Haaste vastaanotettu

Jenni heitti kuukausia sitten blogissaan haasteen, johon on kyllä ollut tarkoitus vastata, vaikka aikaa onkin vierähtänyt. Aion olla vähän tylsä ja jättää haasteen kierrättämättä eteenpäin, mutta vastaan kuitenkin esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat niin osuvia.

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?

Aina kyllästymiseen asti puhutaan siitä, kuinka amerikkalainen ruoka on pelkkää pizzaa ja hampurilaisia. Se ei alkuunkaan pidä paikkaansa, vaikka ei tämä maa ehkä Ranskan veroinen kulinaristien kehto olekaan. Yhdysvaltalaisessa ruokakulttuurissa on parasta se, mikä on monessa suhteessa muutenkin parasta amerikkalaisuudessa: kulttuurien sekoittuminen ja vaikutteiden omaksuminen puolin ja toisin. Ehkä tämä riittää selitykseksi vastaukselleni: salaattibaarit, burritot ja etiopialainen ruoka. Olkoonkin niin, ettei näistä mikään ole erityisen ”amerikkalaista”, olen todella ihastunut itärannikon salaattibaariketjuihin Chop’tiin ja Sweetgreeniin. Burritot ovat ehdottomasti paras keksintö pikaruoan saralla, vaikka niiden väitettyä kaloripitoisuutta aina ajoittain moititaankin. Ja etiopialainen ruoka on paitsi hyvää, myös äärimmäisen hauskaa syödä hyvässä seurassa.

2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?

Niagaran putoukset joulukuussa 2012. Kai se lasketaan paikalliseksi nähtävyydeksi? Arvelisin, että putoukset olisivat olleet keväällä sulamisvesien aikaan vieläkin näyttävämmät, mutta kyllä niissä talvipakkasillakin riitti ihailemista. Lähiseudulla kävimme viimeksi katsastamassa Ai Wei Wei:n näyttelyn Hirschornissa sekä National Museum of the American Indian -museossa kahvilla.

3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?

Tulimme kaupunkiin kaksi kertaa, ensin asunnonhakureissulle ja sitten vasta varsinaisesti muuttajina. Kummallakin kerralla mukana kulki kaksi matkalaukkua per kantaja sekä soitinkotelot – ensimmäisen kierroksen tavarat jätettiin Villen esimiehen kellariin odottamaan siksi aikaa kun viimeistelimme vielä Suomessa viisumiasioita. Lisäksi lähetin postitse neljä 15 kg:n laatikkoa, lähinnä kodintekstiileitä, joitakin astioita, kirjoja ja talvivaatteita. Vähemmälläkin olisi epäilemättä pärjännyt, mutta varsinkin alkuvaiheessa olin mukana tuoduista tavaroista kovin iloinen, sillä kalustamattomaan asuntoon joutui ilmankin hankkimaan koko joukon isoa ja pientä tavaraa ennen kuin arki alkoi rullata sujuvasti. Tutkijaperheenä kuljetimme myös mukana kohtuullisen valikoiman työkirjallisuutta.

4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?

Tätä käsittelin lyhyesti edellisessä blogitekstissäni, joten linkitän vastauksen vain takaisin sinne.

5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?

Tämä vaihtelee kovasti. Usein tuon jotain paikallisia karkkeja, Washingtonista kertovia kirjoja tai valokuva-albumeita. Olen ollut vähän pettynyt siihen, kuinka vähän suuresta Amerikasta saa sellaista (järkevää) tavaraa mitä ei Suomessa myytäisi. Tätä se globaali markkinatalous kai sitten teettää.

6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?

Tämä kysymys tulee aika pian ajankohtaiseksi, ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan Washingtonia ja Yhdysvaltoja kovasti. Ikävä tulee epäilemättä ainakin ystäviä, aurinkoa ja lämpimiä kesiä, kevään kukintakautta ja kylpyveden lämpöistä merivettä, ihmisten ystävällisyyttä ja välittömyyttä, kaupungin monipuolista konserttitarjontaa, orkesteria ja kamarimusiikkituokioita kavereiden kanssa.

7. Nimeä yksi paikka, jossa “pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan”, mutta jossa et ole vielä käynyt.

Voi, USA on niin valtava paikka, että kaiken matkustamisen jälkeen edelleen tuntuu, ettemme ole kattaneet kuin surkean postimerkin kokoisen nurkan koko maasta. Mutta ei kaikkea voi muutamassa vuodessa mitenkään ehtiäkään nähdä. Olisin mielelläni halunnut käydä keskilännessä ja Teksasissa, suuri haaveeni oli tehdä roadtrip Kaliforniassa ja Yellowstone on yhä to do -listalla. Puhumattakaan Kanadan kartoituksesta ja Etelä-Amerikasta. Mutta toisella kertaa sitten.

8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?

En osaa oikein ajatella kavereita enää ”parhaina” ja ”toiseksi parhaina”, mutta moniin paikallisiin ystäviin tutustuimme joko jommankumman työn tai orkesterin kautta. Yhden läheisen ystävän sain tanssitunneilta, kun tarvitsin viikottain tuntien jälkeen kyytiä metroasemalle. Muutamia uusia ystäviä on löytynyt kaverin kaverin kautta tai juhlissa ja konserteissa. Ja äärimmäisen tärkeitä ensimmäisiä ystäviä olivat tietysti muut ulkosuomalaiset ja muut expatit, jotka olivat muuttaneet seudulle samoihin aikoihin, ja joiden kanssa on voitu alusta asti puida kulttuurieroja ja tänne sopeutumisen kiemuroita.

