Born in the USA

Blogirintamalla on viime aikoina ollut taas hiljaisempaa, mutta sentään hyvästä syystä. Toukokuun lopussa kotiimme muutti nimittäin uusi asukas. Hän on pieni Amerikan Yhdysvaltojen kansalainen, toistaiseksi vähäpuheinen mutta kovatahtoinen sirkuttaja, joka on tuosta vain laittanut kodin muiden asukkaiden elämän kaikin tavoin ylösalaisin.

USA:n kansalaisuuden hankkiminen on yksinkertaista: sen kun sattuu syntymään täällä. (Muitakin tapoja tietysti on, mutta tämä on ylivoimaisesti vaivattomin.) Koska Suomi monien muiden länsimaiden tapaan hyväksyy kaksoiskansalaisuuden, Yhdysvalloissa suomalaisperheeseen syntynyt vauva saa automaattisesti oikeuden hakea kahden maan passia. Syntymämaassa paperityöt käynnistyvät sairaalan ilmoituksesta, mutta Suomen maistraatille uuden ulkosuomalaisen syntymästä täytyy ilmoittaa erikseen.

Ensikertalaisena odottajana hirvitti aluksi heittäytyä tämän maineeltaan jokseenkin kyseenalaisen terveydenhoitojärjestelmän hoiviin, mutta kaikki meni lopulta oikein hyvin. Kansallista tai edes osavaltiokohtaista neuvolaverkostoa Yhdysvalloissa ei toki ole, vaan raskausajan seuranta järjestetään yksityislääkäriasemien kautta. Raskauden alkuvaiheen ensimmäinen tehtävä on siis valita tuttavien tai nettipalveluiden suositusten perusteella oma ob/gyn, ja koska lääkäreillä on tyypillisesti oikeudet vain tiettyjen palveluntarjoajien tiloihin, lääkärivalinnan perusteella määräytyy myös synnytyssairaala. Valinnanvaikeutta helpottaa tieto, että lääkärin vaihtaminen odotusaikana on aivan tavallista ja onnistuu tarvittaessa ihan viimeisille raskausviikoille asti.

Palveluiden laatu riippuu jälleen vakuutuksista: Washingtonin kokoisessa kaupungissa on kattavalla vakuutuksella varaa nirsoilla sekä lääkärin että synnytyspaikan suhteen. Myös lääkäriasemat ottavat vakuutuksesta ilon irti teettämällä koko joukon sinänsä tarpeettomia testejä ja ylimääräisiä ultrakuvia. Muilta osin raskaudenseuranta on jokseenkin samanlaista kuin Suomessa, ja kotimaan neuvoloissa jaettavat vauvaoppaatkin pystyy halutessaan imaisemaan netistä pdf:inä. Suosituksissa ei tosin ole maiden välillä kovin suuria eroja, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta; Suomessa on viime vuosina alettu suositella inkiväärin välttämistä raskausaikana ja Yhdysvalloissa taas on raskaana olevilta porekylvyt tai saunominen ehdottomasti kielletty.

Kuten uutisista on viime päivinä saatu lukea, äitiyspakkaus on suomalainen erikoisuus, jota ei muualla maailmassa vielä tunneta. Mutta ei täälläkään sairaalasta tarvitse aivan tyhjin käsin lähteä. Vaippa- ja äidinmaidonkorvikevalmistajat lahjoittavat tuoreille vanhemmille varsin runsaskätisesti tuotenäytteitä, pieniä vauvanhoitotarvikkeita ja alennuskuponkeja. Sairaaloiden lisäksi lastenlääkäriasemat, asiaan vihkiytyneet järjestöt sekä yksityiset konsultit tarjoavat mm. opastusta synnytykseen ja vauvanhoidon alkeisiin, tukea imetyksen aloittamiseen ja yksilöllisiä ratkaisuja lapsiperheen uniongelmiin. Viime vuosien terveydenhuoltouudistusten ansiosta monet vakuutusyhtiöt myös korvaavat näiden palveluiden kustannuksia joko kokonaan tai osittain.

Vauva-arki on melko samanlaista maasta riippumatta. Skype ja Facebook lyhentävät jonkin verran etäisyyttä isovanhempiin, sukulaisiin ja ystäviin, mutta ikävä on tietysti kova. Onneksi paikallisista ystävistä on ollut myös paljon tukea, ja sattumalta tässä saman kevään aikana tuttavapiiriin Washingtonin liepeillä on syntynyt peräti kuusi uutta amerikansuomalaista. Olemme puolin ja toisin jakaneet odotus- ja vauvavinkkejä ja -vaatteita, käyneet vuoroin lapsenvahteina ja tehneet vaunulenkkejä lähikahviloihin.

Sikäli arjen rytmi on myös muuttunut, että emme tänään ole aiempien vuosien tapaan ole lähdössä keskustaan rymyämään ja katsomaan ilotulituksia, vaan vietämme tätä yhtäältä ensimmäistä ja toisaalta viimeistä Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää rauhallisesti perheen kesken. Ensi vuonna itsenäisyyttä juhlitaan sitten jo Atlantin tutummalla puolella.

