Kieli solmussa

Viimeisen vuoden aikana englantiin on alkanut pesiintyä aivan uudenlainen lukuhärö. Olen alkanut tehdä täysin odottamattomia virheitä ja sekoittaa kirjoittaessa sellaisia sanoja kuin:

• here ja hear
• there ja their
• where ja were
• once ja one’s ja ones
• oikein huonona päivänä jopa do ja due, joiden ääntämisessäkin sentään on vissi ero

Toki välillä sekoitan edelleen muodot who’s ja whose, ja sekoilen c:n ja s:n välillä esimerkiksi sanoissa advice tai to practise / some practice. Mutta nämä uudet, yllälistatut virheet ovat sellaisia, jotka ovat ymmärtääkseni tyypillisempiä myös natiiveille, eivätkä yksinomaan englantia vieraana kielenä opiskeleville. Ne perustuvat siihen, että kaksi merkitykseltään hyvinkin erilaista sanaa äännetään täsmälleen tai lähes samalla tavalla, ja nopeasti kirjoittaessa korva alkaa korvata silmän tarkistustyökaluna.

Virheiden tekemisessä ei tietenkään ole mitään hienoa. Mutta paukuttelen silti mielelläni hiukan henkseleitä siitä, että kielitaito on saavuttanut tällaisen uudenlaisen suvereenisuustason. Innostuin myös pitkästä aikaa päivittämään laukussa mukana kulkevaa sanastovihkoa urakoidessani töissä läpi kesän harjoittelijahakemuksia. Nuorten kirjoittajien hupaisat ylilyönnit, kuten ”I’m oozing with acrimony” (vapaasti käännettynä: ”tihkun riemastusta” saadessani hakea teille töihin) jäävät nopeasti mieleen ja sanavarasto karttuu.

Harjaantumisesta on myös se seuraus, että jatkuvasti harvemmin käymme työkavereiden kanssa keskusteluita, joissa joudun keskeyttämään puhujan ja pyytämään häntä toistamaan ja selittämään ennalta tuntemattoman sanan tai sanonnan. Omaksi puolustukseksi täytyy tosin huomauttaa, että läheisempien kavereiden kanssa pyydän joskus selitystä ihan vain siitä ilosta, että keskustelun myötä avautuu uusia näkökulmia kielen ja kulttuurin vivahteisiin, eikä niinkään siksi että lauseen merkityssisällöstä olisi jotain kriittistä mennyt ohi. Ja joskus viaton kysymykseni johtaa kokonaiseen luentoon, kuten kävi eräänä päivänä, kun kollegan ”c is for cookie” -vitsi ei ensimmäisellä auennut. Ilmeisesti tämä on jokin kaikkien amerikkalaisten yhteinen rakas lapsuudenkokemus – vastine suomalaisten Pelle Hermannille, Kylli-tädille tai ”Varokaa heikkoja jäitä” -animaatiolle.

Joka päivä jotain uutta ja niin edelleen.

Advertisement

Haaste vastaanotettu

Jenni heitti kuukausia sitten blogissaan haasteen, johon on kyllä ollut tarkoitus vastata, vaikka aikaa onkin vierähtänyt. Aion olla vähän tylsä ja jättää haasteen kierrättämättä eteenpäin, mutta vastaan kuitenkin esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat niin osuvia.

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?

Aina kyllästymiseen asti puhutaan siitä, kuinka amerikkalainen ruoka on pelkkää pizzaa ja hampurilaisia. Se ei alkuunkaan pidä paikkaansa, vaikka ei tämä maa ehkä Ranskan veroinen kulinaristien kehto olekaan. Yhdysvaltalaisessa ruokakulttuurissa on parasta se, mikä on monessa suhteessa muutenkin parasta amerikkalaisuudessa: kulttuurien sekoittuminen ja vaikutteiden omaksuminen puolin ja toisin. Ehkä tämä riittää selitykseksi vastaukselleni: salaattibaarit, burritot ja etiopialainen ruoka. Olkoonkin niin, ettei näistä mikään ole erityisen ”amerikkalaista”, olen todella ihastunut itärannikon salaattibaariketjuihin Chop’tiin ja Sweetgreeniin. Burritot ovat ehdottomasti paras keksintö pikaruoan saralla, vaikka niiden väitettyä kaloripitoisuutta aina ajoittain moititaankin. Ja etiopialainen ruoka on paitsi hyvää, myös äärimmäisen hauskaa syödä hyvässä seurassa.