9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?

Viikoittain tulee vastaan joku tilanne, jossa en tahdo ymmärtää asioita yhdellä sanomisella, en tunnista paikallista julkkisnimeä tai kieliperustainen vitsi menee ohi. Mutta näihin tottuu ja oppii vähitellen suhtautumaan olankohautuksella. Eivät kaikki vitsit aukea paikallisillekaan, ja joskus alabamalainen ja minnesotalainen eivät ymmärrä toisiaan murresanojen vuoksi.

Yksi Yhdysvaltojen parhaista puolista on mielestäni juuri sen avoimuus: voit olla ylpeä ensimmäisen tai neljännen polven eurooppalainen tai aasialainen ja silti samalla henkeen ja vereen amerikkalainen. Tai yksinomaan ylpeä yksikulttuurinen maahanmuuttaja. Tai niin monikulttuurinen, ettet osaa oikein itsekään enää lokeroida itseäsi. Tai kylläkin täysverinen amerikkalainen, mutta silti länsirannikkolaisena täysin ulalla itärannikon vieraiden toimintapojen keskellä. Jokainen meistä on omalla tavallaan ulkomaalainen ja omalla tavallaan paikalliseen kulttuuriin sopeutunut kotiutuja, eikä sitä tarvitse sen kummemmin kenellekään selitellä.

Tai tämä on ainakin oma kokemukseni Washingtonin alueelta. Ehkä keskilännen maaseudulla kokemus olisi toisenlainen.

10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?

Satunnaisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun puhun vastapuolta parempaa englantia ja voin huolellisella ääntämisellä ja harkituilla sanavalinnoilla nopeuttaa tilanteen etenemistä. Kun osaan neuvoa turisteja kadulla sen enempää miettimättä. Kun luen paikallisuutisia ja haukottelen niiden kyllästymiseen asti tutuille aiheille. Itse asiassa jatkuvasti useammin, ja samalla enenevässä määrin vierastan ajatusta ulkosuomalaisuudesta. Integroitumisen tunne suurelta osin selittää myös viime syksyn blogitaukoa, sillä en kuukausiin vain oikein keksinyt mitään, mikä olisi sopinut blogin teemaan ja mistä olisi huvittanut kirjoittaa. Tänä keväänä taas lähestyvät muuttosuunnitelmat ovat uudelleenaktivoineet ulkosuomalaisuus-moodin. Tunnen kuitenkin itseni siinä määrin hyvin integroituneeksi, että jos työkuviot eivät olisi viemässä toiseen maahan, voisin aivan hyvin ajatella vielä jääväni Yhdysvaltoihin – ainakin muutamaksi vuodeksi lisää.

11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?

Varmaankin Suomessa, mutta en ainakaan missään tapauksessa Yhdysvalloissa. Vaikka kulttuurissa on monia viehättäviä piirteitä, paikallinen terveydenhuolto- ja vakuutusjärjestelmä on sellainen soppa, että enpä haluaisi viettää eläkepäiviä ainakaan sen kanssa tapellen. (Taannoinen TIME-artikkeli kartoitti järjestelmän lukuisia ongelmia ansiokkaalla yksityiskohtaisuudella.)

Toisaalta ihailen suuresti sitä, kuinka tuntemani paikalliset eläkeläiset ovat aktiivisia erilaisissa vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä, harrastavat ja pyörittävät jos minkälaista kulttuuritoimintaa ja matkustavat ennakkoluulottomasti. Jos vain on työuransa aikana onnistunut keräämään riittävät säästöt tai sellaiset verkostot, joiden avulla osa-aikaista työskentelyä voi jatkaa oman jaksamisen ja tarpeen mukaan, ja vakuutusasiat järjestyvät, eläkkeen vietto Yhdysvalloissa ei sekään kuulosta ollenkaan hullummalta vaihtoehdolta.

Advertisement

Koti-ikävän iskiessä

Kaikki ekspatriaatit tietävät, miten kummallinen asia koti-ikävä on. Vaikka suurin kaipaus tietysti kohdistuu ihmisiin – ystäviin ja perheeseen, matkalaukussa voi kantaa mukanaan vain muutamia kiloja kotimaata ja rajallisen määrän muita salamatkustajia. Nopean gallupin mukaan ulkosuomalaisilla on tapana viedä tuliaisina itselleen lehtien ja kirjojen lisäksi ainakin ruisleipää, salmiakkia, Fazerin suklaata, Marimekko-tekstiilejä, kaardemummaputkiloita ja roll on -deodorantteja.

Jos saat tilaisuuden, kurkkaa joskus vaivihkaa ulkosuomalaisen perheen keittiökaappeihin. Jokaisesta kotitaloudesta löytyy se yksi hylly, jolla säilytetään tarkasti näistä Suomesta tuotuja kalleimpia aarteita.

Mutta aina ei ole mahdollista matkustaa Suomeen asti hakemaan täydennystä varastoihin, eikä aivan joka kerta kehtaa juoksuttaa kavereita ja sukulaisiakaan postipakettien kanssa. Onneksi omatoimiselle salmiakinkaipaajalle on nykyisin myös digitaalisia vaihtoehtoja.