Advertisement

Kieli solmussa

Viimeisen vuoden aikana englantiin on alkanut pesiintyä aivan uudenlainen lukuhärö. Olen alkanut tehdä täysin odottamattomia virheitä ja sekoittaa kirjoittaessa sellaisia sanoja kuin:

• here ja hear
• there ja their
• where ja were
• once ja one’s ja ones
• oikein huonona päivänä jopa do ja due, joiden ääntämisessäkin sentään on vissi ero

Toki välillä sekoitan edelleen muodot who’s ja whose, ja sekoilen c:n ja s:n välillä esimerkiksi sanoissa advice tai to practise / some practice. Mutta nämä uudet, yllälistatut virheet ovat sellaisia, jotka ovat ymmärtääkseni tyypillisempiä myös natiiveille, eivätkä yksinomaan englantia vieraana kielenä opiskeleville. Ne perustuvat siihen, että kaksi merkitykseltään hyvinkin erilaista sanaa äännetään täsmälleen tai lähes samalla tavalla, ja nopeasti kirjoittaessa korva alkaa korvata silmän tarkistustyökaluna.

Virheiden tekemisessä ei tietenkään ole mitään hienoa. Mutta paukuttelen silti mielelläni hiukan henkseleitä siitä, että kielitaito on saavuttanut tällaisen uudenlaisen suvereenisuustason. Innostuin myös pitkästä aikaa päivittämään laukussa mukana kulkevaa sanastovihkoa urakoidessani töissä läpi kesän harjoittelijahakemuksia. Nuorten kirjoittajien hupaisat ylilyönnit, kuten ”I’m oozing with acrimony” (vapaasti käännettynä: ”tihkun riemastusta” saadessani hakea teille töihin) jäävät nopeasti mieleen ja sanavarasto karttuu.

Harjaantumisesta on myös se seuraus, että jatkuvasti harvemmin käymme työkavereiden kanssa keskusteluita, joissa joudun keskeyttämään puhujan ja pyytämään häntä toistamaan ja selittämään ennalta tuntemattoman sanan tai sanonnan. Omaksi puolustukseksi täytyy tosin huomauttaa, että läheisempien kavereiden kanssa pyydän joskus selitystä ihan vain siitä ilosta, että keskustelun myötä avautuu uusia näkökulmia kielen ja kulttuurin vivahteisiin, eikä niinkään siksi että lauseen merkityssisällöstä olisi jotain kriittistä mennyt ohi. Ja joskus viaton kysymykseni johtaa kokonaiseen luentoon, kuten kävi eräänä päivänä, kun kollegan ”c is for cookie” -vitsi ei ensimmäisellä auennut. Ilmeisesti tämä on jokin kaikkien amerikkalaisten yhteinen rakas lapsuudenkokemus – vastine suomalaisten Pelle Hermannille, Kylli-tädille tai ”Varokaa heikkoja jäitä” -animaatiolle.

Joka päivä jotain uutta ja niin edelleen.

Ankaraa juhlintaa

Amerikkalaiset ovat kovia juhlimaan. Tuskin on selvitty joulun/Hanukan/Kwanzaan ja länsimaisen uuden vuoden ylensyönnistä, kun ympäri maata aletaan jo valmistautua presidentin virkaanastujaisiin ja Mardi Gras -laskiaiseen, kiinalaiseen uuteen vuoteen, Punxsutawney Phil-metsämurmelin kevätennustukseen ja ystävänpäivään. Ja sitten on tietysti Super Bowl ja yliopistokoripallon March Madness, Purim ja Seder sekä Pyhän Patrikin ja Pyhän Urhon päivät. Jokaista juhlaa varten on ruokakaupoissa erikseen tarjolla runsas valikoima asiaankuuluvia kakkuja, oikeaoppisen värisiä pikkuleipiä ja jos jonkinlaisia juhlapöydän koristeita.

Tähän päivään mennessä en ole oppinut tietämään, viettääkö keskimääräinen amerikkalainen todella kaikkia näitä juhlapäiviä samalla hartaudella kuin loputtomat mainokset antavat ymmärtää. Ystävänpäivisin on ainakin täydellisen mahdotonta saada pöytävarausta mihinkään McDonald’sia tunnelmallisempaan ravintolaan, ja Sederin alla kaupungin viimeisiä matsajauhopurkkeja sai metsästää kissojen ja koirien kanssa.

Siksi onkin niin ihmeellistä, että pääsiäinen ohitetaan täällä olankohautuksella. Kukin uskontokunta toki järjestää omat rituaalinsa parhaaksi katsomansa aikataulun mukaan, mutta ylimääräisiä vapaapäiviä on turha odottaa. Niinpä pääsiäisen ympärille ei ole kehittynyt mitään sen suurempia kansallisia perinteitä, ja kaupat ja kirjastot ovat normaalisti auki. Valkoinen Talo järjestää lapsille sentään terveelliseen liikuntaan kannustavia pääsiäisleikkejä ja julkisilla paikoilla saattaa törmätä satunnaiseen pupumieheen, mutta muilta osin pääsiäistunnelman rakentaminen on ihan oman aktiivisuuden varassa. Jopa Kinder-suklaamunien maahantuonti on ankarasti kielletty.

Lienee turhaa lisätä tähän, että amerikkalaisille on hyvin epäselvää, miksi kenellekään tulisi edes mieleen yhdistää pääsiäiseen noitia tai Kyöpelinvuorta.

