Ankaraa juhlintaa

Amerikkalaiset ovat kovia juhlimaan. Tuskin on selvitty joulun/Hanukan/Kwanzaan ja länsimaisen uuden vuoden ylensyönnistä, kun ympäri maata aletaan jo valmistautua presidentin virkaanastujaisiin ja Mardi Gras -laskiaiseen, kiinalaiseen uuteen vuoteen, Punxsutawney Phil-metsämurmelin kevätennustukseen ja ystävänpäivään. Ja sitten on tietysti Super Bowl ja yliopistokoripallon March Madness, Purim ja Seder sekä Pyhän Patrikin ja Pyhän Urhon päivät. Jokaista juhlaa varten on ruokakaupoissa erikseen tarjolla runsas valikoima asiaankuuluvia kakkuja, oikeaoppisen värisiä pikkuleipiä ja jos jonkinlaisia juhlapöydän koristeita.

Tähän päivään mennessä en ole oppinut tietämään, viettääkö keskimääräinen amerikkalainen todella kaikkia näitä juhlapäiviä samalla hartaudella kuin loputtomat mainokset antavat ymmärtää. Ystävänpäivisin on ainakin täydellisen mahdotonta saada pöytävarausta mihinkään McDonald’sia tunnelmallisempaan ravintolaan, ja Sederin alla kaupungin viimeisiä matsajauhopurkkeja sai metsästää kissojen ja koirien kanssa.

Siksi onkin niin ihmeellistä, että pääsiäinen ohitetaan täällä olankohautuksella. Kukin uskontokunta toki järjestää omat rituaalinsa parhaaksi katsomansa aikataulun mukaan, mutta ylimääräisiä vapaapäiviä on turha odottaa. Niinpä pääsiäisen ympärille ei ole kehittynyt mitään sen suurempia kansallisia perinteitä, ja kaupat ja kirjastot ovat normaalisti auki. Valkoinen Talo järjestää lapsille sentään terveelliseen liikuntaan kannustavia pääsiäisleikkejä ja julkisilla paikoilla saattaa törmätä satunnaiseen pupumieheen, mutta muilta osin pääsiäistunnelman rakentaminen on ihan oman aktiivisuuden varassa. Jopa Kinder-suklaamunien maahantuonti on ankarasti kielletty.

Lienee turhaa lisätä tähän, että amerikkalaisille on hyvin epäselvää, miksi kenellekään tulisi edes mieleen yhdistää pääsiäiseen noitia tai Kyöpelinvuorta.

Imelistä Peeps-vaahtokarkkipupuista rakennetut dioramat ovat siis monin tavoin harvinaisia periamerikkalaisia pääsiäisperinteitä. Washington Postin dioramakilpailun tämänvuotinen voittajatiimi oli rakentanut hartaan tunnelmakuvauksen pääsiäispupujen jäähyväisistä kermatäytteisille, lisäaineiden ansiosta lähes pilaantumattomille Twinkie-leivoksille, joita myytiin aiemmin mm. CVS-apteekeissa, mutta joiden valmistus uhattiin suuren fanijoukon kauhuksi lopettaa vuoden vaihteessa. Oma dioramasuosikkini oli tosin mukaelma Washingtonin kuuluisasta Ben’s Chili Bowl -ravintolasta.

Ensiällistyksestä toivuttuani totesin, että eipä tämä ehkä ole sen kummallisempi tapa pääsiäisen juhlistamiseen kuin pohjalaisten pääsiäisvalkea, naapureille trullaaminen tai mämmi. Jota muuten saa vielä tänään New Yorkin Union Station Marketilta.

Oman perheen pääsiäinen koostuu tänä vuonna New York City Ballet’n esityksestä, kaverin synttäri-illallisesta nepalilaisessa ravintolassa ja kotona laiskottelusta. Pajunkissat ovat kukkineet tiehensä jo ajat sitten, mutta magnoliat ovat jo lupaavasti nupullaan ja kirsikankukkia odotetaan ehkä jo ensi viikolle tai viimeistään sitä seuraavalle. Ihana kevät on viimeinkin alkamassa.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Advertisement