Luultavasti monipuolisin tarjonta löytyy osoitteesta www.suomikauppa.fi. Valikoima on hengästyttävä ensinnäkin siksi, että se on niin laaja, ja toiseksi siksi että myynnissä on lukuisia tuotteita, joita ei äkkiseltään osaisi edes ajatella jonkun kaipaavan. Roiskeläppäpitsoja ei sentään toimiteta kuljetuksen aikaisten lämpötilahaasteiden vuoksi. Kaupan fyysinen sijainti on Vantaalla, joten kaukaisempiin osoitteisiin toimitetuille suklaalevyille saattaa tulla varsin suolainen postimaksu päälle, mutta palvelu väittää sittenkin postittavansa tuotteet Itellan kuluttajahintoja edullisemmin. Järkevintä lienee useamman perheen tilausten keskittäminen samaan pakettiin, jolloin postikulut per tilaaja jäävät myös kohtuullisemmiksi.

Pohjois-Amerikan mantereella kunnollista hapanta, juureen tehtyä ruisleipää on mahdollista tilata postilaatikkoon myös paikallistoimituksena. Tämän hetken kuumin toimittaja liene newyorkilainen Nordic Breads, joka myy tuotteitaan Manhattanin Whole Foodseissa ja torimyyntinä, mutta pientä maksua vastaan lähettää kertaluonteisesti tai kestotilauksena tuoretta tummaa leipää suoraan aamupalapöytään. Atlantassa on ollut aikaisemmin kilpaileva leipomo Scandia Bread, mutta ymmärtääkseni he ovat hiljattain lopettaneet ainakin postitoimitukset.

Aiemmin IKEA oli todellinen pohjoismaisten ruokien mekka, mutta pari vuotta sitten uuden brändilinjauksen myötä valikoimasta katosivat vieraat tuotemerkit ja vain osa niistä korvautui geneerisesti IKEA-paketoiduilla, joskin usein aivan samansisältöisillä tuotteilla. Vieläkin myymälöistä saa vaihtelevalla menestyksellä glögiä ja karviaismarjahilloa, sillejä, Kallen kaviaaria, kanelikorppuja, lakritsikaloja ja pohjoismaista suklaata, mutta valikoima ei valitettavasti ole enää entisensä.

Muutamia Fazerin suklaatuotteita on vaihtelevasti saatavilla Amazonin kautta, mutta eurooppalaiseen osoitteeseen voi tilata sinisen levyn myös suoraan Fasulasta. Maraboun suklaata puolestaan myy mm. Scandinavian Gift Shop, jonka valikoimassa tosin on monenlaista muutakin pohjoismaista elintarviketta ja lahjatavaraa, mutta Minnesotassa sijaitsevan kaupan asiakaskunta vaikuttaisi olevan pääasiassa ruotsalaista ja norjalaista. Iittalaa sentään löytyy. Ruotsalaisia ruokatarvikkeita saa meren täältä puolelta lisäksi Sweden’s Best -verkkokaupasta ja suomalaista muotoilua vastaavasti FinnStylestä. Postimaksut ovat paikallisilta toimittajilta tilattaessa huomattavasti kohtuullisemmat kuin Suomesta tilattaessa, mutta toisaalta maahantuontikustannukset on tyypillisesti upotettu tuotteiden hintaan, joten lopputuloksen kannalta tilauspaikan fyysisellä osoitteella ei ole niin kovasti merkitystä muun kuin toimitusajan osalta.

New Yorkissa asuvilla suomalaisilla on koti-ikävänsä kanssa sikäli hiukan helpompaa, että Manhattanin alueelta löytyy kotimaisia tuotteita myyviä kivijalkapuoteja enemmänkin. Scandinavia Housen yhteydessä on pieni lahjatavarakauppa ja Marimekolla puolestaan näyttävä Flagship Store 5. Avenuella, joskin jotain Marimekko-tuotteita myydään myös Crate & Barrel -sisustuskaupoissa ympäri maata. Sockerbit-irtokarkkikauppa puolestaan näyttää tietävän ihan täsmälleen, kuinka karkkimaku ja -mieltymykset muodostuvat lapsuudessa ja käyttää sitä hävyttömästi hyväkseen kaupittelemalla juuri niitä samoja liitulakuja, vaahtosieniä ja merkkareita, joita tärkeän näköiset asiakkaat nyppivät rapiseviin Makuuni-pusseihinsa ympäri Suomea. Hiljattain tuotteet ovat nähtävästi tulleet myös postimyyntiin.

Aina ei ole edes tarpeen lähteä merta edemmäs sillikaupoille. Monista Giant-myymälöistä löytyy pienellä metsästyksellä vakiovarusteina sellaisia skandinaavisia herkkuja kuin Pandan lakuja ja hapankorppuja (tuotenimellä Finn Crisp), Valion Finlandia-juustoa, ruotsalaista puolukkahilloa ja ohuenrapeita Anna’s -piparkakkuja. Valitettavasti skandinaavit – toisin kuin esimerkiksi japanilaiset tai meksikolaiset – eivät ainakaan Washingtonin seudulla ole siinä määrin suuri tai selvärajainen kuluttajaryhmänsä, että tuotteita varten olisi varattu ”International Foods” -hyllystä omaa lokeroaan, josta kaikki kotimaan herkut löytyisivät kerralla. Myös World Market pitää valikoimassaan joitakin pohjoismaisia ruokatuotteita, mutta valikoima on melkoisen sattumanvarainen ja osaa tuotteista (esim. ruotsalaista glögiä) on myynnissä vain sesonkiluonteisesti ja niin kauan kuin tavaraa riittää. Toisaalta juuri vaihtuvan valikoiman ansiosta World Marketista saattaa joskus tehdä hämmästyttäviä löytöjä.

Ja äärimmäiseen hätään voi hakea Dean & Delucasta lakritsitoffeeta tai double salt licourice -merkkareita. Kunhan varautuu vakuuttamaan myyjälle ainakin kahdesti, että todella tietää mitä on tekemässä. Näitä tuotteita ei kaikille amatööreille myydäkään.