Imelistä Peeps-vaahtokarkkipupuista rakennetut dioramat ovat siis monin tavoin harvinaisia periamerikkalaisia pääsiäisperinteitä. Washington Postin dioramakilpailun tämänvuotinen voittajatiimi oli rakentanut hartaan tunnelmakuvauksen pääsiäispupujen jäähyväisistä kermatäytteisille, lisäaineiden ansiosta lähes pilaantumattomille Twinkie-leivoksille, joita myytiin aiemmin mm. CVS-apteekeissa, mutta joiden valmistus uhattiin suuren fanijoukon kauhuksi lopettaa vuoden vaihteessa. Oma dioramasuosikkini oli tosin mukaelma Washingtonin kuuluisasta Ben’s Chili Bowl -ravintolasta.

Ensiällistyksestä toivuttuani totesin, että eipä tämä ehkä ole sen kummallisempi tapa pääsiäisen juhlistamiseen kuin pohjalaisten pääsiäisvalkea, naapureille trullaaminen tai mämmi. Jota muuten saa vielä tänään New Yorkin Union Station Marketilta.

Oman perheen pääsiäinen koostuu tänä vuonna New York City Ballet’n esityksestä, kaverin synttäri-illallisesta nepalilaisessa ravintolassa ja kotona laiskottelusta. Pajunkissat ovat kukkineet tiehensä jo ajat sitten, mutta magnoliat ovat jo lupaavasti nupullaan ja kirsikankukkia odotetaan ehkä jo ensi viikolle tai viimeistään sitä seuraavalle. Ihana kevät on viimeinkin alkamassa.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Koti-ikävän iskiessä

Kaikki ekspatriaatit tietävät, miten kummallinen asia koti-ikävä on. Vaikka suurin kaipaus tietysti kohdistuu ihmisiin – ystäviin ja perheeseen, matkalaukussa voi kantaa mukanaan vain muutamia kiloja kotimaata ja rajallisen määrän muita salamatkustajia. Nopean gallupin mukaan ulkosuomalaisilla on tapana viedä tuliaisina itselleen lehtien ja kirjojen lisäksi ainakin ruisleipää, salmiakkia, Fazerin suklaata, Marimekko-tekstiilejä, kaardemummaputkiloita ja roll on -deodorantteja.

Jos saat tilaisuuden, kurkkaa joskus vaivihkaa ulkosuomalaisen perheen keittiökaappeihin. Jokaisesta kotitaloudesta löytyy se yksi hylly, jolla säilytetään tarkasti näistä Suomesta tuotuja kalleimpia aarteita.

Mutta aina ei ole mahdollista matkustaa Suomeen asti hakemaan täydennystä varastoihin, eikä aivan joka kerta kehtaa juoksuttaa kavereita ja sukulaisiakaan postipakettien kanssa. Onneksi omatoimiselle salmiakinkaipaajalle on nykyisin myös digitaalisia vaihtoehtoja.

Luultavasti monipuolisin tarjonta löytyy osoitteesta www.suomikauppa.fi. Valikoima on hengästyttävä ensinnäkin siksi, että se on niin laaja, ja toiseksi siksi että myynnissä on lukuisia tuotteita, joita ei äkkiseltään osaisi edes ajatella jonkun kaipaavan. Roiskeläppäpitsoja ei sentään toimiteta kuljetuksen aikaisten lämpötilahaasteiden vuoksi. Kaupan fyysinen sijainti on Vantaalla, joten kaukaisempiin osoitteisiin toimitetuille suklaalevyille saattaa tulla varsin suolainen postimaksu päälle, mutta palvelu väittää sittenkin postittavansa tuotteet Itellan kuluttajahintoja edullisemmin. Järkevintä lienee useamman perheen tilausten keskittäminen samaan pakettiin, jolloin postikulut per tilaaja jäävät myös kohtuullisemmiksi.

Pohjois-Amerikan mantereella kunnollista hapanta, juureen tehtyä ruisleipää on mahdollista tilata postilaatikkoon myös paikallistoimituksena. Tämän hetken kuumin toimittaja liene newyorkilainen Nordic Breads, joka myy tuotteitaan Manhattanin Whole Foodseissa ja torimyyntinä, mutta pientä maksua vastaan lähettää kertaluonteisesti tai kestotilauksena tuoretta tummaa leipää suoraan aamupalapöytään. Atlantassa on ollut aikaisemmin kilpaileva leipomo Scandia Bread, mutta ymmärtääkseni he ovat hiljattain lopettaneet ainakin postitoimitukset.

Aiemmin IKEA oli todellinen pohjoismaisten ruokien mekka, mutta pari vuotta sitten uuden brändilinjauksen myötä valikoimasta katosivat vieraat tuotemerkit ja vain osa niistä korvautui geneerisesti IKEA-paketoiduilla, joskin usein aivan samansisältöisillä tuotteilla. Vieläkin myymälöistä saa vaihtelevalla menestyksellä glögiä ja karviaismarjahilloa, sillejä, Kallen kaviaaria, kanelikorppuja, lakritsikaloja ja pohjoismaista suklaata, mutta valikoima ei valitettavasti ole enää entisensä.

Muutamia Fazerin suklaatuotteita on vaihtelevasti saatavilla Amazonin kautta, mutta eurooppalaiseen osoitteeseen voi tilata sinisen levyn myös suoraan Fasulasta. Maraboun suklaata puolestaan myy mm. Scandinavian Gift Shop, jonka valikoimassa tosin on monenlaista muutakin pohjoismaista elintarviketta ja lahjatavaraa, mutta Minnesotassa sijaitsevan kaupan asiakaskunta vaikuttaisi olevan pääasiassa ruotsalaista ja norjalaista. Iittalaa sentään löytyy. Ruotsalaisia ruokatarvikkeita saa meren täältä puolelta lisäksi Sweden’s Best -verkkokaupasta ja suomalaista muotoilua vastaavasti FinnStylestä. Postimaksut ovat paikallisilta toimittajilta tilattaessa huomattavasti kohtuullisemmat kuin Suomesta tilattaessa, mutta toisaalta maahantuontikustannukset on tyypillisesti upotettu tuotteiden hintaan, joten lopputuloksen kannalta tilauspaikan fyysisellä osoitteella ei ole niin kovasti merkitystä muun kuin toimitusajan osalta.