I (Now) Know What It Means To Miss New Orleans

Toukokuun alussa toteutimme pitkäaikaisen unelman ja hyppäsimme lentokoneeseen, suuntana Louisianan Big Easy. Vapun tienoille ajoittuu nimittäin kaupungin toiseksi suurin vuosittainen tapahtuma, New Orleans Jazz and Heritage Festival. Vielä enemmän turisteja Louisianassa on vain Mardi Gras’n aikaan. Mutta koska New Orleans on ympäri vuoden ennen kaikkea musiikkikaupunki, myös NOLA Jazz Fest on paljon enemmän kuin vain turistien oluenhuuruiset kokoontumisajot tai vuosi vuodelta popularisoituva leirintäaluefestari – se on etelän muusikoiden homecoming. 

Matka ajoittui osittain kahden festivaaliviikonlopun väliin, niihin harvinaisiin päiviin jolloin ympäri maata levittäytyneet muusikot palaavat kotiseudulle nauttimaan gumboa ja jambalayaa, tapaamaan vanhoja ystäviä ja jammailemaan yhdessä. Koko kaupunki soi, yötä päivää. Missä tahansa kadunkulmassa voit helposti törmätä 12-henkiseen vaskiyhtyeeseen, joka valmistautuu illan keikkaa varten tai svengailee muuten vain, omaksi ilokseen. Päiväsaikaan asiaan vihkiytyneet jazz-fanit pakkautuvat Louisiana Music Factory -levykauppaan kuuntelemaan artisteja, joiden lavakeikat varsinaisen festivaalin aikaan keräävät helposti tuhatpäisen yleisön. Mutta viikolla tunnelma on toinen – täällä soitetaan ystäville ja ystävien kanssa, ilmaiseksi. Ja iltaisin Frenchmen Street on musiikin runsaudensarvi. Kahviloissa, ravintoloissa ja baareissa keikkoja on tauotta neljässä vuorossa, muusikot ovat huikean taitavia eikä genren kanssa nirsoilla. Sousafoni on hyvin soitettuna trendikäs instrumentti siinä missä pasuuna tai trumpettikin, ja gootit ja hipsterit valssaavat silmää räpäyttämättä cajun-folkin tahtiin. Aamuyöllä nälän yllättäessä haetaan Cafe du Mondesta sokeripäällysteisiä beignet-munkkeja ja maitokahvia, ja jatketaan seuraavaan konserttiin.

New Orleans on luonteeltaan suloisesti rähjääntynyt, laiskan eteläinen kaupunki. Ruokakulttuuri heijastaa samaa ylitsepursuavaa asennetta kuin arkkitehtuuri ja parvekekoristelu – mihin tahansa kermaiseen pataan voi laittaa sekaisin kanaa, kalaa, papuja, possua ja äyriäisiä. Hurrikaaneille ja tulville alttiin alueen asennetta leimaavat samanaikaisesti huoleton nautiskelu ja illuusioton, ehkä vähän taikauskoinenkin fatalismi, sillä ennemmin tai myöhemmin vesi tulee taas tulvimaan kolmatta metriä merenpinnan alle rakennetun kaupungin kaduille. Ehkä siksi jopa suoalueen alligaattoreille on luontevaa syöttää vaahtokarkkeja.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Pääsiäishajatelmia

Mämmikattilaa hämmennellessäni pohdiskelin, että perinteinen suomalainen cuisine koostuu suurelta osin puuroista. Porkkanalaatikko. Karjalanpiirakat. Ja se mämmi. Kaikki puuroja, joita keitetään kasaan tuntikausia ensin hellalla ja sitten vielä varmuuden vuoksi uunissa. Kunnollista, tuhtia ja sopivasti talonpoikaista juhlaruokaa sinnikkään keittiösavotan päätteeksi, ei mitään marengeilla näpertelyä. Tällaista ruokaa on varmaan keitetty pohjoismaissa juhlapöytiin paljon kauemmin kuin samoilla mailla on rakennettu kirkkoja.