2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?

Niagaran putoukset joulukuussa 2012. Kai se lasketaan paikalliseksi nähtävyydeksi? Arvelisin, että putoukset olisivat olleet keväällä sulamisvesien aikaan vieläkin näyttävämmät, mutta kyllä niissä talvipakkasillakin riitti ihailemista. Lähiseudulla kävimme viimeksi katsastamassa Ai Wei Wei:n näyttelyn Hirschornissa sekä National Museum of the American Indian -museossa kahvilla.

3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?

Tulimme kaupunkiin kaksi kertaa, ensin asunnonhakureissulle ja sitten vasta varsinaisesti muuttajina. Kummallakin kerralla mukana kulki kaksi matkalaukkua per kantaja sekä soitinkotelot – ensimmäisen kierroksen tavarat jätettiin Villen esimiehen kellariin odottamaan siksi aikaa kun viimeistelimme vielä Suomessa viisumiasioita. Lisäksi lähetin postitse neljä 15 kg:n laatikkoa, lähinnä kodintekstiileitä, joitakin astioita, kirjoja ja talvivaatteita. Vähemmälläkin olisi epäilemättä pärjännyt, mutta varsinkin alkuvaiheessa olin mukana tuoduista tavaroista kovin iloinen, sillä kalustamattomaan asuntoon joutui ilmankin hankkimaan koko joukon isoa ja pientä tavaraa ennen kuin arki alkoi rullata sujuvasti. Tutkijaperheenä kuljetimme myös mukana kohtuullisen valikoiman työkirjallisuutta.

4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?

Tätä käsittelin lyhyesti edellisessä blogitekstissäni, joten linkitän vastauksen vain takaisin sinne.

5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?

Tämä vaihtelee kovasti. Usein tuon jotain paikallisia karkkeja, Washingtonista kertovia kirjoja tai valokuva-albumeita. Olen ollut vähän pettynyt siihen, kuinka vähän suuresta Amerikasta saa sellaista (järkevää) tavaraa mitä ei Suomessa myytäisi. Tätä se globaali markkinatalous kai sitten teettää.

6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?

Tämä kysymys tulee aika pian ajankohtaiseksi, ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan Washingtonia ja Yhdysvaltoja kovasti. Ikävä tulee epäilemättä ainakin ystäviä, aurinkoa ja lämpimiä kesiä, kevään kukintakautta ja kylpyveden lämpöistä merivettä, ihmisten ystävällisyyttä ja välittömyyttä, kaupungin monipuolista konserttitarjontaa, orkesteria ja kamarimusiikkituokioita kavereiden kanssa.

7. Nimeä yksi paikka, jossa “pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan”, mutta jossa et ole vielä käynyt.

Voi, USA on niin valtava paikka, että kaiken matkustamisen jälkeen edelleen tuntuu, ettemme ole kattaneet kuin surkean postimerkin kokoisen nurkan koko maasta. Mutta ei kaikkea voi muutamassa vuodessa mitenkään ehtiäkään nähdä. Olisin mielelläni halunnut käydä keskilännessä ja Teksasissa, suuri haaveeni oli tehdä roadtrip Kaliforniassa ja Yellowstone on yhä to do -listalla. Puhumattakaan Kanadan kartoituksesta ja Etelä-Amerikasta. Mutta toisella kertaa sitten.

8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?

En osaa oikein ajatella kavereita enää ”parhaina” ja ”toiseksi parhaina”, mutta moniin paikallisiin ystäviin tutustuimme joko jommankumman työn tai orkesterin kautta. Yhden läheisen ystävän sain tanssitunneilta, kun tarvitsin viikottain tuntien jälkeen kyytiä metroasemalle. Muutamia uusia ystäviä on löytynyt kaverin kaverin kautta tai juhlissa ja konserteissa. Ja äärimmäisen tärkeitä ensimmäisiä ystäviä olivat tietysti muut ulkosuomalaiset ja muut expatit, jotka olivat muuttaneet seudulle samoihin aikoihin, ja joiden kanssa on voitu alusta asti puida kulttuurieroja ja tänne sopeutumisen kiemuroita.

9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?