New Yorkissa asuvilla suomalaisilla on koti-ikävänsä kanssa sikäli hiukan helpompaa, että Manhattanin alueelta löytyy kotimaisia tuotteita myyviä kivijalkapuoteja enemmänkin. Scandinavia Housen yhteydessä on pieni lahjatavarakauppa ja Marimekolla puolestaan näyttävä Flagship Store 5. Avenuella, joskin jotain Marimekko-tuotteita myydään myös Crate & Barrel -sisustuskaupoissa ympäri maata. Sockerbit-irtokarkkikauppa puolestaan näyttää tietävän ihan täsmälleen, kuinka karkkimaku ja -mieltymykset muodostuvat lapsuudessa ja käyttää sitä hävyttömästi hyväkseen kaupittelemalla juuri niitä samoja liitulakuja, vaahtosieniä ja merkkareita, joita tärkeän näköiset asiakkaat nyppivät rapiseviin Makuuni-pusseihinsa ympäri Suomea. Hiljattain tuotteet ovat nähtävästi tulleet myös postimyyntiin.

Aina ei ole edes tarpeen lähteä merta edemmäs sillikaupoille. Monista Giant-myymälöistä löytyy pienellä metsästyksellä vakiovarusteina sellaisia skandinaavisia herkkuja kuin Pandan lakuja ja hapankorppuja (tuotenimellä Finn Crisp), Valion Finlandia-juustoa, ruotsalaista puolukkahilloa ja ohuenrapeita Anna’s -piparkakkuja. Valitettavasti skandinaavit – toisin kuin esimerkiksi japanilaiset tai meksikolaiset – eivät ainakaan Washingtonin seudulla ole siinä määrin suuri tai selvärajainen kuluttajaryhmänsä, että tuotteita varten olisi varattu ”International Foods” -hyllystä omaa lokeroaan, josta kaikki kotimaan herkut löytyisivät kerralla. Myös World Market pitää valikoimassaan joitakin pohjoismaisia ruokatuotteita, mutta valikoima on melkoisen sattumanvarainen ja osaa tuotteista (esim. ruotsalaista glögiä) on myynnissä vain sesonkiluonteisesti ja niin kauan kuin tavaraa riittää. Toisaalta juuri vaihtuvan valikoiman ansiosta World Marketista saattaa joskus tehdä hämmästyttäviä löytöjä.

Ja äärimmäiseen hätään voi hakea Dean & Delucasta lakritsitoffeeta tai double salt licourice -merkkareita. Kunhan varautuu vakuuttamaan myyjälle ainakin kahdesti, että todella tietää mitä on tekemässä. Näitä tuotteita ei kaikille amatööreille myydäkään.

Polkupyörälaulu

Washingtonin mittapuulla kuluva talvi on ollut kovin tavanomainen. Jouluaattona satoi ankarasti vettä, ja vaikka väliin ehtikin muutama pakkaspäivä ja jopa hiukan lunta, helmikuun puolella elohopea on noussut muutamaan kertaan reilusti plussan puolelle. Bostonin ja New Yorkin seuduilla riehuneesta lumimyrskystä ei ollut täällä tietoakaan.

Kadut ovat jokseenkin ympäri vuoden kuivat ja hiekoittamattomat. Se tarkoittaa, että aina on erinomainen polkupyöräkeli.

(Ei ihan aina. Yli sadan asteen helteissä edes polkupyörä ei ole järkevä tekosyy ulkoiluun, mutta onneksi se kesäkin aina aikanaan loppuu.)

Täällä viettämämme kolmen vuoden aikana Washington on panostanut polkupyöräilyn edistämiseen huomattavasti. Syksyllä 2010 perustettu Capital Bikeshare on laajentunut lähes koko kaupungin kattavaksi verkostoksi, eikä iloisen punaisella pyörällä töihin sotkeva pukumieskään ole enää aivan tavaton näky, vaikka Washingonia muuten pidetäänkin keskimääräistä konservatiisempana paikkana. Keskustassa yhä useamman kadun laitaan on maalattu erillinen polkupyöräkaista*, mikä lisää suuresti sekä ajomukavuutta että -turvallisuutta. Aurinkopaneeleilla toimivia pysäköintitelineitä on varsinkin tiuhaan liikennöidyillä alueilla muutaman korttelin välein ja pääsääntöisesti pyörät ovat ehjiä ja erittäin siistejä. Jos ajopelin kunnossa onkin jotain moitittavaa, ilmoitus korjaustarpeesta lähtee näppärästi telakan nappia painamalla ja viallinen fillari lukittuu telineeseen, kunnes huoltomies tulee tarkistamaan sen kunnon. Ja kuten voisi olettaakin, kunkin hetken pyörätarjontaa, telineiden sijaintia ja laskutusta voi seurata näppärällä kännykkäsovelluksella.