Pääsiäinen ei ole amerikkalaisille mikään itsestään selvä juhlapyhä. Kuten viime vuonna opimme, juutalaiset ja kristityt laskevat pääsiäistä vastaavan juhlan ajankohdan eri kalenterien mukaan, mistä syystä ne eivät yleensä osu samaan viikonloppuun (paitsi tänä vuonna sattumalta osuivat). Luultavasti tästä syystä pääsiäisen ympärillä ei ole vakiintuneita liittovaltion pyhäpäiviä. Ilman lomaa ei ole myöskään pääsiäisen meno- ja paluuruuhkia, ja maallistuneemmat amerikkalaiset viettävät pääsiäistä yhtä mielellään baarissa kuin kotona lammasta tai pizzaa syöden. Ja koska pihalla nurmikko kasvaa nilkkakorkeudessa, tietyt perinteet – kuten rairuohon kasvattaminen – tuntuvat aavistuksen keinotekoisilta. Suklaamunaperinteitä sentään vaalitaan, mutta muilta osin pääsiäistunnelman luominen on kunkin oman yritteliäisyyden varassa.

Kun taloyhtiö ei kerran salli pääsiäisvalakian rakentamista takapihalle, eivätkä naapurit katso hyvällä luudan kanssa huitovaa trullia, ulkosuomalaisen pääsiäinen on tälläkin kertaa tilkkutäkki omia ja muiden perinteitä. Pitkäperjantaina istuimme sederiä samassa seurassa kuin viime vuonnakin, nyt vain huomattavasti harjaantuneempina.

Nautimme tavan mukaan hiivattoman ja jauhottoman seremoniaillallisen, jolla on paljon symboli- mutta vähän ravintoarvoa (kuvassa), ja sen jälkeen illallisen, jonka ravintoarvoista ei ole syytä keskustella kenenkään asiaan perehtyneen kanssa. Kana- tai kasvisliemessä keitettyjä matzo-pullia, majoneesikuorrutettuja kananmunia, luumujen kera haudutettua härkäpataa, maksapateeta, voista kiilteleviä parsoja ja feta-pinaattipiirakkaa (oma viemisemme, yleisön pyynnöstä). Juomana makeaa punaista granaattiomenaviiniä. Pöydän ainoa salaatinkorvike oli kirpeä piparjuurisose.

Pääsiäissunnuntain aamuna istuimme taas puolinukuksissa katolisessa kirkossa soittamassa hymnejä. Tämä keikka on siis vastapalvelus, jonka NIH Philharmonia vuosittain tarjoaa St. Elizabeth -kirkolle luvasta pitää konsertteja kirkon tiloissa ilmaiseksi. Mutta katolinen kirkkohartaus on vielä kauempana omista pääsiäisperinteistä kuin juutalainen ylensyönti – joka itse asiassa melko lailla muistuttaakin mummolassa vietettyjen pääsiäisviikonloppujen rituaaleja.

Päätin keittää koti-ikävääni mämmiä. Mämmimallaspussin kyljessä olevan ohjeen mukaisesti, eli kahden ja puolen armeijan tarpeisiin.

Tätähän sitten syödään, juhannukseen asti. Kindereitä ei täällä saa myydä ja pajunkissat ovat kukkineet tiehensä jo viikkoja sitten. Mutta onpa ainakin mämmiä.

Huomasin muuten että blogissa on käyty jo yli 30.000 kertaa. Suurkiitos kaikille, teille on ilo kirjoitella.

DC sakura vol. 2

Washingtonin kirsikkapuut juhlivat tänä vuonna satavuotissyntymäpäiväänsä ja vaikka viralliset juhlallisuudet ovat vasta alkamassa, kukinta-aika on nyt jäänyt taakse. Kirsikkakausi oli huikea ja olen hurjan tyytyväinen, että tällä kertaa näin sen alusta loppuun järjestelmällisesti, kamera kaulassa. Ensimmäisiä kukkakuvia julkaisinkin jo aiemmin, tässä vielä muutama lisää.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tidal Basinin ympäristö on tietenkin klassinen kirsikanbongailupaikka, mutta hyvällä säällä turistimassojen välistä näkee enemmän kameroita kuin kukkia. Onneksi löysin orkesterikaverin vinkistä paikallisten todellisen kirsikkakeitaan: Kenwoodin omakotitaloalueen DC:n ja Marylandin osavaltioiden rajan tuntumassa, muutama kortteli Friendship Heightsilta luoteeseen. Kirsikkapuut siellä ovat samoja valkoisia ja vaaleanpunaisia lajikkeita kuin keskustassakin, mutta puurivistöt jatkuvat teiden reunustoilla kortteli korttelin perään ja muodostavat kadun ylle sadunomaisen valkoisen katoksen. Kukkiva Kenwood oli aurinkoisena iltapäivänä niin hengästyttävän kaunis, että suunniteltu nopea valokuvauskierros vaihtui lennossa koko illan piknikiksi.

Kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät sittenkin tuulen mukana leijuvat seitinohuet terälehdet. Kirsikankukkasateet peittivät kadut vaaleanpunaiseen huuruun ja hätyyttelivät päiväkausia toimistotalojen harmaita ikkunoita. Valitettavasti taitamaton kuvaaja ei vain onnistunut tallentamaan niiden huikaisevaa tanssia muistikortille sinnikkäistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kirsikkaviikon lopulla istuin töiden jälkeen rannassa lukemassa, kirjan väliin putoilevat hennot terälehdet ja kesää enteilevä, lumoavan vaaleanpunainen auringonlasku tekivät ajatustyöstä varsin hajamielistä puuhaa.

Washington on ympäri vuoden upea kaupunki, mutta ehkä kuitenkin parhaimmillaan juuri keväisin.

DC sakura

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Juhlahumua

Jahas, helmikuun loppua hiihdellään.

Viime aikoina ei olla tosin pahemmin hiihdelty, torstaina lämpömittari käväisi nopeasti 20 asteen paremmalla puolella. Jopa kantawashingtonilaiset ovat pyöritelleet päitään leudolle talvelle, mutta tässä vaiheessa on jo selvää, että lunta ei enää ole tulossa.

Helmikuu on ollut yhtä juhlaa. Runeberginpäivän herkkuja saimme kevään ensimmäisen vieraan mukana Suomen tuliaisina, Super Bowlia ihmettelimme asianmukaisessa Sports Barissa ja yhtäkkiä olikin jo ystävänpäivä, juhlista jenkein.

Onhan nimittäin niin, että tätä ylenpalttisen muovista, törsäilyyn ja ylilyönteihin tähtäävää juhlaa ei edes olisi ilman Hallmark-korttiyhtiötä. Tai näin paikalliset kertoivat – Wikipedia on asiasta hieman eri mieltä. Kuten oli arvattavissa, itärannikkolaiset ystävämme eivät suuremmin innostuneet kukka-, suklaa- ja nallekarhurituaaleista, mutta ravintolaillalliselle oli sentään jokaisen parisuhteellisen päästävä. Kun me kyyniset eurooppalaiset matkasimme ystävänpäivän iltana kotiin orkesteriharjoituksista, tiet olivat tukossa ravitsemusliikkeistä kotiin palaavia juhlijoita.

Heti ystävänpäivän jälkeen riemuittiin taas pitkää viikonloppua, tällä kertaa tekosyynä Presidents Day. Vuoden kaikista maanantaivapaista tämä on varmasti omituisin – ajankohta on jonkinlainen kompromissi Abraham Lincolnin ja George Washingtonin syntymäpäivistä, vaikka virallisesti ainakin pääkaupungissa juhlitaan tietysti juuri Washingtonia. Koululaisille Presidents Day tarkoittaa historian tehokuuria, meille muille lähinnä alennusmyyntejä. Erityisesti autokauppiaat aktivoituvat tarjoustensa kanssa juuri tänä viimeisenä helmikuun viikonloppuna, ja niinpä meillekin sitten ilmestyi kuin puolivahingossa uusi hopenharmaa perheenjäsen. Oli huomattavan juhlallista lopulta pitkän ja huolellisen harkinnan, ankaran selvitystyön ja piinkovan hintakilpailutuksen jälkeen allekirjoittaa sekki ja ajella kotiin omalla nelipyöräisellä.

Presidents Day -viikonloppuun osui myös laskiainen. Etelämpänä Mardi Gras -juhlinta saattaa olla hyvinkin riehakasta, mutta nämä pohjoisen jäykkäniskaiset virkapukuilijat eivät paaston alkamista noteeranneet mitenkään. Itse sydämistyin sekä pulkkamäkien että karnevaalien väliinjäämisestä niin, että leivoin lohdutukseksi laskiaispullia. Villen monikansallinen työyhteisö huiteli pullat parempiin suihin sen enempää kyselemättä, mutta omat amerikkalaiset työkaverini olivat sämpylän ja kermavaahdon yhdistelmästä silminnähden hämmentyneitä – lukuunottamatta amerikanintialaista kollegaa, joka riemastui löytäessään pullataikinasta kaardemummaa.

