Asunnonmetsästäjän opas Washingtoniin

Tämä on se artikkeli, jonka olisin halunnut löytää netin syövereistä sinä keväänä kun suunnittelimme muuttoa Washington DC:hen. Vaikka aihe ei itselle enää varsinaisesti olekaan ajankohtainen, ajattelin että ehkä paikallisohjeiden jakaminen olisi mukava ele – onhan suurlähetystön, NIH:n, maailmanpankin ja muutaman muun organisaation ansiosta seudulle jatkuvaa muuttoliikettä. Tässä siis, omia hävyttömän subjektiivisia näkemyksiäni Washingtonin seudun asunaluevaihtoehdoista, olkaa hyvät!

Grosvenor / North Bethesda
+ Metroaseman läheisyydessä hyvät kulkuyhteydet, joskin pitkähkö metromatka keskustaan.
+ Taloyhtiöissä usein täydet palvelut ulkouima-altaineen ja tenniskenttineen.
+ Autolla helppo pääsy Rockvillen ostoskeskusalueille.
+ Hintataso on pääsääntöisesti kohtuullinen.
– Kauppamatkaa varten tarvitaan lähes välttämättä auto.

Bethesda
+ Kaikki palvelut kävelyetäisyydellä.
+ Valtavasti ravintoloita ja aktiivinen yöelämä.
+ Hyvät kulkuyhteydet metrolla, jossain määrin myös busseilla.
– Kattava palvelutarjonta nostaa huomattavasti kynnystä lähteä Washingtonin puolelle.
– Palveluiden läheisyyden vuoksi hintataso on selvästi korkeampi kuin hiukan etäämmällä pohjoisessa.

Friendship Heights
+ Hyvin varustellut, suuret ruokakaupat (Giant ja Whole Foods).
+ Useita tavarataloja, vaatekauppoja ja luksusputiikkeja.
+ Kohtuullinen ravintolatarjonta.
+/- DC:n ja Marylandin rajalla: asunnon tarkka sijainti määrää, kumman osavaltion puolelle hoidetaan paperiasiat ja maksetaan verot.
– Shoppailualueeksi varsin hintava.
– Pysäköintipaikkoja voi olla vaikea löytää, ellei sellaista tarjota taloyhtiön puolesta.

Tenleytown
+ Erinomaiset kulkuyhteydet metrolla ja bussilla.
+ Kaupunginkirjasto, Woodrow Wilson -uimahalli (kaupungin asukkaille ilmainen!), joogastudio.
+ Kohtuullinen ravintola- ja kahvilatarjonta.
+ Ostoskeskuksen yhteydessä rautakauppa, elektroniikkaliike, Container Store, musiikkikauppa jne.
+ Whole Foods
– Läheisen American Universityn opiskelijat etsivät lähinnä tältä alueelta asuntoja, mikä nostaa hintatasoa.
– Pysäköintipaikkoja voi olla vaikea löytää, ellei sellaista tarjota taloyhtiön puolesta.

Van Ness
+ Näpppärä sijainti sekä keskustan toimistoalueen että NIH:n suuntaan. Hyvät kulkuyhteydet sekä metrolla että bussilla.
+ Kohtuullinen hintataso ja erittäin turvallinen alue.
+ Politics & Prose -kirjakauppa.
– Ainoa ruokakauppa metroaseman Giant.
– Hiljainen yöelämä ja jossain määrin rajoittunut ravintolatarjonta.

Woodley Park / Glover Park / National Cathedral
+ Kaunis ja rauhallinen asuinalue.
+ Sijainnista riippuen kohtuullinen ravintolatarjonta.
+ Whole Foods Glover Parkissa.
– Hiljainen yöelämä.
– Rajalliset kulkuyhteydet. Woodley Parkin metroasemasta etäämmälle pääsee vain satunnaisilla busseilla tai kävellen.

Georgetown
+ Perinteikäs, arvostettu ja kaunis asuinalue.
+ Erinomainen ravintolatarjonta.
– Rajallinen ruokakauppatarjonta. Glover Parkin tienoilta löytyy sentään Whole Foods.
– Ei metroasemaa, kulkuyhteydet bussilla pohjoiseen Friendship Heightsille ja itään keskusta-alueelle kohtuulliset.
– Huomattavan hintava.