1670:lla pyörällään Capital Bikeshare on tällä hetkellä Yhdysvaltojen suurin kaupunkipyöräohjelma ja sen menestys on inspiroinut muita kaupunkeja omien projektiensa kehittämiseen. Esimerkiksi New Yorkiin ollaan tänä keväänä avaamassa vastaavanlaista Citi Bike -verkostoa, jonka toteutuessaan kattaisi koko Manhattanin lisäksi osia Queensista ja Brooklynista. Monet onnistuneista kaupunkipyöräkokeiluista ovat paikallishallinnon ja yksityisen palvelutuottajan yhteishankkeita, sillä yksinomaan mainosrahoitteiset projektit ovat harvoin saaneet kerättyä riittävästi näkyvyyttä ja käyttäjiä muuttuakseen kannattaviksi. Samankaltaisten ongelmien kanssa on ymmärtääkseni myös Helsingin kaupunkipyörähanke paininut.

Aivan kivuttomasti Washingtonin kehitys eurooppalaiseksi fillarimetropoliksi ei ole kuitenkaan sujunut. Pyöräkaistat ovat toki askel oikeaan suuntaan, mutta asenteet ja liikennekulttuuri eivät ole aivan pysyneet muun muutoksen tahdissa. Tottumattomat pyöräilijät eivät aina tunnista kuuluvansa tienkäyttäjinä autojen kastiin, vaan ajelevat risteysten yli päin punaisia ja väistämissäännöistä piittaamatta. Yksisuuntaisiksi maalattuja pyöräkaistoja huristellaan toistaiseksi vielä aivan satunnaisiin suuntiin, ja kypärä on ylen harvinainen näky. Onneksi kaupunkipyörät ovat sentään sen verran raskasta tekoa, että niillä ei pääse kiihdyttämään kovin vaaralliseen vauhtiin ja luulen, että väen harjaantuessa katujen oma ryhmäkuri laittaa vähitellen pyörähurjastelijat ruotuun.

Tietysti tästäkin projektista löytyy oma mielensäpahoittajansa. Washington Timesin kolumnisti itki viime keväänä vuolaita krokotiilinkyyneleitä nähdessään sukupuolineutraalien, kommunistisenpunaisten yhteisöpyörien valloittaneen rakkaan, ennen niin ihanasti kerosiinintuoksuisen kotikatunsa. Pahinta oli tietysti se, että tämä yhteiskunnan moraaliarvoja rapauttava häväistys oli toteutettu (osin) veronmaksajien varoilla.

Onneksi artikkelin kommentoijat sentään antoivat kirjoittajan kuulla kunniansa, ja sittemmin kaupunkipyöriin on yleisesti suhtauduttu asiaankuuluvalla ylpeydellä.
_______________________

* Hiljattain selvisi sekin, mitä oikeastaan tarkoittaa että jalkakäytävillä pyöräily on sallittua muualla kuin keskusta-alueella. Raja kulkee Massachusetts Avenueta pitkin Dupont Circlen kohdalta. Siitä etelään päin pyöräilijän on siirryttävä normaalisti muun liikenteen sekaan. Myös tämä tieto löytyi – mistäpä muualta kuin Capital Bikesharen erinomaisesta pyöräkartasta.

Syksy pikakelauksella

Huh huh, nyt hävettää.

Koko syksynä blogi ei ole päivittynyt yhden yhtä kertaa. Pahoittelut siitä, ei ollut suinkaan tarkoitus pitää kaikkia tällä tavoin uutispimennossa. Syksy vain on ollut sen verran kiireinen, tai ainakin mieli on niin askaroinut muualla, etten ole oikein ehtinyt istahtaa alas kirjaamaan kuulumisia. En kaiken varalta lupaa parantaa tapojani uudeksi vuodeksi, mutta lupaan sentään yrittää.

Kesästä ja syksystä olisi ollut vaikka mitä hauskaa kerrottavaa. Olisin voinut esimerkiksi mainita, kuinka heinäkuun lopulla ajoimme Appalakien yli Pennsylvanian länsilaitaan Pittsburgiin. Pidimme erityisesti National Aviary -lintutarhasta ja vanhoista mäkihisseistä, mutta moitimme I-70 -tien viikonloppuruuhkia.

Elokuussa kävimme Suomessa nauttimassa pohjoisen kesän viime rippeistä ja kuun lopulla puolison sisko tulikin jo mieluisalle vastavierailulle. Testasimme porukalla Virginian viinitilatarjonnan ja totesimme sen enintään keskinkertaiseksi.

Syyskuussa hyppäsimme hetken mielijohteesta bussiin ja huristelimme New Yorkiin. Tarkoitus oli mennä katsomaan Brooklyn Academy of Musicin esittämä Einstein on the Beach -ooppera, mutta viime hetken lippujen tähtitieteellisten hintojen vuoksi päädyimme sittenkin viettämään viikonlopullisen laatuaikaa paikallistuneen opiskelukaverin seurassa Harlemia ja High Linea koluten. Samalla saatiin lisää ruisleipää pakkaseen New Amsterdam Marketilta.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna ajoimme naapureiden kanssa Länsi-Virginian osavaltion puolelle Harper’s Ferryyn. Kuten allaolevasta kuvasta näkyy, maisemat olivat otolliset pienelle patikkaseikkailulle, mutta iltapäiväisen sadekuuron vuoksi zipline-seikkailurata jäi testaamatta. Kuun taitteessa saimme taas muutamaksi päiväksi vieraita – mikä ihana tekosyy testata kaupungin ravintolatarjontaa!