Kuun kruunasi NIH Philharmonian konsertti, joka tarjoiltiin jälleen kerran 500-päiselle, hurraavalle yleisölle. Soitimme Rachmaninovin 2. pianokonserton  (tällä äänitteellä säveltäjän itsensä tähdittämänä!) ja Dvorakin 6. sinfonian – perinteisen romanttista ystävänpäiväohjelmaa siis. Orkesterin taso nousee tasaisesti ja niinpä kapellimestari ruuvaa vaatimustasoa jatkuvasti kireämmälle. Tämä ohjelmisto ei onneksi ollut vaikeimmasta päästä, joten ehdimme soiton lomassa itsekin vähän nauttia sooloista. Ja kun sormissa ei vielä ennestään ollut riittävästi rakkoja, soitimme vielä koko sunnuntai-iltapäivän naapurissa asuvan sellistin ja vakioaltistimme kanssa jousikvartettoja. Onni on joukko ystäviä, joiden kanssa voi soittaa kyllästymiseen asti ja vielä vähän yli!

Heti tiistaina alkaa taas uuden ohjelmiston työstäminen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Syksyn kohokohtia

Blogi on jäänyt viime aikoina niin huonolle hoidolle, että oikein hävettää. Nöyrimmät pahoitteluni!

Syy, että en ole oikein ehtinyt raportoida ulkosuomalaisia kuulumisia on tietenkin se, että töitä ja hauskaa tekemistä on ollut vaikka muille jakaa. Kun en nyt oikein tiedä mistä päästä aloittaa, kirjaan tähän vain nopeasti muutamia mukavia juttuja syksyn varrelta, ettei ihan kaikki mene ohi ja unohdu.

Alkusyksyltä ovat jääneet mainitsematta mm. DC:n ensimmäinen Taiteiden yö sekä Annapoliksen Renaissance Fair -keskiaikamarkkinat. DC Nuit Blanche haki hiukan luonnettaan vielä, ja epäilen ettemme edes löytäneet kaikkea tarjontaa Chinatownin perukoilta. Mutta se mitä löysimme, oli viehättävää ja mielenkiintoista. Toivottavasti tapahtuma saa ensi vuonna jatkoa.

Renessanssifestivaali on vastaavasti jo vakiintunut perinne Washingtonin seudulla. Suhtauduin ensin tapahtumaan alentuvan kyynisesti – mitä jenkit nyt muka keskiajasta tietävät – mutta ennakkoluulot saivat onneksi kyytiä! Annapoliksen karnevaali ei ehkä ole niin historiallisesti täsmällinen ja oikeaoppinen kuin Turun keskiaikamarkkinat, mutta värikäs, hilpeä ja kaikin puolin nautittava tapahtuma se silti on. Toisin kuin monet muut festivaalivieraat, emme olleet pukeutuneet teema-asuihin, joten keskityimme nauttimaan monipuolisesta ruokatarjoiluista (kokonaisena tarjottavaa paistettua kalkkunankoipea, uppopaistettua mac&cheesea, juustokakkua tikun nokassa), testailemaan soittimia (dulcimer, psaltery ja bodhran) ja ihastelemaan turnajaisia.

Lokakuun lopulla meillä kävi vieraita, ja koska se on aina oivallinen tekosyy matkusteluun, pakkasimme auton ja suuntasimme porukalla kohti Pennsylvaniaa. Philadelphiaan on DC:stä vain reilu kahden tunnin ajomatka, ja kelikin oli tällä reissulla huomattavasti miellyttävämpi kuin edellisellä. Paikalliset ystävät tarjosivat yösijan ja kierrättivät meitä ympäri kaupunkia, mutta koska olin unohtanut kameran akun kotiin, ei viikonlopusta tällä kertaa jäänyt blogiin jaettavaksi kuin kirjallisia muistoja. Joudutte nyt siis vain luottamaan sanaani kun kerron, että kävimme hyppelemässä Rocky-portailla, kiertelimme yliopiston kampusaluetta ja söimme hyvin. Philadelphian ystävällinen vanhan kaupungin tunnelma teki tälläkin kertaa vaikutuksen, vaikka isäntäväki varoitteli kaupungista löytyvän varomattomille myös vähemmän romanttisia kortteleita.