Dupont Circle / Adams Morgan
+ Yöelämän keskus: ravintoloita, baareja ja tekemistä enemmän kuin omaan tarpeeseen.
+ Tarvittaessa kävelymatka keskustaan tai esimerkiksi Suomen suurlähetystölle.
– Alueen maine bilekeskuksena ja lyhyt etäisyys keskustasta nostavat hintoja.
– Pysäköinti voi olla hyvin hankalaa tai täysin mahdotonta.
– Pääsääntöisesti turvallinen, mutta normaali huolellisuus tarpeen kuten kaikilla alueilla, joilla on paljon väkeä liikkeellä.

Columbia Heights / Mount Pleasant
+ Monipuolinen ja mielenkiintoinen ravintolatarjonta.
+ Hyvät kulkuyhteydet metrolla ja busseilla keskustan suuntaan. Punaiselle metrolinjalle (mm. NIH) matka on hiukan monimutkaisempi.
+ Pääsääntöisesti kohtuullinen hintataso.
+ Kehittynyt kaupunginosakulttuuri. Täällä on kerrostaloasukkaankin helppo tutustua naapureihinsa.
– Alueen maine on parantunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana, mutta edelleen lienee turvallisinta tietää, millä alueilla liikkuminen on viisasta minäkin vuorokauden aikoina.

U street
+ Adams Morganin ohella yöelämän keskus: ravintoloista ja keikkatarjonnasta ei ole koskaan puutetta.
+ Jännittävä, trendikäs ja voimakkaasti kehittyvä asuinalue.
– Ravintolat ja aamuyön musiikkitarjonta saattavat pitää asukkaita hereillä kaikkina viikonpäivinä. Turvallisuuden suhteen samat varaukset kuin Columbia Heightsilla tai Adams Morganilla.
– Pysäköinti voi olla hyvin hankalaa tai täysin mahdotonta.

Silver Spring
+ Kohtuuhintainen ja yleisesti ottaen turvallinen asuinalue.
+ Monipuolinen ravintolavalikoima, hyvin varusteltuja ostoskeskuksia kävelyetäisyydellä.
+ Kehätietä autolla tai bussilla kohtuullinen näppärä pääsy Bethesdaan ja NIH:lle.
– Syrjässä. Keskustaan pääsee metrolla, mutta matka on melko pitkä, ja varsinkin viikonloppuisin matkantekoa hidastavat jatkuvat korjaustyöt.

Esittelyn ulkopuolelle jäivät kokonaan Virginia, Takoma Park sekä tietenkin kaupungin itäosat, joista yhtäkään en tunne riittävän hyvin ottaakseni niihin kantaa. Yllämainitut alueet ovat kuitenkin useimmin niitä, joilta esimerkiksi juuri NIH:lle, suurlähetystölle tai maailmanpankkiin töihin tulevat muuttajat asettuvat.

Osuikovatko arviot oikeaan? Jäikö joku erinomainen asuinpaikka mainitsematta? Kerro siitä kommenteissa!

Advertisement

DC sakura vol. 2

Washingtonin kirsikkapuut juhlivat tänä vuonna satavuotissyntymäpäiväänsä ja vaikka viralliset juhlallisuudet ovat vasta alkamassa, kukinta-aika on nyt jäänyt taakse. Kirsikkakausi oli huikea ja olen hurjan tyytyväinen, että tällä kertaa näin sen alusta loppuun järjestelmällisesti, kamera kaulassa. Ensimmäisiä kukkakuvia julkaisinkin jo aiemmin, tässä vielä muutama lisää.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tidal Basinin ympäristö on tietenkin klassinen kirsikanbongailupaikka, mutta hyvällä säällä turistimassojen välistä näkee enemmän kameroita kuin kukkia. Onneksi löysin orkesterikaverin vinkistä paikallisten todellisen kirsikkakeitaan: Kenwoodin omakotitaloalueen DC:n ja Marylandin osavaltioiden rajan tuntumassa, muutama kortteli Friendship Heightsilta luoteeseen. Kirsikkapuut siellä ovat samoja valkoisia ja vaaleanpunaisia lajikkeita kuin keskustassakin, mutta puurivistöt jatkuvat teiden reunustoilla kortteli korttelin perään ja muodostavat kadun ylle sadunomaisen valkoisen katoksen. Kukkiva Kenwood oli aurinkoisena iltapäivänä niin hengästyttävän kaunis, että suunniteltu nopea valokuvauskierros vaihtui lennossa koko illan piknikiksi.

Kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät sittenkin tuulen mukana leijuvat seitinohuet terälehdet. Kirsikankukkasateet peittivät kadut vaaleanpunaiseen huuruun ja hätyyttelivät päiväkausia toimistotalojen harmaita ikkunoita. Valitettavasti taitamaton kuvaaja ei vain onnistunut tallentamaan niiden huikaisevaa tanssia muistikortille sinnikkäistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kirsikkaviikon lopulla istuin töiden jälkeen rannassa lukemassa, kirjan väliin putoilevat hennot terälehdet ja kesää enteilevä, lumoavan vaaleanpunainen auringonlasku tekivät ajatustyöstä varsin hajamielistä puuhaa.

Washington on ympäri vuoden upea kaupunki, mutta ehkä kuitenkin parhaimmillaan juuri keväisin.

Serenadi linja-autolle

Kun reilu vuosi sitten kaipailin DC-aiheisia lauluja, taisin tulla siihen lopputulokseen, että luovat sielut eivät tässä kaupungissa viihdy. Onneksi olin väärässä.

Paikallinen muusikko René Moffatt on kirjoittanut balladin varsin arkisesta aiheesta, bussilinjasta numero 42. Se kulkee keskustasta Mount Pleasantin hipsterikaupunginosaan, ja kuten kaikki bussit tässä kaupungissa, se kulkee suhteellisen epäsännöllisesti ja on ruuhka-aikaan aina täynnä. Ja tämäkös matkustajia harmittaa.

Mutta Washingtonissa on sittenkin viehättävää se, että jos ruuhkabussi tai parikin ajaa nenän edestä ohi, matkan voi aina taittaa jalan tai city-pyörällä polkien. Keskustasta kävelee hyvillä kengillä ja aurinkoisella säällä esimerkiksi Mount Pleasantiin reilussa puolessa tunnissa.

René on muuten ollut mukana perustamassa viime vuonna käynnistynyttä Listen Local First -projektia, joka tukee paikallisia muusikoita järjestämällä keikkatilaisuuksia sekä kannustamalla paikallisia ravintoloita, kahviloita tai muita julkisia kokoontumispaikkoja soittamaan geneeristen listahittiradiokanavien sijaan washingtonilaisten muusikoiden äänitteitä. Idealistinen projekti on saanut varsin positiivista huomiota, mielestäni aivan aiheesta. Ehkä lähivuosina kuulemme vielä lisää lauluja, jotka tavoittavat Washingtonin omalaatuisen metropoli-/pikkukaupunkitunnelman.

Kotimatkoja

Vuoden 2011 kuluessa tuli kaksi kertaa tarve päästä käymään Suomeen, ja kun tilaisuus kerran tarjoutui, testasimme samalla kaksi uutta lentoreittiä.

Kesällä avautui American Airlinesin suora yhteys Chicagosta Helsinkiin. Reitti on DC:n suunnasta jokseenkin pöhkö: ensin yhdellä lennolla pohjoiseen ja kauas sisämaahan, sen jälkeen toisella suoraan länteen takaisin rannikolle ja meren yli. Toisaalta Chicagon suuntaan lähtee DC:stä lentoja lähes yhtä usein kuin New Yorkiin junia, joten päätimme kaikesta huolimatta hyödyntää tilaisuutta piipahtaa nopealla kaupunkikierroksella lentojen välissä.

Lento IAD-ORD kestää vain pari tuntia, joten juuri kun olet toipumassa aivan liian aikaisen aamuherätyksen aiheuttamasta shokista, olet oikeastaan jo perillä. O’Haren lentokentältä pääsee junalla Chicagon keskustaan reilussa puolessa tunnissa. Varasimme vaihtoon ruhtinaalliset kuusi tuntia, mutta jonkinlaisen turistikierroksen olisi ehtinyt tarvittaessa tehdä lyhyemmässäkin ajassa. Aamupäivä kului kiireettömästi Millenium Milea mittaillen, kiiltävän teräksinen Cloud Gate -papuveistos teki vaikutuksen, ja viileästä kesätuulesta Michigan-järven rannalla pidimme kovasti.