Ajankäytön korkeakoulu

Ennen Amerikkaan lähtöä monen ystävän ja sukulaisuuden (varsin aiheellisena) huolenaiheena oli, miten mukana matkustava puolisopestiläinen oikein saa aikansa kulumaan. Nyt vuoden kokemuksella voin kertoa, että oikein hyvin. Lapsiperheissä ei tietenkään tekemisestä ole koskaan puutetta, mutta ei kahden aikuisen perheessäkään ole aika ehtinyt vielä tulla pitkäksi.

Lukuisista musiikkiin ja tanssiin liittyvistä harrastuksista huolimatta olin nimittäin melko pian muuttovaiheen jälkeen korvia myöten täynnä kotivaimon aikataulutonta arkea, ja niinpä keväällä työluvan saatuani aloitin NIH Philharmonia -orkesterin vapaaehtoisena nuotistonhoitajana sekä itsenäisenä alkeispianonsoitonopettajana puolison työkaverien lapsille. Sivusilmällä seurasin samalla vapautuvia työpaikkoja, joita kaikista tilastoista ja heikkenevistä talousnäkymistä huolimatta oli yllättävän hyvin tarjolla. Orkesterin kapellimestari tarjoutui suosittelijaksi ja toisen suosituksen pyysin graduohjaajaltani, joka on sattumalta myös siirtynyt väliaikaisesti Atlantin tälle puolelle. Ja niin aloin pommittaa lupaavanoloisia paikkoja hakemuksilla.

Sinnikäs työnhaku tuotti lopulta tulosta: vapun jälkeen aloitin harjoittelijana eräässä musiikki- ja tekijänoikeusalan järjestössä. Muut harjoittelijat olivat muutamaa vuotta nuorempia, tyypillisesti pyrkimässä maisteriohjelmiin tai vastaaviin. Mutta en ottanut siitä paineita – selviäminen ensimmäisenä ja ainona ulkomaalaisena täysin amerikkalaisessa työyhteisössä tarjosi riittävästi haastetta ja jännittäviä käänteitä. Kesän aikana harjaannuin vähitellen paikalliseen toimistoetikettiin ja totuimme puolin ja toisin; työkaverit lakkasivat hämmästelemästä eksoottisia kysymyksiäni ja itse opin puraisemaan kieltä ainakin joka toinen kerta, kun teki taas mieli kertoa jotain Suomesta tai suomalaisuudesta.

Kesän päätteeksi sain tarjouksen jatkaa töitä samaisessa organisaatiossa, ja otin tarjouksen vastaan kovasti ylpeänä. Onneksi olin hyvissä ajoin alkanut murehtia työluvan uusintaa, sillä päin vastoin kuin olisi voinut kuvitella, uusintakierros kesti vieläkin pidemmän ajan (yhteensä 3,5 kk) kuin alkuperäisen luvan hakeminen. Amerikkalaisen byrokratian nopeuteen ei tosiaan ole syytä luottaa!

Joinakin heinäkuun päivinä, kun istuin hyytävän kylmäksi ilmastoidussa toimistossa ja katselin ikkunasta hellettä, kaipasin kotivaimon leppoisaa arkea ja tilaisuutta livahtaa ulos auringonottoon. Mutta jostain syystä tällainen paikasta toiseen juokseminen sopii tällä hetkellä luonteelleni paremmin kuin kotona oleminen. Ja työ on onneksi vain osa-aikaista, joten ehdin yhä nauttia kummankin elämäntyylin parhaista puolista.

Haluaisin kuitenkin korjata ennakkoluulon, jonka mukaan lapsettomat puolisopestiläiset viettävät kaiket päivät drinkkejä maistellen ja manikyyreissä istuen. Varsinkin alkuvaiheessa oman ja puolison elämän järjestäminen vähintään siedettäväksi on suuri urakka. Monet niistä asioista, joita on aikuiselämässään voinut pitää itsestäänselvyyksinä, ovatkin toisin, eivätkä ympärillä olevat ihmiset aina ymmärrä tulokkaan pohjatonta hämmennystä. Jopa usein toistuvien rutiinien, kuten kaupassakäynnin muuttuminen jatkuvaa ajattelua vaativaksi suoritukseksi on kuluttavaa. Ja uusien verkostojen rakentaminen onnistuu vain vähitellen, varaamalla riittävästi ja toistuvasti yhteistä aikaa. Joka väittää prosessin olevan ihan läpihuutojuttu, ei ole sitä läpihuutanut.

Toisaalta usein työnteon esteenä ovat viisumivaatimukset. J2-viisumilla työskentely USA:ssa on sallittua vain sillä ehdolla, että ansiotuloilla ei elätetä perhettä. Toisilla viisumityypeillä puolisolle ei työlupaa myönnetä ollenkaan. Joskus puolison työnantaja saattaa sponsoroida oman viisumityypin, mikä mahdollistaa työskentelyn, mutta voi samalla asettaa muita ehtoja tai rajoituksia työntekijän maassaololle, mikä ei välttämättä mene yksiin perheen yhteisten tarpeiden kanssa. Ja niin edelleen, ad nauseam. Kun siis kuulet jonkun lähtevän kotia pystyssä pitäväksi puolisopestiläiseksi, muista ettei kotiin jääminen ole läheskään aina vapaaehtoista, vaan aika usein myös tulliviranomaisten sanelema pakko.