Paluumatkalla teimme lenkin Lancaster Countyn kautta ja kävimme maistelemassa paikallisia viinejä. Amish-torit olivat ehtineet jo sulkea, mutta vastineeksi näimme lukuisia markkinoilta palaavia siroja mustia hevoskärryjä sekä niiden parrakkaita ajajia tiukasti huivitettuine puolisoineen. Edistyksellisimpiin vaunuihin oli sentään asennettu yksinkertaiset perävilkut ja heijastinkolmio.

Kuva: Wikipedia

Marraskuussa lähdimme seuraavan vieraan kanssa pakoon viilenevää syysilmaa Floridaan. Pitkän viikonlopun mittainen roadtrip ulottui Orlandosta itärannikolle Kennedy Space Centeriin ja Cocoa Beachille, sieltä rannikkoa pitkin Miamiin, Keys-saariryhmän läntiseen kärkeen ja Everglades-kansallispuiston kautta takaisin Miamin helteeseen, yhteensä reilu 600 mailia. Floridassa vaikutuksen tekivät meri, palmut, korallit, pelikaanit ja hiekkarantahiekka. Vaikutusta eivät tehneet muoviset teemapuistot, aamupala-gritsit, eikä Miamin keskustan karu betoniviidakko.

Kiitospäivää vietimme jälleen perhepiirissä. Ruokalistalla oli mm. perinteistä vaahtokarkeilla kuorrutettua bataattilaatikkoa, tytisevää karpalohyydykettä, pinaattikroketteja sekä karamellisoituja saksanpähkinä-porkkanoita – tofurkey sai tällä kertaa jäädä pihamaalle tepastelemaan. Kiitospäivän alla pohdiskelin, että se oikeastaan on yhdysvaltalaisen vuoden suurin juhlapyhä. Toisin kuin joulua, kiitospäivää viettävät kaikki uskontokunnat, ja perinteet ruokalistaa myöten ovat joka puolella maata hyvin samankaltaisia. Kiitospäivä – eikä suinkaan joulu – on se juhlapäivä, jota varten jopa kiireiset ja työorientoituneet amerikkalaiset ottavat vapaata ja matkustavat perheidensä luo, asuivatpa nämä sitten lähellä tai kaukana. Jalomielisyys on kiitospäivänä niin ylitsepursuavaa, että soppatykkien vapaaehtoisvuorolistat täyttyvät viikkoja etukäteen. Surullista kyllä, Black Fridayn ostoskarnevaalin jälkeen arki palaa nopeasti uomiinsa, eikä soppatykkisavottaankaan ole enää tungosta.

Kun joulukuussa vietimme Villen syntymäpäiviä, kävi sattumalta niin että vieraista suurempi osa oli amerikkalaisia kuin ei-amerikkalaisia. Tarjosimme heille perinteisten kasvispiirakoiden lisäksi mm. joulutorttuja ja munavoilla täytettyjä hapankorppurullia. Valitettavasti emme tänä vuonna päässeet osallistumaan suurlähetystön itsenäisyyspäiväkekkereille, mutta pakottavin ulkosuomalaisannostus oli toisaalta jo saatu Kipinäkerhon joulubasaarissa pari viikkoa aikaisemmin. Siellä väentungoksessa moikkailimme jo tuttuja ja jonotimme karjalanpiirakoita kuin vanhat konkarit ainakin.

Joulukauden päätteeksi keräännyimme lähimmällä orkesterikaveriporukalla askartelemaan piparkakkutaloja. Tosin amerikkalainen piparkakkutalo on jotain aivan muuta kuin mitä itse ajattelin. Se kootaan sokeritahnalla liimaten keksilaatikon päälle, päällystetään makeilla graham-kekseillä, tasoitetaan uudella sokeritahnakerroksella ja lopuksi koristellaan karkeilla ja tomusokerilla. Lopputulos on jouluinen, mutta pahvirankonsa vuoksi ei aivan 100 % syötävä.