Viikoittain tulee vastaan joku tilanne, jossa en tahdo ymmärtää asioita yhdellä sanomisella, en tunnista paikallista julkkisnimeä tai kieliperustainen vitsi menee ohi. Mutta näihin tottuu ja oppii vähitellen suhtautumaan olankohautuksella. Eivät kaikki vitsit aukea paikallisillekaan, ja joskus alabamalainen ja minnesotalainen eivät ymmärrä toisiaan murresanojen vuoksi.

Yksi Yhdysvaltojen parhaista puolista on mielestäni juuri sen avoimuus: voit olla ylpeä ensimmäisen tai neljännen polven eurooppalainen tai aasialainen ja silti samalla henkeen ja vereen amerikkalainen. Tai yksinomaan ylpeä yksikulttuurinen maahanmuuttaja. Tai niin monikulttuurinen, ettet osaa oikein itsekään enää lokeroida itseäsi. Tai kylläkin täysverinen amerikkalainen, mutta silti länsirannikkolaisena täysin ulalla itärannikon vieraiden toimintapojen keskellä. Jokainen meistä on omalla tavallaan ulkomaalainen ja omalla tavallaan paikalliseen kulttuuriin sopeutunut kotiutuja, eikä sitä tarvitse sen kummemmin kenellekään selitellä.

Tai tämä on ainakin oma kokemukseni Washingtonin alueelta. Ehkä keskilännen maaseudulla kokemus olisi toisenlainen.

10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?

Satunnaisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun puhun vastapuolta parempaa englantia ja voin huolellisella ääntämisellä ja harkituilla sanavalinnoilla nopeuttaa tilanteen etenemistä. Kun osaan neuvoa turisteja kadulla sen enempää miettimättä. Kun luen paikallisuutisia ja haukottelen niiden kyllästymiseen asti tutuille aiheille. Itse asiassa jatkuvasti useammin, ja samalla enenevässä määrin vierastan ajatusta ulkosuomalaisuudesta. Integroitumisen tunne suurelta osin selittää myös viime syksyn blogitaukoa, sillä en kuukausiin vain oikein keksinyt mitään, mikä olisi sopinut blogin teemaan ja mistä olisi huvittanut kirjoittaa. Tänä keväänä taas lähestyvät muuttosuunnitelmat ovat uudelleenaktivoineet ulkosuomalaisuus-moodin. Tunnen kuitenkin itseni siinä määrin hyvin integroituneeksi, että jos työkuviot eivät olisi viemässä toiseen maahan, voisin aivan hyvin ajatella vielä jääväni Yhdysvaltoihin – ainakin muutamaksi vuodeksi lisää.

11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?

Varmaankin Suomessa, mutta en ainakaan missään tapauksessa Yhdysvalloissa. Vaikka kulttuurissa on monia viehättäviä piirteitä, paikallinen terveydenhuolto- ja vakuutusjärjestelmä on sellainen soppa, että enpä haluaisi viettää eläkepäiviä ainakaan sen kanssa tapellen. (Taannoinen TIME-artikkeli kartoitti järjestelmän lukuisia ongelmia ansiokkaalla yksityiskohtaisuudella.)

Toisaalta ihailen suuresti sitä, kuinka tuntemani paikalliset eläkeläiset ovat aktiivisia erilaisissa vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä, harrastavat ja pyörittävät jos minkälaista kulttuuritoimintaa ja matkustavat ennakkoluulottomasti. Jos vain on työuransa aikana onnistunut keräämään riittävät säästöt tai sellaiset verkostot, joiden avulla osa-aikaista työskentelyä voi jatkaa oman jaksamisen ja tarpeen mukaan, ja vakuutusasiat järjestyvät, eläkkeen vietto Yhdysvalloissa ei sekään kuulosta ollenkaan hullummalta vaihtoehdolta.

Tänään tunsin itseni ulkomaalaiseksi

Yritin ostaa kaupasta piirakkatarpeiksi vehnäleseitä, aurinkokuivattuja tomaatteja ja halloumia. Mitään näistä ei ollut saatavilla. Viimeisestä myyjät eivät koskaan olleet kuuleetkaan.

Eurooppalainen hienostelija menee sitten jatkossa ihan suosiolla ostamaan fiinimmät elintarvikkeensa Dean & Delucasta.