Ja sitten on vielä se näkökulma, että kotipuolisona ehtii kerrankin todella harrastaa juuri sitä mitä haluaa ja niin usein kuin haluaa. Emme ole kumpikaan vuosiin olleet esimerkiksi musiikkiympyröissä niin aktiivisia kuin tänä vuonna. Orkesterisoitto, kamarimusiikki, konserttivierailut ja kotikonsertit, uusien soittimien opettelu (alttoviulu, irlantilainen bodhrán-rumpu) ja nyt viimeisimpänä jazz-jamit ovat tuoneet uusia ystäviä, tarjonneet tilaisuuksia harjoitella amerikkalaista aksenttia ja ylipäätään helpottaneet pahinta koti-ikävää. Ilman niitä arki olisi ollut paljon harmaampaa.

Joka tapauksessa nostan kaikille meille hattua. Riippumatta siitä päättääkö puoliso jäädä lasten tai läppärin kanssa kotiin vai lähteä töihin tai harrastuksiin muodossa tai toisessa, puolisopesti on rohkea päätös ja siitä on syytä olla ylpeä. Joka muuta väittää, tehköön perässä!

Neuvoja kanssamuuttajille (USA)

Nyt kun olen ehtinyt jonkin aikaa koota tietoa kaikista niistä asioista, joita olisin viime kesänä halunnut tietää, ajattelin että olisi kohtuullista jakaa vinkkejä muille Yhdysvaltoihin muuttaville ulkosuomalaisille. Osa näistä on tullut jo aiemmissa blogiteksteissä esille, mutta kokoan nyt tähän vielä kaikki helpommin löydettäviksi. Linkkien takaa löytyy tarkempaa tietoa.

Muistilistoja ja neuvoja itse muuttoa varten löytyy netistä ja kirjastosta runsain mitoin, joten keskityn nyt ensisijaisesti sellaisiin asioihin, jotka tulevat vastaan sitten kun matkalaukut on saatu purettua uuteen kotiin meren tällä puolen. Neuvot koskevat ensisijaisesti DC:n/Marylandin aluetta, vaikka osasta saattaakin olla apua koko maassa.

Vakuutukset

• Maanlaajuisia kotivakuuttajia Yhdysvalloissa ovat mm. Allstate, Geico, Nationwide, State Farm ja Travelers. Vuokralla asuville tarjotaan Renter’s Insurance -nimistä tuotetta, ja tämä taitaa soveltua useimpien väliaikaisesti maahan muuttavien tilanteeseen parhaiten. Tarjouksia vakuutuksista saa kohtuullisen hyvin netin kautta, mutta parasta palvelua saa soittamalla palvelunumeroon tai vierailemalla vakuutusyhtiön toimistossa. Vakuutustarjouksia pyydettäessä erityisesti netissä kysellään toinen toistaan ihmeellisempiä kysymyksiä talon rakennustekniikasta ja teknisestä paloturvallisuudesta. Ei syytä huoleen, vakuutusyhtiön henkilökunta löytää kyllä kaiken tämän tiedon omista tietokannoistaan osoitteen perusteella.
• Kerrostaloasunnossa vuokralaisen kotivakuutukseen sisältyy yleensä: varsinaisen omaisuuden suoja tiettyyn könttäsummaan (esim. $10 000–$30 000) asti, korvaus asumisesta muualla mikäli asunto muuttuu väliaikaisesti asumiskelvottomaksi (tiettyyn summaan tai kuukausimäärään asti), vastuuvakuutus lähinnä oikeudenkäyntikuluja varten (usein $100 000 tai enemmän) ja vieraiden vahinkovakuutus lääkärihoidon kulujen osalta (esim. $1 000–$2 000). Joskus tarjotaan erikseen maksullista lisäsuojaa esimerkiksi identiteettivarkauksien varalta. Tällaisen ”peruspaketin” tavallinen omavastuuosa on $500 ja kustannus vuodessa noin $120–150.
• Autoa varten tarvitsee tietenkin erikseen vakuutukset, ja yleensä niistä saa alennusta jos vakuuttaa kaiken samassa yhtiössä. No, ehkä tämä on itsestäänselvyys.
• Arvoesineille, jotka eivät mahdu perusvakuutuksen kattosummiin, on tietysti omat vakuutuksensa. Hyvälaatuisille soittimille suositellaan ns. Inland Marine Insurance -nimistä palvelua, joka kattaa erilaisia vahinkoja selvästi tavallista vakuutusta laajemmin, ja on voimassa kaikkialla maailmassa. Näille on omat erikoistuneet vakuutusyhtiönsä, itse valitsimme paikallisen viulunrakentajan suosituksesta Merz-Huber-nimisen firman. Soitinvakuutus kattaa myös sellaiset ongelmat kuin halkeamat ja kolhut, jotka vaativat korjauttamista ammattilaisella.

Ajokortit

• Ajokorttia haetaan oman osavaltion tai countyn Department of Motor Vehicles -nimisestä toimistosta. DC:n DMV on Georgetownin perukoilla, Montgomery Countyn (johon mm. Bethesda kuuluu) DMV puolestaan Gaithesburgissa.
• Ennen toimistoon menoa tarkista heidän nettisivuiltaan, mitä dokumentteja tarvitaan mukaan. Varmista vielä kaksi kertaa. Mikään asia ei etene, elleivät kaikki tarvittavat paperit ole kourassa yhtäaikaa, eivätkä virkailijat jousta piirun vertaa papereiden kelpoisuusvaatimuksista. DC:n DMV tarjoaa sivuillaan juuri tätä varten sähköistä tarkistuslistaa, suosittelen sitä vilpittömästi (mutta huomaa, että vaatimukset dokumenttien suhteet voivat nekin vaihdella toimistojen välillä). Jos viisumiluokkaan ei sisälly automaattista työlupaa, saatat tarvita yhden dokumenteista sosiaalitoimistosta, ks. ”Muuta juoksevaa”.
  