Ja tietenkin syyskauden päätteeksi NIH Philharmonia soitti menestyksekkään konsertin ääriään myöten täydelle salille. Mutta siitä lisää toisella kertaa.

Halloweenia

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Viikonloppuna juhlittiin Halloweenia viluisissa tunnelmissa. Lauantai-iltapäivänä satoi yllättäen ensilumi, mutta sohjo tai hyytävä syysviima eivät sittenkään onnistuneet pitämään juhlaväkeä sisätiloissa. Tämän vuoden parhaat halloweenasujen bongauspaikat olivat Adams Morgan ja Georgetown – kaduilla nähtiin mm. vihaisia lintuja, liikennemerkkejä, hammaskeijuja ja gootteja, sekä kolme bikineihin sonnustautunutta sokeaa hiirtä, jotka eivät ihan ilmeisesti olleet katsoneet kotoa lähtiessä peiliin. Jopa Valkoinen talo oli kantanut kurpitsansa kekoon ja koristellut puutarhan hämähäkinseiteillä. Kotinaapurustossa oli kova kilpavarustelu suurten hämähäkkikoristeiden kesken, ja itsekin olin sitä mieltä, että Amerikan lipun edessä poseerannut Supermies oli aika pelottava.

Here comes the bride

Viikko sitten viikonloppuna meillä oli ilo ja kunnia osallistua amerikkalaisiin häihin.

Juhlat alkavat jo edellisenä iltana harjoituksilla, johon osallistuvat hääparin lisäksi kaaso- ja sulhasväki, hääparin vanhemmat sekä mahdolliset kukkaistytöt ja sormuspojat. Harjoitukset ovat siksikin tarpeen, että vihkijänä on varsin usein pariskunnan ystävä, jolla ei välttämättä ole kovin selkeää käsitystä juhlan kulusta tai rutiinia sen ohjaamiseen. Vihkiluvan saaminen on varsin eksoottinen prosessi, mutta siitä toisella kerralla lisää.

Alttarille ei suinkaan kävellä missä järjestyksessä sattuu. Ensimmäisenä saliin saapuvat sulhanen ja bestman, joiden perässä tulevat hääparin äidit ja sulhasen isä. Toisella kierroksella vuorossa ovat kaaso(t) ja morsiustytöt, kukin oman sulhaspojan saattamana. Kolmanneksi lähetetään kukkaistyttö ja sormuspoika, joiden tarkoitus on harhailla pitkin käytäviä, heitellä terälehtiä mihin sattuu ja unohtua joka välissä vilkuttamaan äidille. Ja vasta sen jälkeen morsian saapuu isänsä saattamana.

Siinä on harjoittelemista.

Harjoitusten päätteeksi koko seurue siirtyy ravintolaan syömään, ja ilta saattaa jatkua pitkäänkin. Se on ymmärrettävää. Puolen maanosan kokoisessa maassa sukulaiset asuvat kaukana ja näkevät toisiaan harvoin. Yhteisistä tapaamisista otetaan kaikki ilo irti.

Mekin istuimme harjoitusillallisen pitkän kaavan kautta, sillä vaikka morsian oli Villen työkaveri ja sulhanenkin meille tuttu, varsinaisen hääkutsun saimme sillä verukkeella, että lupasimme soittaa juhlissa. Neljä eri kulkuetta sisääntullessa ja hääparin lähtö alttarilta saivat näin komean akustisen viulu-piano -vahvistuksen. Morsiamen sisääntulomarssi oli sitä paitsi suomalainen (Melartinia), joten mielestäni perustelimme oman läsnäolomme erittäin hyvin. Samalla vältyimme kuulemasta tuota otsikon iänikuista Wagneria, joka muuten ei edes ole marssi.

Varsinainen juhla pidettiin kokonaisuudessaan Ronald Reagan -toimistorakennuksen paviljongissa, sillä kirkkohäät ovat täällä harvinaisuus. Monimutkaisia sisääntulorituaaleja lukuun ottamatta tilaisuus oli varsin yksinkertainen ja rento. Vihkimisen kohokohta olivat hääparin omakätisesti kirjoittamat vihkivalat, jotka olivat hauskoja ja koskettavia – kaikkea muuta kuin hollywoodilaisittain imeliä tai sentimentaalisia.