Murtaen

Kun tuttavapiiriin vähitellen kertyy ihmisiä eri puolilta Yhdysvaltoja, huomio alkaa kiinnittyä siihen, millaisia aksentteja heillä on. Toki kalifornialaiset puhuvat eri tavoin – ehkä jotenkin rennommin – kuin newyorkilaiset? Ja Atlantasta muuttaneet toisin kuin bostonilaiset? Vaan ei. Kaikki puhuvat karkeasti ottaen samanlaista yleisamerikkaa. Alueelliset erot  ja harvinaiset murteelliset ilmaisut rajoittuvat lähinnä satunnaiseen ”y’all”-kiekaisuun tai mitättömiin sävyeroihin vokaalien soinnissa.

Ehkä aksenttien sekoittuminen liittyy yleisemmin maan sisäisiin muuttoliikkeisiin. Ei ole ollenkaan tavatonta, että college-iässä muutetaan satojen tai tuhansienkin mailien päähän kotoa, ja valmistumisen jälkeen suunnataan sinne mistä töitä löytyy, oli etäisyys mikä tahansa. Myös työuran aikana asemakaupunkia saatetaan vaihtaa lukuisia kertoja rannikolta toiselle, ja hyvin harva onnistuu säilyttämään murteensa alkuperäisen rehevänä. Toki pyydettäessä kaikki osaavat matkia oman kotiseutunsa idiomia ainakin lauseen verran [esim. pa:ak the ca:a at Ha:ava:ad Ya:ad], mutta siinä on hiukan kyllä koulussaopitun makua.

Yksi näistä stereotyyppisistä murteista on maantieteellisesti kaukana, mutta muuten erityisen lähellä sydäntä. Minnesotan osavaltion, ”10 000 järven maan” väestöstä vielä nykyisinkin kolmannes on juuriltaan skandinaavisia, ja paikallisessa murteessa on paljon piirteitä, jotka kuulostavat hauskasti kotoisilta.

Muiden amerikkalaisten mielestä minnesootalainen aksentti on ilmeisesti vain muuten koominen.

Minnesotan alueen kulttuurissa tosin on säilynyt monia muitakin skandinaavisia piirteitä, kuten joulupöydästä löytyvät lutefisk ja nisu sekä helmikuun puolivälissä juhlittava St. Urhon päivä. Ja jos populaarikulttuuriin on missään määrin uskominen, minnesotalainen puhekulttuuri ja elekieli eivät nekään ole jäyhälle skandinaaville vieraita.

Amerikan englannin aksenteista yleisemmin kiinnostuneelle Rick Aschmannin kokoama murrekartta on muuten oikea kultakaivos. Sivustolta löytyy myös kymmenittäin videoesimerkkejä ja paljon enemmän lingvistista nippelitietoa kuin mitä tällainen sunnuntaimurreharrastaja kykenee kerralla vastaanottamaan.

Edit: Murteita voi tarkastella myös toisella tapaa. The Atlantic piirtää maan rajat sen perusteella, onko limppari alueella nimeltään ”soda”, ”pop” vai ”Coke”.

It’s a check, mate

Kun muutimme Yhdysvaltoihin, kummastelin pitkään shekkejä ja pidin niitä vanhanaikaisina – ehkä vähän epäluotettavinakin. En tiennyt, mitä millekin riville pitäisi kirjoittaa, enkä muistanut kuljettaa shekkivihkoa mukana, koska pankkikortti kävi lähes kaikissa tilanteissa normaalisti maksuvälineenä. Shekki kuului mielestäni isoäitien aikakauteen ja siihen oli vaikea suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella.

Nyt lähes kahden vuoden asumisen jälkeen shekkien kirjoittaminen ja vastaanottaminen sujuu jo rutiinilla. Auton käsiraha maksettiin shekillä, samoin kuin työluvan uusinta*. Vuokraa varten on kiikutettava taloyhtiön toimistoon shekki joka kuukausi. Palkka maksetaan oletusarvoisesti shekeillä, ellei erikseen pyydä sitä toimitettavaksi suorana tilisiirtona, ja tilisiirtoakin varten on työnantajalle ensin toimitettava tyhjä mitätöity shekki, josta löytyvät pankin yhteystiedot ja tilinumerot. Kulukorvaukset ja muut satunnaiset rahaerät suoritetaan silti tavallisen tulostusarkin näköisellä shekkipaperilla. Rits vain, ja arkista irtoaa kolme osaa – tulostettu shekki ja siihen liittyvä kuitti vastaanottajalle, vastakuitti lähettäjälle. Ylimpään kolmannekseen allekirjoitus, ja harmaa tulostuspaperi on muuttunut käyväksi rahaksi.