• Kortin saaminen voi edellyttää useita käyntejä toimistolla, mutta kun kaikki paperityöt on hoidettu kunnialla loppuun, kortin saa suoraan käteen. Ulkomaalaisen ensimmäinen ajokortti on yleensä voimassa noin vuodesta viisumien viimeiseen voimassaolopäivään.
• Kansainvälisestä ajokortista liikkuu ristiriitaista tietoa, ja sen kohtelu onkin osavaltiokohtaista. DC:ssä kortista ei oltu millään tavalla kiinnostuneita. Suomalainen ajokortti on taas osavaltiosta riippuen voimassa 30–90 päivää.
• Liikkumisesta ilman autoa: älä. Metrolla pääsee 75 % tarpeellisista paikoista, mutta jos Suomessa on ollut ajokortin omistaja, kortti on kaikkein järkevintä hankkia myös täällä, ja mahdollisimman pian (kuitenkin aikaisintaan kaksi viikkoa maahan saapumisesta, ks. kohta Sosiaaliturvatunnus).

Utilities

• DC:n metropolialueen sähköyhtiö on Pepco. Sähkösopimuksen aloittamisessa ei ole mitään kummallista, se onnistuu puhelimitse, netissä tai toimistossa. Kerrostaloasunnon keskimääräinen kuukausittainen sähkölasku lienee $20–50 huitteilla, mikäli lämmitys ei toimi sähköllä. Kesäisin sähkölasku voi vastaavasti olla korkeampi ilmastoinnin vuoksi. Ja ilmastointi on aivan ehdoton, siitä ei missään nimessä kannata tinkiä. Paras vaihtoehto on asukkaan säädettävissä oleva termostaatillinen puhallin, joka sijaitsee yleensä katon rajassa ja tuulettaa tasaisesti koko asuntoa, mutta paremman puutteessa vanhan mallinen eli äänekäs, mikroaaltouunin kokoinen, ikkunan läpi asennettu laatikkokin menettelee.
• Vesi-, kaasu- ja jätehuoltolaskuista en osaa sanoa paljoa, koska meillä ne kuuluvat vuokraan. Asuntoa vuokratessa on kuitenkin syytä varmistaa tarkasti, mitä ”all/some utilities included” täsmällisesti tarkoittaa, ettei tule ikäviä yllätyksiä.
• Asuntojen laatu on keskimäärin samaa tasoa kuin Suomessakin. Ikkunat ovat yleensä yksinkertaiset, mutta talvellakin miellyttävä huoneenlämpö varmistetaan ylenpalttisella lämmityksellä. Henkisesti on syytä varautua siihen, että vanhemmissa ja joskus uudemmissakin taloissa saattaa olla torakoita, joita vuokranantajan on velvollisuus myrkyttää säännöllisesti. Lämpimällä kesällä on hintansa. Hiiret eivät myöskään ole aivan ennenkuulumattomia, rotat ovat sentään onneksi (tässä kaupungissa) erittäin harvinaisia.
• Laajakaistapalveluita alueella tarjoavat mm. RCN, Verizon ja Comcast. Hinnat vaihtelevat villisti riippuen asuinalueesta, satunnaisista tarjouksista ja halukkuudesta sitoutua yhteen palveluntarjoajaan määräajaksi (yl. 1–2 vuotta) – nettisivua paremmat tarjoukset saattaa saada soittamalla suoraan asiakaspalveluun. Karkeasti sanoisin, että n. 1,5 Mb nopeus kustantaa $30-40/kk ja 8–10 Mb $40–60/kk (v. 2010). Tähän päälle tulevat mahdolliset kytkentämaksut, mahdollinen laitevuokra (n. $5/kk per laite, esim. modeemi tai langaton reititin) sekä tietenkin muutaman prosentin vero. Kokonaisuutena netistä joutuu siis pääsääntöisesti pulittamaan enemmän kuin Suomessa.
• Yksittäistä nettiyhteyttä mieluummin nuo edellä mainitut yhtiöt myyvät paketteja, joihin sisältyy valinnan mukaan netti, kaapeli-tv ja/tai lankapuhelin. Hinta tietysti vaihtelee tarjonnan laajuuden mukaan, mutta vaikuttaa hieman siltä, että valinnoista riippumatta kaikki paketit lopulta maksavat karkeasti $70-100/kk. Suosittelen tarkkaavaisuutta pikkupränttien kanssa: monet hyvältä vaikuttavat tarjoukset edellyttävät sitoutumista esim. kahdeksi vuodeksi siten, että ensimmäisen vuoden jälkeen hinta nousee selvästi ja sopimuksen irtisanominen maksaa maltaita.
• Televisiota voi tosin katsoa ilman kaapeliakin. Siihen tarvitaan – kuten Suomessakin – joko vanhanaikainen tv, digiboksi ja antenni tai digitaali-tv ja antenni. Digiboksia kannattaa kysellä paikallisilta tutuilta, sillä niitä on jäänyt monella tarpeettomiksi isomman ruudun hankinnan yhteydessä. Perusmallinen ”bunny ears” -antenni maksaa n. $20. Näillä välineillä alueesta riippuen näkyy muutamia paikalliskanavia, CBS, Fox, ABC ja NBC. Ohjelmatarjonta on muutaman hittisarjan lisäksi lähinnä mainoksia, uusintoja, satunnaisia uutisia, realitya ja erittäin harvoin yksittäisiä elokuvia. Toisaalta tätä samaa kaapelikanaviltakin tulee, enemmäin vain. CBS, CNN ja Fox tarjoavat monien sarjojen viimeisimpiä jaksoja myös stream-muodossa nettisivuillaan. Elokuvia varten ylivoimaisesti suosituin palvelu tällä hetkellä on Netflix.
• Kännykkäliittymiä myyvät mm. T-Mobile, AT&T, Sprint, Verizon ja Virgin Mobile. Ainakin alkuun riittänee prepaid-yhteys, jonka saa avattua pientä panttimaksua vastaan ja jonne lisätään rahaa joko puhelimitse tai netissä. Varsinaista liittymää varten tarvitaan sosiaaliturvatunnus (ks. sotun hakemisesta jäljempänä). Liittymätyyppejä on kahdenlaisia: henkilö- tai perhekohtaisia puhepaketteja, joihin voi ostaa halutessaan lisäminuutteja, tekstiviestejä tai datapalveluita sekä marginaalisesti kalliimpia kahden vuoden sopimuksia, joihin sisältyy ilmainen tai puoli-ilmainen puhelin. Näiden jälkimmäisten ansiosta lähes jokaisella vastaantulijalla on uutuuttaan kiiltelevä älyluuri. Prepaid-liittymän tai puhelimettoman sopimuksen valinnassa kannattaa huomioida, että sekä lähettäjä että vastaaja maksavat niin puheluista kuin tekstiviesteistäkin. Sopimusten mukana tulevat puhelimet on usein lukittu tietylle (jenkki-)palveluntarjoajalle.