Ja sitten alkoivat juhlat. Amerikkalainen hääjuhla ei eroa suomalaisesta kovin merkittävästi, mutta sikäli kun eroja on, amerikkalaiset juhlat ovat kokonaisuutena vähemmän muodolliset ja vähemmän aikataulutetut. Pakolliset rituaalit ovat tuttuja: puheita, kakun leikkaus ja kimpunheitto. Häätanssi oli ajoitettu ihan juhlan alkuun, mutta koska nuorempi sukupolvi ei osaa enää valssata, musiikkina on asiaankuuluvia pop-balladeja. Muilta osin ohjelmassa oli vain syömistä ja yleistä seurustelua.

Erityismausteen pöytäkeskusteluun toi morsiamen isoveljen vaimo, joka oli iso- tai isoisoäitinsä sukujuurten innostamana lähtenyt yliopistoon Uppsalaan. Hän oli kovin innoissaan tilaisuudesta verestää ruotsin kielitaitoaan. Sulhasen seattlelaisen sedän kanssa taas jauhoimme epäviisaasti politiikkaa, mutta tilaisuutta ei malttanut jättää käyttämättä, kun löytyi keskustelukumppaniksi jopa suomalaisittain liberaalisti ajatteleva amerikkalainen.

Morsiamen perheellä on kaukaisia sukujuuria Irlannissa ja koska tämän vanhemmat ovat vanhemmalla iällä kovasti innostuneet céili-tansseista, hyppelimme päivällisen jälkeen vielä porukalla läpi Haymakers Jigin. Askelia oli onneksi hiukan jo oli kokeiltu harjoitusillallisten jatkoilla hotellin aulassa. Loppuillasta musiikkina oli dj:n tahdittamaa discoilua, ja vierasjoukko 5-viikkoisesta 92-vuotiaaseen jammasi Lady Gagaa sulassa sovussa.

Juhlaa voi siis hyvällä syyllä moittia onnistuneeksi.

Amerikan syntymäpäivä

Heinäkuun neljäntenä Washington tyhjenee asukkaista ja täyttyy uudelleen turisteista. Kesän ainoa pitkä viikonloppu on liian arvokas kotona tuhlattavaksi.

Smithsonian Folklife Festival on täyttänyt keskustan. Tapahtuma on kuin valtava Maailma kylässä, jonka musiikkina on vain Rhythm and Bluesia – vaan kun määritelmät ovat riittävän väljiä, onhan Kaisaniemenkin tarjonnasta suuri osa jonkinsorttista amerikanrokkia. Ilma tuoksuu pölyltä ja eksoottisilta mausteilta. Ohikulkijat maiskuttavat styroksilautasiltaan chorizoa, pad thaita ja yassaa. Lapset hypistelevät uteliaina kirkkaita kankaita ja maalaavat poskiaan saviväreillä.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi Capitolin eteen pystytetään lava, ja iltakahdeksalta alkavaa konserttia varten penkkejä varaillaan varhaisesta iltapäivästä asti. Suurin osa väestä kokoontuu kuitenkin viheriölle vasta illan hämärtäessä, piknik-korit kainalossaan.

Auringonlaskun jälkeen, noin yhdeksältä alkaa huikea ilotulitus, johon ilta huipentuu. Muuten ahkerasti laulettua kansallislaulua ei kuitenkaan tällä kertaa kuultu.

Kotona pyöri telkkarista Bostonin vastaava itsenäisyyspäiväkonsertti, ja sen kautta saatiin sitten kuulla laulua koko rahan edestä. Ruutu oli jo menossa kiinni, kun korviin kantautui yllättävä melodia.

Miksi amerikkalaiset laulavat itsenäisyyspäivänään God Save the Queeniä? Eikö itsenäistymisen koko pointti ollut juuri se, että päästiin eroon Brittien hallintovallasta? Eikö uudella mantereella ollut päteviä säveltäjiä? Vai oliko melodiasta vain tullut niin rakas, ettei siitä maltettu luopua, jolloin ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin soveltaa teksti uuteen yhteiskuntatilanteeseen sopivaksi?

Joka tapauksessa hyvää 235-vuotispäivää USA!