Chicago on siis riittävän suuri kaupunki tarjotakseen katsottavaa kiireiselle pikaturistille, ja keskustassa on helppo suunnistaa myös jalan. American Airlinesin lentojen palvelutaso tosin jää eurooppalaisista kilpailijoista jälkeen. Toisin kuin mannertenvälisillä lennoilla yleensä, Chicagosta Helsinkiin ei matkustajille ollut tarjolla omia televisioruutuja, vaan viihdyke pyöri yhteisissä ruuduissa lentoyhtiön saneleman aikataulun mukaisesti. Ja koska ensimmäinen lentoreitti suuntasi luoteeseen, jälkimmäinen lento kestää peräti yhdeksän tuntia. Menomatkalla Washingtonista Helsinkiin lennon pituus ei juuri harmittanut – olihan varpaita juuri päästy tuulettamaan kaupungin helteessä – mutta paluumatkalla yhdeksän tunnin yhtämittainen istuminen tuntui ikuisuudelta.

Lopputulos: Suosittelen Chicagon reittiä helppona tapana ujuttaa pitkälle lennolle hiukan myös kotimaan matkailua, mutta käytännöllisin tämä suunta lienee niille, jotka ovat muutenkin aikeissa jatkaa mantereen länsi- tai pohjoisosiin.

Jouluna vitkastelimme lentolippujen ostamisen kanssa, ja lopulta hinnat olivat nousseet niin korkeiksi, että koko Suomen joulu näytti hetken vain utopistiselta haaveelta. Yllättäen ja onneksi Icelandair tarjosi myös lomasesongin lentolippuja samaan kohtuulliseen hintaan kuin muulloinkin. Ja koska Islannin talous tarvitsee näinä vaikeina aikoina kaiken mahdollisen tuen, lentoyhtiö antaa hyvin poikkeuksellisesti turistien viipyä välilaskupaikassa muutamia päiviä ilman lisämaksua. Niinpä mekin päätimme pysähtyä paluumatkalla muutamaksi päiväksi Reykjavikiin nauttimaan talvimaisemista.

Reykjavik on erittäin viehättävä pieni kaupunki, jonka kapeissa kaduissa ja matalissa rakennuksissa on jotain häkellyttävän yleisskandinaavista. Ainoastaan katukylttien ur -päätteisistä teksteistä voi päätellä, ettei nyt olla manner-Pohjolassa. Ja koska turismi on yhä tärkeämpi elinkeino, valmiita kiertoajeluita ja räätälöitäviä seikkailukierroksia on tarjolla pilvin pimein. Kiireisimmille tarjotaan jopa pikakierroksia, joissa oppaan johdolla suoritetaan tärkeimmät nähtävyydet Golden Circle -kierros geysireineen ja vesiputouksineen, mustien laavakivien kehystämä Blue Lagoon -kylpylä ja islanninhevosvaellus – kaikki yhden päivän aikana puolijuosten. Talvisaikaan Reykjavikin seuduilla saa aikaa helposti kulumaan pari, kolme päivää, mutta kesällä vaellusmahdollisuudet ja pitkä valoisan aika varmasti houkuttelisivat jäämään vähän pidemmäksikin aikaa. Islanti, jonka me tammikuiset vieraat näimme, oli luminen, kylmä ja hämärän tunnelmallinen.

Lento Washingtonista Reykjavikiin kestää vaivaiset viisi tuntia, jonka aikana tosin ei tosin tarjota lämmintä ruokaa, mikä on mannertenvälisillä lennoilla poikkeuksellista. Toisaalta matkustajille on tarjolla elokuva-, musiikki- ja videopeliviihdykettä penkin selkäosan ruudun kautta, ja tarjontaa voi selata vapaasti oman aikataulun mukaan. Ja ruokaakin toki saa halutessaan ostaa, joskin suurin osa matkustajista näytti tyytyvän omiin voileipiin ja lentoyhtiön tarjoamiin virvokkeisiin. Reykjavikin kenttä on hädin tuskin keskimääräistä bussiasemaa isompi, joten tiukempikin vaihto lentojen välillä onnistuu kyllä. Eikä Reykjavikista edelleen Helsinkiin lennä kuin reilu kolme tuntia. Icelandairin koneet ovat jonkin verran pienempiä kuin American Airlinesin jättimäiset, kolmiriviset matkustajavalaat, mutta lentomukavuuteen se ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin.