Tarpeelliset hankinnat

• Vuokra-asunnon varusteluun kuuluvat yleensä jääkaappi ja pakastin, kaasuhella (joskus sähköinen), mikro ja astianpesukone. Pyykinpesukone ja kuivausrumpu ovat käytettävissä joko omassa asunnossa tai yhteisissä tiloissa. Kaasuhellaa ei kannata säikkyä, vaikkei se olisikaan ennalta tuttu laite. Käyttö on 100% yhtä helppoa kuin sähköhellankin. Läheskään aina kerrostalohuoneistoissa ei ole kattolamppuja, tai niitä ei ole kuin muutama, eikä pistokkeiden puuttuessa voi asentaa omiakaan. Jalkalamppuja tarvitaan siis useita.
• Huonekaluja saa tietysti IKEAsta, Craigslistilta ja muuttajilta erityisesti ulkosuomalaisyhteisöjen kautta, mutta edullista, amerikkalaista vaihtoehtoa kaipaavan kannattaa vilkaista ainakin La-Z-Boy, Marlo, Mattress Discounters (tai vastaava), Ellen’s Futon ja/tai Jennifer. Myös Target, Walmart ja Bed, Bad and Beyond myyvät joitakin huonekaluja, ja tuotteita voi tilata myös suoraan netitse. Pottery Barnin tavara on ihastuttavaa, mutta tyyriimpää, ja sittenkin yleensä Aasiassa tehtyä. Käytetyn tavaran ja erityisesti tekstiilien suhteen saattaa (?) olla joskus syytä olla hieman varpaillaan viimeaikaisen lude-epidemian takia.
• Muuta kodintavaraa ja pienelektroniikkaa saa BestBuysta, edellä mainituista Targetista ja B,B&B:stä, joskus RadioShackista sekä kylmästi Amazonista. Myös Sears on tähän tarpeeseen hyvä vaihtoehto, jos sellainen löytyy lähistöltä. Hgregg ainakin mainostaa aggressiivisesti, mutta en osaa sanoa sen laadusta tai hintatasosta.