Koska asiakkaat joutuvat pyörittämään shekkejä arkipäivässään vielä suhteellisen säännöllisesti, mutta pankissa jonottaminen ei enää kuulu asiaan, pankit tarjoavat asiakkaiden arjen helpottamiseksi mitä mielenkiintoisempia palveluita. Voit esimerkiksi syöttää shekin oman pankin pankkiautomaatille, joka tallettaa shekkisumman tilille ja tulostaa shekistä kuittiin kopion. Voit pyytää pankkia lähettämään puolestasi shekin kuukausittain esimerkiksi vuokranantajalle tai hyväntekeväisyysjärjestölle. Tai voit ottaa älypuhelimella valokuvan shekistä ja näin tallettaa sen automaattisesti tilille – rahat siirtyvät muutaman tunnin viiveellä.

Miksi kaikki tämä vaivannäkö? Koska suorat tilisiirrot eivät täällä liiku pankkien välisenä ilmaisena bittivirtana, vaan PayPalien kaltaisten palveluiden kautta, jotka puolestaan kahmaisevat jokaisesta rahaliikahduksesta oman provisionsa. Ainoat ilmaiset tavat siirtää rahaa henkilöltä tai tililtä toiselle ovat käteinen tai shekki. Niinpä pankit ovat orientoituneet palvelemaan shekkiasiakkaitaan mahdollisimman modernisti ja joustavasti sen sijaan, että koittaisivat eurooppalaiseen tapaan väkivalloin minimoida kaikenlaisen paperiliikenteen. Rahavirtojen infrastruktuuri vain on täällä tyystin erilainen.

Sen ymmärtämiseen tosin tarvittiin koko joukko väittelyitä paikallisten ystävien kanssa ja jonkin verran aikaa oivalluksen kypsyttelyyn.

*Niin muuten, se työlupa. Lähetin maaliskuussa hirveällä hädällä luvan uusintahakemuksen, koska viime uusimiskerralla prosessi kesti yli kolme kuukautta, enkä töiden takia voi antaa luvan vanhentua päivälläkään. Kolme viikkoa hakemuksen päiväyksestä uusi työlupakortti odotti postiluukussa. Joskus näinkin päin.

Edit: Työluvasta vielä. USCIS tarjoaa sivuillaan tilastoja hakemusten käsittelyajoista: niiden ja oman kokemuksen perusteella työluvan uusintahakemus kannattaa, jos suinkin vain mahdollista, lähettää byrokratiakoneiston pureskeltavaksi varhain keväällä. Kesäkuukausina toimisto ruuhkautuu ja käsittelyajat venyvät harmillisesti.

Cupcake ATM

Amerikkalaiset rakastavat kaikkea uutta, futuristista ja automaattista. Ja 24/7 -aukioloja sekä tietysti cupcakeja. Siksi tästä ei oikeastaan pitäisi edes olla yllättynyt: Sprinkles-ketju on tuomassa myös DC:hen cupcake-automaatteja tyydyttämään asiakkaiden ympärivuorokautista sokerinhimoa.

Aina kun ällistyn amerikkalaisesta innovatiivisuudesta, muistutan itseäni erään työkaverin jakamasta viisaudesta: tässä maassa ei kysytä ”miksi” vaan ”miksi ei”.

Ruokajonossa

Tämän vuoden suosituin hullutus DC:ssä ovat lounasrekat.

Olin pitkään epäluuloinen, mutta sitkeä grillilounas-vastustukseni murtui lopulta, kun tuttujen suosittelijoiden määrä ylitti kriittisen pisteen. Lounasrekat ovat todellakin täysverisiä pyörillä kulkevia ravintoloita, jotka tarjoavat herkkuja intialaisesta etiopialaiseen, piirakoista rapukakkuihin ja tortilloista kebabiin. Vain hotdogeja ei ole tarjolla. Ruoka on suhteellisen edullista, hyvin valmistettua ja monipuolista. Itse asiassa lounasrekkojen viehätys perustuu osittain juuri siihen, ettei koskaan voi olla aivan varma, mitkä ravintolat ovat minäkin päivänä parkkeeranneet puiston kulmaan, ja mitä ruokalajeja kokkia on huvittanut sinä päivänä valmistaa.