Lopputulos: Suosittelen Islannin reittiä erityisesti niille matkustajille, joilla on aikaa pysähtyä matkan varrella päiväksi tai pariksi Reykjavikiin, mutta suoraan Atlantin ylitykseen tämä vaihtoehto on myös varsin mukava. Keskeisin haittapuoli lienee aikataulujen jäykkyys: lentoja lähtee Washingtonista vain kerran päivässä.

Näillä lennoilla pysähdyin toistuvasti miettimään, oltiinko nyt matkalla kotoa vai kotiin. Vuosi sitten kysymys oli lähinnä teoreettinen, mutta nyt vastaaminen oli jo selvästi vaikeampaa. Samanlaista vähittäistä vieraantumista olen huomannut suhteessa ulkosuomalaisuuteen. Totta kai olemme edelleen molemmat henkeen ja vereen suomalaisia, ja puhumme Suomesta kaikille ja taukoamatta, mutta ulkosuomalaisuus kuulostaa siltä, että asumme ulkomailla, ja se onkin jo vaikeampi niellä. Ei arki täällä ole mitään väliaikaista ulkoelämää tai etäarkea. Paikalliset ystävät ovat myös ihan oikeita ystäviä, eivät korvikeseuraa. Ja koti… no koteja on siellä missä on omia kirjahyllyjä, eli tällä hetkellä kaikkiaan viidessä eri osoitteessa kahdella mantereella.

Ehkä oikea ekspatriaatti on se, joka suhtautuu kaikkeen tähän vain iloisella olankohautuksella. No, täällä nyt ainakin kesään asti. Tai jouluun. Ja katsotaan sitten taas.

Syksyn kohokohtia

Blogi on jäänyt viime aikoina niin huonolle hoidolle, että oikein hävettää. Nöyrimmät pahoitteluni!

Syy, että en ole oikein ehtinyt raportoida ulkosuomalaisia kuulumisia on tietenkin se, että töitä ja hauskaa tekemistä on ollut vaikka muille jakaa. Kun en nyt oikein tiedä mistä päästä aloittaa, kirjaan tähän vain nopeasti muutamia mukavia juttuja syksyn varrelta, ettei ihan kaikki mene ohi ja unohdu.

Alkusyksyltä ovat jääneet mainitsematta mm. DC:n ensimmäinen Taiteiden yö sekä Annapoliksen Renaissance Fair -keskiaikamarkkinat. DC Nuit Blanche haki hiukan luonnettaan vielä, ja epäilen ettemme edes löytäneet kaikkea tarjontaa Chinatownin perukoilta. Mutta se mitä löysimme, oli viehättävää ja mielenkiintoista. Toivottavasti tapahtuma saa ensi vuonna jatkoa.

Renessanssifestivaali on vastaavasti jo vakiintunut perinne Washingtonin seudulla. Suhtauduin ensin tapahtumaan alentuvan kyynisesti – mitä jenkit nyt muka keskiajasta tietävät – mutta ennakkoluulot saivat onneksi kyytiä! Annapoliksen karnevaali ei ehkä ole niin historiallisesti täsmällinen ja oikeaoppinen kuin Turun keskiaikamarkkinat, mutta värikäs, hilpeä ja kaikin puolin nautittava tapahtuma se silti on. Toisin kuin monet muut festivaalivieraat, emme olleet pukeutuneet teema-asuihin, joten keskityimme nauttimaan monipuolisesta ruokatarjoiluista (kokonaisena tarjottavaa paistettua kalkkunankoipea, uppopaistettua mac&cheesea, juustokakkua tikun nokassa), testailemaan soittimia (dulcimer, psaltery ja bodhran) ja ihastelemaan turnajaisia.

Lokakuun lopulla meillä kävi vieraita, ja koska se on aina oivallinen tekosyy matkusteluun, pakkasimme auton ja suuntasimme porukalla kohti Pennsylvaniaa. Philadelphiaan on DC:stä vain reilu kahden tunnin ajomatka, ja kelikin oli tällä reissulla huomattavasti miellyttävämpi kuin edellisellä. Paikalliset ystävät tarjosivat yösijan ja kierrättivät meitä ympäri kaupunkia, mutta koska olin unohtanut kameran akun kotiin, ei viikonlopusta tällä kertaa jäänyt blogiin jaettavaksi kuin kirjallisia muistoja. Joudutte nyt siis vain luottamaan sanaani kun kerron, että kävimme hyppelemässä Rocky-portailla, kiertelimme yliopiston kampusaluetta ja söimme hyvin. Philadelphian ystävällinen vanhan kaupungin tunnelma teki tälläkin kertaa vaikutuksen, vaikka isäntäväki varoitteli kaupungista löytyvän varomattomille myös vähemmän romanttisia kortteleita.