Lokakuussa soitettiin NIH Philharmonian kauden ensimmäinen konsertti ja juhlittiin Halloweenia kaivertamalla kurpitsoita. Halloween-viikonlopun keli oli selvästi edellisvuotta lämpimämpi, ja kaduilla oli koko viikoin runsain mitoin naamiaisasuista juhlakansaa.

Ruska tuli vielä kesän jäljiltä helteiseen kaupunkiin kuin varkain ja katosi yhdessä yössä Sandy-myrskyn mukana. Washington tosin jäi pyörteisen myrskytuulen suojaiselle alapuolelle ja välttyi pahemmilta vahingoilta. Siinä missä New Jerseyn rannikolla surtiin tuulen kaatamia taloja ja niiden kodittomaksi jääneitä asukkaita, pääkaupungissa suurin huolenaihe oli mitä tehdä kaikille niille papupurkeille ja taskulampuille, jota oli turhaan hamstrattu komeroihin mahdollisten sähkökatkojen varalta.

Marraskuussa järjestettiin töissä hiki hatussa konferenssia ja juhlittiin kiitospäivää kaupunkiin jääneiden kollegoiden kanssa. Sekä tietenkin jännitettiin presidentinvaalien tuloksia. Voi mikä riemu Washingtonissa repesikään kun Obaman toinen presidenttikausi varmistui. Innokkaimmat taisivat jo käydä varaamassa istumapaikan Mallilta virkaanastujaisjuhlallisuuksia varten.

Kiitospäiväviikonloppuna toteutimme myös pitkäaikaisen haaveen ja lensimme ihastelemaan Bostonia. Kaupunki oli viehättävän eurooppalainen, mutta viheliäisen tuulinen ja kylmä. Koreografi Mikko Nissisen Boston Balletille tekemä uusi versio Pähkinänsärkijästä ja L.A. Burdickin tiivis maustekaakao onneksi lämmittivät kirjoittajaa, puoliso taas innostui enemmän MIT:n ja Harvardin kampuskierroksista sekä tietenkin kirjakaupoista. Kuun lopulla kävin tavan mukaan hakemassa täydennystä karjalanpiirakkavarastoihin Kipinäkerhon Suomi-basaarista.

Joulukuussa soitettiin orkesterin syyskauden jälkimmäinen konsertti, joka oli oikea maratonsuoritus kaksine sinfonioineen. Toimiston pikkujouluihin valmistettiin viemisiksi rosollia ja joulutorttuja, ja juuri ennen joulua käväistiin kääntymässä Philadelphiassa moikkaamassa sukulaisia.

Ja lopulta joulukalenterin luukkujen vähentyessä keitettiin riisipuuroa, paistettiin porkkanalaatikkoa ja hernetuuvinkia sekä sulatettiin viimeisiä jääkaapin turvalokeroon visusti talletettuja suklaita. Lumeton joulu etelässä, kaukana perheestä ja ystävistä herättää tietenkin haikeutta, mutta onneksi Skypen, nettijouluradion ja Netflixin aikakaudella tutun joulutunnelman saa aikaiseksi vähemmilläkin rimpsuilla. Sitä paitsi taskussa polttelevat jo lentoliput tammikuuksi talvenvalkoiseen Suomeen.

Tänään tunsin itseni ulkomaalaiseksi

Yritin ostaa kaupasta piirakkatarpeiksi vehnäleseitä, aurinkokuivattuja tomaatteja ja halloumia. Mitään näistä ei ollut saatavilla. Viimeisestä myyjät eivät koskaan olleet kuuleetkaan.

Eurooppalainen hienostelija menee sitten jatkossa ihan suosiolla ostamaan fiinimmät elintarvikkeensa Dean & Delucasta.

Kesäkuulumisia

Pyöräilin töistä kotiin. Aurinko oli jo laskemassa, mutta ulkona oli vielä miellyttävän pehmeä iltalämpö, niukasti hellerajan paremmalla puolella. Kaskaat sirittivät kadunvarren puissa ja ojanpielissä välähtelivät tulikärpästen neonkeltaiset merkkivalot. Jalankulkijoiden liikkeessä oli sellaista raukeaa hitautta, jota näkee vain polttavan kuuman päivän jälkeen.

Kesä on täällä, kaikilla mittapuilla.

Kun toukokuun lopulla Memorial Dayn aikoihin kävimme mökkeilemässä Chesapeake Baylla, lahden vesi oli jo kädenlämpöistä. Muutaman viileämmän väliviikon jälkeen elohopea kohosi takaisin normaaleihin kesälukemiin ja nyt on jo oikeastaan viikottain käyty kolminumeroisten lämpöasteiden puolella. Eikä iltaisinkaan ole pitkähihaiselle pahemmin tarvetta – paitsi tietenkin jääkaappikylmäksi ilmastoiduissa toimistoissa.

Viikonlopuksi on luvattu jopa 110 Fahrenheitin lämpöindeksiä. Virallisia varoituksia toimittava tekstiviestipalvelu kehotti välttämään ulkona liikkumista ja kantamaan kaikkialle vesipulloa, ja paikallinen DMV ilmoitti olevansa auki poikkeuksellisesti klo 5.30-13. Kuumuuteen tottumattomat turistit oppivat kyllä äkkiä hidastamaan tahtia ja valitsemaan kadun varjoisemman puolen.