Yksi parhaita lounasrekkojen bongauspaikkoja on Farragut Square. Puiston viheriölle on levitetty yleiseen käyttöön suuria piknik-peittoja, joilla kymmenet lounastajat istuvat jakkupuvuissaan auringosta nauttien. Jonot rekkojen edessä saattavat venyä pitkiksi, mutta koska lista on lyhyt, on myös palvelu nopeaa.

Oma suosikkini on Fojol-veljesten fantasintialainen koju, joka tarjoaa päivästä riippuen joko curry- ja dal-annoksia tai pehmeämmin maustettuja berbeerikastikkeita injera-leivän kera. Lisäpisteitä ropisee henkilökunnan huolitelluista, vain lievästi kulttuuriepäsensitiivisistä työasuista ja irtoviiksistä.
Myös Saucan vapaasti etnisiä ruokakulttuureja mukailevat wrapit ovat erinomaisia, joskin heillä kasvisvaihtoehtoja on aavistuksen niukasti. Suosikkirekkojen liikettä voi kätevästi seurata reaaliaikaisella karttapalvelulla, joka tietenkin toimii myös älypuhelimissa ja muissa teknovekottimissa.

DC tulee tapansa mukaan jälkijunassa eli perävaunussa sikäli, että lounasrekat ovat olleet varsinkin länsirannikon kaupungeissa ja New Yorkissa suosittuja jo pitkään. Ja kun tarkkoja ollaan, Wikipedia muistuttaa, etteivät pyörälliset tai pyörättömät katukeittiöt tietenkään ole mikään uusi keksintö. Uutta on korkeintaan se, että katu-uskottavan virastoväen on taas hyväksyttävää hakea lounaskalorinsa grilliltä.

Lounasrekka-trendin ensimmäiset aallot ovat lyömässä jo Helsinkiin. Sopii toivoa, että viranomaiset myös jatkossa suhtautuvat myönteisesti ennakkoluulottomiin ravintolayrittäjiin.

Here comes the bride

Viikko sitten viikonloppuna meillä oli ilo ja kunnia osallistua amerikkalaisiin häihin.

Juhlat alkavat jo edellisenä iltana harjoituksilla, johon osallistuvat hääparin lisäksi kaaso- ja sulhasväki, hääparin vanhemmat sekä mahdolliset kukkaistytöt ja sormuspojat. Harjoitukset ovat siksikin tarpeen, että vihkijänä on varsin usein pariskunnan ystävä, jolla ei välttämättä ole kovin selkeää käsitystä juhlan kulusta tai rutiinia sen ohjaamiseen. Vihkiluvan saaminen on varsin eksoottinen prosessi, mutta siitä toisella kerralla lisää.

Alttarille ei suinkaan kävellä missä järjestyksessä sattuu. Ensimmäisenä saliin saapuvat sulhanen ja bestman, joiden perässä tulevat hääparin äidit ja sulhasen isä. Toisella kierroksella vuorossa ovat kaaso(t) ja morsiustytöt, kukin oman sulhaspojan saattamana. Kolmanneksi lähetetään kukkaistyttö ja sormuspoika, joiden tarkoitus on harhailla pitkin käytäviä, heitellä terälehtiä mihin sattuu ja unohtua joka välissä vilkuttamaan äidille. Ja vasta sen jälkeen morsian saapuu isänsä saattamana.

Siinä on harjoittelemista.

Harjoitusten päätteeksi koko seurue siirtyy ravintolaan syömään, ja ilta saattaa jatkua pitkäänkin. Se on ymmärrettävää. Puolen maanosan kokoisessa maassa sukulaiset asuvat kaukana ja näkevät toisiaan harvoin. Yhteisistä tapaamisista otetaan kaikki ilo irti.

Mekin istuimme harjoitusillallisen pitkän kaavan kautta, sillä vaikka morsian oli Villen työkaveri ja sulhanenkin meille tuttu, varsinaisen hääkutsun saimme sillä verukkeella, että lupasimme soittaa juhlissa. Neljä eri kulkuetta sisääntullessa ja hääparin lähtö alttarilta saivat näin komean akustisen viulu-piano -vahvistuksen. Morsiamen sisääntulomarssi oli sitä paitsi suomalainen (Melartinia), joten mielestäni perustelimme oman läsnäolomme erittäin hyvin. Samalla vältyimme kuulemasta tuota otsikon iänikuista Wagneria, joka muuten ei edes ole marssi.