Paluumatkalla teimme lenkin Lancaster Countyn kautta ja kävimme maistelemassa paikallisia viinejä. Amish-torit olivat ehtineet jo sulkea, mutta vastineeksi näimme lukuisia markkinoilta palaavia siroja mustia hevoskärryjä sekä niiden parrakkaita ajajia tiukasti huivitettuine puolisoineen. Edistyksellisimpiin vaunuihin oli sentään asennettu yksinkertaiset perävilkut ja heijastinkolmio.

Kuva: Wikipedia

Marraskuussa lähdimme seuraavan vieraan kanssa pakoon viilenevää syysilmaa Floridaan. Pitkän viikonlopun mittainen roadtrip ulottui Orlandosta itärannikolle Kennedy Space Centeriin ja Cocoa Beachille, sieltä rannikkoa pitkin Miamiin, Keys-saariryhmän läntiseen kärkeen ja Everglades-kansallispuiston kautta takaisin Miamin helteeseen, yhteensä reilu 600 mailia. Floridassa vaikutuksen tekivät meri, palmut, korallit, pelikaanit ja hiekkarantahiekka. Vaikutusta eivät tehneet muoviset teemapuistot, aamupala-gritsit, eikä Miamin keskustan karu betoniviidakko.

Kiitospäivää vietimme jälleen perhepiirissä. Ruokalistalla oli mm. perinteistä vaahtokarkeilla kuorrutettua bataattilaatikkoa, tytisevää karpalohyydykettä, pinaattikroketteja sekä karamellisoituja saksanpähkinä-porkkanoita – tofurkey sai tällä kertaa jäädä pihamaalle tepastelemaan. Kiitospäivän alla pohdiskelin, että se oikeastaan on yhdysvaltalaisen vuoden suurin juhlapyhä. Toisin kuin joulua, kiitospäivää viettävät kaikki uskontokunnat, ja perinteet ruokalistaa myöten ovat joka puolella maata hyvin samankaltaisia. Kiitospäivä – eikä suinkaan joulu – on se juhlapäivä, jota varten jopa kiireiset ja työorientoituneet amerikkalaiset ottavat vapaata ja matkustavat perheidensä luo, asuivatpa nämä sitten lähellä tai kaukana. Jalomielisyys on kiitospäivänä niin ylitsepursuavaa, että soppatykkien vapaaehtoisvuorolistat täyttyvät viikkoja etukäteen. Surullista kyllä, Black Fridayn ostoskarnevaalin jälkeen arki palaa nopeasti uomiinsa, eikä soppatykkisavottaankaan ole enää tungosta.

Kun joulukuussa vietimme Villen syntymäpäiviä, kävi sattumalta niin että vieraista suurempi osa oli amerikkalaisia kuin ei-amerikkalaisia. Tarjosimme heille perinteisten kasvispiirakoiden lisäksi mm. joulutorttuja ja munavoilla täytettyjä hapankorppurullia. Valitettavasti emme tänä vuonna päässeet osallistumaan suurlähetystön itsenäisyyspäiväkekkereille, mutta pakottavin ulkosuomalaisannostus oli toisaalta jo saatu Kipinäkerhon joulubasaarissa pari viikkoa aikaisemmin. Siellä väentungoksessa moikkailimme jo tuttuja ja jonotimme karjalanpiirakoita kuin vanhat konkarit ainakin.

Joulukauden päätteeksi keräännyimme lähimmällä orkesterikaveriporukalla askartelemaan piparkakkutaloja. Tosin amerikkalainen piparkakkutalo on jotain aivan muuta kuin mitä itse ajattelin. Se kootaan sokeritahnalla liimaten keksilaatikon päälle, päällystetään makeilla graham-kekseillä, tasoitetaan uudella sokeritahnakerroksella ja lopuksi koristellaan karkeilla ja tomusokerilla. Lopputulos on jouluinen, mutta pahvirankonsa vuoksi ei aivan 100 % syötävä.

Ja tietenkin syyskauden päätteeksi NIH Philharmonia soitti menestyksekkään konsertin ääriään myöten täydelle salille. Mutta siitä lisää toisella kertaa.