Ukkosmyrsky- ja tornadovaroitukset yleistyvät helleaaltojen vanavedessä. Kesäiltaisin on ihan tyypillistä, että päivittäin auringonlaskun tienoilla taivas alkaa muuttua synkemmäksi ja ukkosen jyrinä alkaa pian puolenyön jälkeen. Tornadoja Washingtonissa on sen sijaan äärimmäisen harvoin – varoitus (tornado watch) annetaan aina kun sääolosuhteet ovat lähiosavaltioiden alueella tornadoille otolliset, mutta itärannikolla se ei vielä paljoa tarkoita.

Perjantain derecho-myrsky tosin oli paikallisellakin mittapuulla poikkeuksellisen raju. Uutisten mukaan toista miljoonaa asuntoa on edelleen ilman sähköä, mikä on tällaisessa kuumuudessa sietämätöntä. Kotikadullakin oli kaatunut useita puita ja omakotitalot ovat korttelien laajuudelta edelleen pimeinä. Mutta näissä kerrostalokortteleissa, joissa sähköt on vedetty järkevästi maan alle, ongelmia ei ole, ja kaikeksi onneksi kadunvarteen pysäköity auto oli myös säästynyt vaurioilta. Olohuoneen ikkunasta myrsky oli vain komeaa katsottavaa.

Kesä on soljunut eteenpäin ilman sen suurempia mullistuksia. Juhannus tuli ja meni – perjantai oli tietysti tavallinen työpäivä, eivätkä kollegat töissä tainneet ihan ymmärtää kun ääni väristen koti-ikävöin valoisia öitä ja grillimakkaraa. Luonnonkaipuun tukahduttamiseksi ajoimme sentään kavereiden kanssa juhannuspäivänä Shenandoahiin syömään piknik-eväitä ja ihmettelemään mustakarhuja. Tuuli vilvoitti mukavasti 3500 jalan korkeudessa, mutta pidemmälle vaellukselle keli oli sittenkin jo liian lämmin.

Kaupunki on täynnä jos minkälaista ilmaiskonserttia ja -tapahtumaa ja -festivaalia. Töissä on vain nyt ollut niin intensiivinen jakso, että millään ei tahdo aika riittää kaikkiin kulttuuririentoihin osallistumiseen. Yritän lohduttautua sillä, että on sentään aika onnekasta kun kalenterissa on niin paljon kaikenlaista hauskaa, ettei kaikkialle vain ehdi.

Siinä amerikkalainen kesäsesonki tosin poikkeaa suomalaisesta, että kesälomista täällä ei juurikaan puhuta. On varsin tavallista, että palkallista lomaa ei kerry kuin reilun viikon edestä – jos sitäkään – ja silloinkin kun työpaikka muuten sallisi runsaamman lomailun, työntekijät ovat jostain syystä haluttomia viipymään poissa toimistolta viikkoa tai korkeintaa paria pidempään. Mikäli lomaa sitten äityykin pitämään, on sen ajaksi syytä matkustaa jonnekin ja mieluiten kauas. Kotona romaanin kanssa riippukeinuilevaa tai altaalla köllöttelevää lomailijaa pidetään vähän omituisena. Tai laiskana, mikä on tietysti amerikkalaiselle pahin mahdollinen syytös.

Itse olen ottanut kunnia-asiaksi opettaa amerikkalaiset kollegat pitämään lomaa hyvällä omallatunnolla. Olen vakuuttunut, että se on yksi arvokkaimmista tuliaisista, joita eurooppalainen voi tänne tuoda.

I (Now) Know What It Means To Miss New Orleans

Toukokuun alussa toteutimme pitkäaikaisen unelman ja hyppäsimme lentokoneeseen, suuntana Louisianan Big Easy. Vapun tienoille ajoittuu nimittäin kaupungin toiseksi suurin vuosittainen tapahtuma, New Orleans Jazz and Heritage Festival. Vielä enemmän turisteja Louisianassa on vain Mardi Gras’n aikaan. Mutta koska New Orleans on ympäri vuoden ennen kaikkea musiikkikaupunki, myös NOLA Jazz Fest on paljon enemmän kuin vain turistien oluenhuuruiset kokoontumisajot tai vuosi vuodelta popularisoituva leirintäaluefestari – se on etelän muusikoiden homecoming. 

Matka ajoittui osittain kahden festivaaliviikonlopun väliin, niihin harvinaisiin päiviin jolloin ympäri maata levittäytyneet muusikot palaavat kotiseudulle nauttimaan gumboa ja jambalayaa, tapaamaan vanhoja ystäviä ja jammailemaan yhdessä. Koko kaupunki soi, yötä päivää. Missä tahansa kadunkulmassa voit helposti törmätä 12-henkiseen vaskiyhtyeeseen, joka valmistautuu illan keikkaa varten tai svengailee muuten vain, omaksi ilokseen. Päiväsaikaan asiaan vihkiytyneet jazz-fanit pakkautuvat Louisiana Music Factory -levykauppaan kuuntelemaan artisteja, joiden lavakeikat varsinaisen festivaalin aikaan keräävät helposti tuhatpäisen yleisön. Mutta viikolla tunnelma on toinen – täällä soitetaan ystäville ja ystävien kanssa, ilmaiseksi. Ja iltaisin Frenchmen Street on musiikin runsaudensarvi. Kahviloissa, ravintoloissa ja baareissa keikkoja on tauotta neljässä vuorossa, muusikot ovat huikean taitavia eikä genren kanssa nirsoilla. Sousafoni on hyvin soitettuna trendikäs instrumentti siinä missä pasuuna tai trumpettikin, ja gootit ja hipsterit valssaavat silmää räpäyttämättä cajun-folkin tahtiin. Aamuyöllä nälän yllättäessä haetaan Cafe du Mondesta sokeripäällysteisiä beignet-munkkeja ja maitokahvia, ja jatketaan seuraavaan konserttiin.