Varsinainen juhla pidettiin kokonaisuudessaan Ronald Reagan -toimistorakennuksen paviljongissa, sillä kirkkohäät ovat täällä harvinaisuus. Monimutkaisia sisääntulorituaaleja lukuun ottamatta tilaisuus oli varsin yksinkertainen ja rento. Vihkimisen kohokohta olivat hääparin omakätisesti kirjoittamat vihkivalat, jotka olivat hauskoja ja koskettavia – kaikkea muuta kuin hollywoodilaisittain imeliä tai sentimentaalisia.

Ja sitten alkoivat juhlat. Amerikkalainen hääjuhla ei eroa suomalaisesta kovin merkittävästi, mutta sikäli kun eroja on, amerikkalaiset juhlat ovat kokonaisuutena vähemmän muodolliset ja vähemmän aikataulutetut. Pakolliset rituaalit ovat tuttuja: puheita, kakun leikkaus ja kimpunheitto. Häätanssi oli ajoitettu ihan juhlan alkuun, mutta koska nuorempi sukupolvi ei osaa enää valssata, musiikkina on asiaankuuluvia pop-balladeja. Muilta osin ohjelmassa oli vain syömistä ja yleistä seurustelua.

Erityismausteen pöytäkeskusteluun toi morsiamen isoveljen vaimo, joka oli iso- tai isoisoäitinsä sukujuurten innostamana lähtenyt yliopistoon Uppsalaan. Hän oli kovin innoissaan tilaisuudesta verestää ruotsin kielitaitoaan. Sulhasen seattlelaisen sedän kanssa taas jauhoimme epäviisaasti politiikkaa, mutta tilaisuutta ei malttanut jättää käyttämättä, kun löytyi keskustelukumppaniksi jopa suomalaisittain liberaalisti ajatteleva amerikkalainen.

Morsiamen perheellä on kaukaisia sukujuuria Irlannissa ja koska tämän vanhemmat ovat vanhemmalla iällä kovasti innostuneet céili-tansseista, hyppelimme päivällisen jälkeen vielä porukalla läpi Haymakers Jigin. Askelia oli onneksi hiukan jo oli kokeiltu harjoitusillallisten jatkoilla hotellin aulassa. Loppuillasta musiikkina oli dj:n tahdittamaa discoilua, ja vierasjoukko 5-viikkoisesta 92-vuotiaaseen jammasi Lady Gagaa sulassa sovussa.

Juhlaa voi siis hyvällä syyllä moittia onnistuneeksi.

Amerikan eläimet värikuvina

Tällä viikolla bongattua:

Metsämurmeli / Groundhog (Columbia, MD)

Valkohäntäpeura ja vasa iltakävelyllä eläintarhassa / Deer and Bambi visiting the zoo (Woodley Park, DC)

Kolibri (laji tuntematon) / Hummingbird (unknown species) (Tenleytown, DC).

Punakardinaali / Northern Cardinal (Tenleytown, DC)

Monarkkiperhonen / Monarch butterfly (Dupont Circle, DC)

Aamutakkini / My Morning Jacket (Merriweather Post Pavilion, MD)

Kuvat: Wikipedia.

Sekahedelmäsalaatti

Kävin tuossa taannoin Whole Foodsissa enkä taas yhtään tiennyt mitä siellä on myynnissä.

Oikeanpuoleinen keltainen on mangonektariini. Se ei tosin ole sukua mangolle, vaan on vain tietynlainen kiinteä ja tiivismakuinen kalifornialainen nektariini. Pinta on tutunoloisesti pehmeä ja ehkäpä maku tosiaan muistuttaa etäisesti mangoa.

Vasemmanpuoleinen punertava on pluot, eli tietenkin luumun (plum) ja aprikoosin (apricot) risteytys. Tämä on aito sekahedelmä muutenkin kuin vain nimensä puolesta. Maku on luumumainen, mutta aavistuksen makea ja rakenne on luumun ja aprikoosin välimaastoa. Muistelin, että Valiolla on ainakin ollut luumu-aprikoosiviili tai -jogurtti, mutta epäilen ettei kysymys ole kuitenkaan tästä hedelmästä.

Ja arvatkaapa mitä! Pluot on rekisteröity tavaramerkki, joten sitä ei noin vain kasvatellakaan takapihalla.