkeuksellisesti turistien viipyä välilaskupaikassa muutamia päiviä ilman lisämaksua. Niinpä mekin päätimme pysähtyä paluumatkalla muutamaksi päiväksi Reykjavikiin nauttimaan talvimaisemista.

Reykjavik on erittäin viehättävä pieni kaupunki, jonka kapeissa kaduissa ja matalissa rakennuksissa on jotain häkellyttävän yleisskandinaavista. Ainoastaan katukylttien ur -päätteisistä teksteistä voi päätellä, ettei nyt olla manner-Pohjolassa. Ja koska turismi on yhä tärkeämpi elinkeino, valmiita kiertoajeluita ja räätälöitäviä seikkailukierroksia on tarjolla pilvin pimein. Kiireisimmille tarjotaan jopa pikakierroksia, joissa oppaan johdolla suoritetaan tärkeimmät nähtävyydet Golden Circle -kierros geysireineen ja vesiputouksineen, mustien laavakivien kehystämä Blue Lagoon -kylpylä ja islanninhevosvaellus – kaikki yhden päivän aikana puolijuosten. Talvisaikaan Reykjavikin seuduilla saa aikaa helposti kulumaan pari, kolme päivää, mutta kesällä vaellusmahdollisuudet ja pitkä valoisan aika varmasti houkuttelisivat jäämään vähän pidemmäksikin aikaa. Islanti, jonka me tammikuiset vieraat näimme, oli luminen, kylmä ja hämärän tunnelmallinen.

Lento Washingtonista Reykjavikiin kestää vaivaiset viisi tuntia, jonka aikana tosin ei tosin tarjota lämmintä ruokaa, mikä on mannertenvälisillä lennoilla poikkeuksellista. Toisaalta matkustajille on tarjolla elokuva-, musiikki- ja videopeliviihdykettä penkin selkäosan ruudun kautta, ja tarjontaa voi selata vapaasti oman aikataulun mukaan. Ja ruokaakin toki saa halutessaan ostaa, joskin suurin osa matkustajista näytti tyytyvän omiin voileipiin ja lentoyhtiön tarjoamiin virvokkeisiin. Reykjavikin kenttä on hädin tuskin keskimääräistä bussiasemaa isompi, joten tiukempikin vaihto lentojen välillä onnistuu kyllä. Eikä Reykjavikista edelleen Helsinkiin lennä kuin reilu kolme tuntia. Icelandairin koneet ovat jonkin verran pienempiä kuin American Airlinesin jättimäiset, kolmiriviset matkustajavalaat, mutta lentomukavuuteen se ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin.

Lopputulos: Suosittelen Islannin reittiä erityisesti niille matkustajille, joilla on aikaa pysähtyä matkan varrella päiväksi tai pariksi Reykjavikiin, mutta suoraan Atlantin ylitykseen tämä vaihtoehto on myös varsin mukava. Keskeisin haittapuoli lienee aikataulujen jäykkyys: lentoja lähtee Washingtonista vain kerran päivässä.

Näillä lennoilla pysähdyin toistuvasti miettimään, oltiinko nyt matkalla kotoa vai kotiin. Vuosi sitten kysymys oli lähinnä teoreettinen, mutta nyt vastaaminen oli jo selvästi vaikeampaa. Samanlaista vähittäistä vieraantumista olen huomannut suhteessa ulkosuomalaisuuteen. Totta kai olemme edelleen molemmat henkeen ja vereen suomalaisia, ja puhumme Suomesta kaikille ja taukoamatta, mutta ulkosuomalaisuus kuulostaa siltä, että asumme ulkomailla, ja se onkin jo vaikeampi niellä. Ei arki täällä ole mitään väliaikaista ulkoelämää tai etäarkea. Paikalliset ystävät ovat myös ihan oikeita ystäviä, eivät korvikeseuraa. Ja koti… no koteja on siellä missä on omia kirjahyllyjä, eli tällä hetkellä kaikkiaan viidessä eri osoitteessa kahdella mantereella.

Ehkä oikea ekspatriaatti on se, joka suhtautuu kaikkeen tähän vain iloisella olankohautuksella. No, täällä nyt ainakin kesään asti. Tai jouluun. Ja katsotaan sitten taas.