New Orleans on luonteeltaan suloisesti rähjääntynyt, laiskan eteläinen kaupunki. Ruokakulttuuri heijastaa samaa ylitsepursuavaa asennetta kuin arkkitehtuuri ja parvekekoristelu – mihin tahansa kermaiseen pataan voi laittaa sekaisin kanaa, kalaa, papuja, possua ja äyriäisiä. Hurrikaaneille ja tulville alttiin alueen asennetta leimaavat samanaikaisesti huoleton nautiskelu ja illuusioton, ehkä vähän taikauskoinenkin fatalismi, sillä ennemmin tai myöhemmin vesi tulee taas tulvimaan kolmatta metriä merenpinnan alle rakennetun kaupungin kaduille. Ehkä siksi jopa suoalueen alligaattoreille on luontevaa syöttää vaahtokarkkeja.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

It’s a check, mate

Kun muutimme Yhdysvaltoihin, kummastelin pitkään shekkejä ja pidin niitä vanhanaikaisina – ehkä vähän epäluotettavinakin. En tiennyt, mitä millekin riville pitäisi kirjoittaa, enkä muistanut kuljettaa shekkivihkoa mukana, koska pankkikortti kävi lähes kaikissa tilanteissa normaalisti maksuvälineenä. Shekki kuului mielestäni isoäitien aikakauteen ja siihen oli vaikea suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella.

Nyt lähes kahden vuoden asumisen jälkeen shekkien kirjoittaminen ja vastaanottaminen sujuu jo rutiinilla. Auton käsiraha maksettiin shekillä, samoin kuin työluvan uusinta*. Vuokraa varten on kiikutettava taloyhtiön toimistoon shekki joka kuukausi. Palkka maksetaan oletusarvoisesti shekeillä, ellei erikseen pyydä sitä toimitettavaksi suorana tilisiirtona, ja tilisiirtoakin varten on työnantajalle ensin toimitettava tyhjä mitätöity shekki, josta löytyvät pankin yhteystiedot ja tilinumerot. Kulukorvaukset ja muut satunnaiset rahaerät suoritetaan silti tavallisen tulostusarkin näköisellä shekkipaperilla. Rits vain, ja arkista irtoaa kolme osaa – tulostettu shekki ja siihen liittyvä kuitti vastaanottajalle, vastakuitti lähettäjälle. Ylimpään kolmannekseen allekirjoitus, ja harmaa tulostuspaperi on muuttunut käyväksi rahaksi.

Koska asiakkaat joutuvat pyörittämään shekkejä arkipäivässään vielä suhteellisen säännöllisesti, mutta pankissa jonottaminen ei enää kuulu asiaan, pankit tarjoavat asiakkaiden arjen helpottamiseksi mitä mielenkiintoisempia palveluita. Voit esimerkiksi syöttää shekin oman pankin pankkiautomaatille, joka tallettaa shekkisumman tilille ja tulostaa shekistä kuittiin kopion. Voit pyytää pankkia lähettämään puolestasi shekin kuukausittain esimerkiksi vuokranantajalle tai hyväntekeväisyysjärjestölle. Tai voit ottaa älypuhelimella valokuvan shekistä ja näin tallettaa sen automaattisesti tilille – rahat siirtyvät muutaman tunnin viiveellä.

Miksi kaikki tämä vaivannäkö? Koska suorat tilisiirrot eivät täällä liiku pankkien välisenä ilmaisena bittivirtana, vaan PayPalien kaltaisten palveluiden kautta, jotka puolestaan kahmaisevat jokaisesta rahaliikahduksesta oman provisionsa. Ainoat ilmaiset tavat siirtää rahaa henkilöltä tai tililtä toiselle ovat käteinen tai shekki. Niinpä pankit ovat orientoituneet palvelemaan shekkiasiakkaitaan mahdollisimman modernisti ja joustavasti sen sijaan, että koittaisivat eurooppalaiseen tapaan väkivalloin minimoida kaikenlaisen paperiliikenteen. Rahavirtojen infrastruktuuri vain on täällä tyystin erilainen.

Sen ymmärtämiseen tosin tarvittiin koko joukko väittelyitä paikallisten ystävien kanssa ja jonkin verran aikaa oivalluksen kypsyttelyyn.

*Niin muuten, se työlupa. Lähetin maaliskuussa hirveällä hädällä luvan uusintahakemuksen, koska viime uusimiskerralla prosessi kesti yli kolme kuukautta, enkä töiden takia voi antaa luvan vanhentua päivälläkään. Kolme viikkoa hakemuksen päiväyksestä uusi työlupakortti odotti postiluukussa. Joskus näinkin päin.

Edit: Työluvasta vielä. USCIS tarjoaa sivuillaan tilastoja hakemusten käsittelyajoista: niiden ja oman kokemuksen perusteella työluvan uusintahakemus kannattaa, jos suinkin vain mahdollista, lähettää byrokratiakoneiston pureskeltavaksi varhain keväällä. Kesäkuukausina toimisto ruuhkautuu ja käsittelyajat venyvät harmillisesti.