Muuta juoksevaa

• Verotus on päänvaiva, jota ei yhdellä ranskalaisella viivalla selvitetä. Olennaiset muuttujat ovat suomalainen verotus, Yhdysvaltojen liittovaltion verotus ja oman osavaltion verotus. Näillä kaikilla on omat aikataulunsa, omat sääntönsä ja poikkeuksensa. En voi kuin toivottaa onnea ja mahdollisesti suositella palkkaamaan asiantuntevan veroneuvojan.
• Sosiaaliturvatunnusta saattaa tarvita mitä ihmeellisempiin asioihin luottokortista tavaratalon bonuskorttiin, puhelinliittymästä laskujen nettiveloitukseen ja verotukseen. Perhettä kohden on siis oltava ainakin yksi henkilökohtainen sosiaaliturvatunnus. Tunnusta anotaan sosiaalitoimistosta, jossa on taas syytä olla oikeat dokumentit mukana. Toimistoon menoa kannattaa lykätä ainakin n. kaksi viikkoa maahantulopäivästä, jotta tarvittavat tiedot ovat varmasti ehtineet siirtyä maahanmuuttoviranomaisilta eteenpäin.
• Puolisoille, joiden viisumi ei automaattisesti sisällä työlupaa, ei myöskään sotua myönnetä, vaan sen sijaan saa tarvittaessa ”myöntämättömyystodistuksen”. Tätä paperia tarvitaan mm. ajokorttia anottaessa. Jos työluvan myöhemmin saa, sen perusteella voi sitten hakea myös sotua. Sotu on täysin sattumanvarainen luku, joka ilmoitetaan pahvisella kortilla, mutta se avaa ovet moniin henkilökohtaisiin tietoihin, joten sen kanssa kannattaa noudattaa varovaisuutta.
• Pankkitilin avaaminen saattaa edellyttää minimissään pysyvää osoitetta ja enimmillään sosiaaliturvatunnusta. Jokaisella pankilla on omat pankkiautomaattinsa, ja vieraan pankin automaatin käytöstä veloittavat kumpikin pankki omat palvelumaksunsa – siksi myös automaattien sijainti saattaa olla relevantti valintakriteeri. Varmista, että tiliin kuuluu shekkivihko, sitä ilman ei pärjää.
• Työluvan hakuprosessi ja -vaatimukset riippuvat viisumiluokasta, mutta J2-viisumin osalta prosessi kestää kokemukseni mukaan kolmisen kuukautta hakupapereiden postittamisesta varsinaisen työlupakortin saapumiseen postitse. Hakukirjeeseen ei tarvitse liittää mitään laskelmia, vaan yksinkertainen sanallinen selostus riittää. Hakemuksen voi laittaa vetämään koska vain maahantulon jälkeen, joskin on mahdollista, että prosessia koskee sama kahden viikon viive kuin sosiaaliturvatunnustakin. Hyviä ohjeita löytyy yliopistojen sivuilta googlaamalla, mutta tarkista viimeisimmät vaatimukset myös suoraan USCIS:n sivuilta.
• Käyntikortit ovat täällä ahkerassa käytössä, joten jos työpaikka ei niistä huolehdi, itsenäistä teettämistä kannattaa harkita. Esimerkiksi Vistaprint myy 250 kortin pakkaa halvimmillaan $3,99 sisältäen postikulut. Kortin ulkoasulle löytyy sadoittain erilaisia vaihtoehtoja, ja taittoa saa vielä halutessaan itse viilata sopivammaksi. Aivan välttämättömiä kortit eivät tietenkään ole.

Näillä pääsee jo pahimpien alkukipuilujen yli. Voin vielä täydentää listaa kommenttien ja pyyntöjen mukaan.

Pelon maantiede

Pelko on jännä.

Koko Yhdysvallat (ehkä Sarah Palinia lukuunottamatta) on surrut näyttävästi toissaviikkoista ammuskelutapausta Tucsonissa. Liput ovat olleet ympäri maata jatkuvasti puolitangossa ja uutiskanavat seuraavat herkeämättä kongressiedustaja Gabrielle Giffordsin hidasta toipumista. Kansallisen järkytyksen keskellä viikonlopun Washington Post muistutti, ettei ammuskelu ollut tilastollisesti mikään poikkeustapaus. Marylandin Prince George’s County:ssa Washingtonin itäpuolella on murhattu tämän vuoden puolella jo 14 ihmistä. Se tekee yhden jokaista arkipäivää kohden.

Jos rikosuutisia alkaa vakavissaan seurata, ei ulos uskalla mennä lainkaan. Tosiasia kuitenkin on, kuten myös Washington Post muistutti, että väkivalta on maantieteellisesti ja sosiaalisesti hyvin paikallista. Rikosreportterien kaurapuuron tarjoavat muutamalla huonomaineisella asuinalueella riehuvat huumediilerit, narkkarit ja pikkuvarkaat, jotka tappelevat keskenään. Jokaisessa suuremmassa ja pienemmässäkin kaupungissa on alueita, jonne ei kannata hakeutua soittamaan suutaan keskellä yötä aivan jokaiselle ohikulkijalle. Ei Washington ole siinä suhteessa mikään poikkeus.

Media tietysti repii väkivallasta kaikki irrotettavissa olevat otsikot. Poliisilaitos lisää suurempien määrärahojen toivossa vettä myllyyn tarjoamalla netissä yksityiskohtaisia rikostilastoja ja -karttoja. Jopa pienet kaupunginosalehdet listaavat tunnollisesti jokaisen alueella viikon aikana sattuneen rikoksen tussilla töhrityistä bussipysäkeistä tupakkanäpistyksiin ja koululaisten nyrkkirysyihin asti. Yhtään kertaa ei unohdeta kertoa, kuinka taas korttelin 6700 kohdalla lukitsemattomaan autoon oli aamuyöllä murtauduttu ja etupenkiltä viety arvokas pino vanhoja Aku Ankkoja. Tosin kuulin, että pienet paikallislehdet Suomessa tekevät tätä samaa: uutisoivat kenen koira on viimeksi haukannut palan naapurin kanasta.

Tulokkaan on joskus vaikea arvioida, missä kohtuullisen varovaisuuden rajat kulkevat. Helpoin strategia on seurata, mitä paikalliset pelkäävät ja pelätä vain perässä. Sillä tavoin ei ainakaan tule ottaneeksi turhia riskejä. Mutta samalla oppii paikalliset stereotypiat, hokemat ja muut hullutukset, joilla ei usein ole mitään tekemistä todellisten uhkien kanssa. Sitä paitsi turha pelkääminen kuluttaa hurjasti energiaa.

Itse kammoksuin aluksi valaisemattomia poikkikatuja, jotka luikertelevat omakotitaloalueen läpi lähimmältä Whole Foodsilta meille. Sittemmin pelko helpotti, kun pulttikaveri orkesterissa kertoi nähneensä meidät viikolla kävelemässä kaupasta kotiin hänen kotitalonsa ohi. Jos täyspäiväisesti töissä käyvällä ihmisellä on aikaa seurata satunnaisia ohikulkijoita niin tarkasti että meidän kaupassakäyntimme ei jäänyt huomaamatta, lähikatujen eläkeläiset tietävät varmasti kaikki liikkeeni aivan tarkalleen.

Kaupunginosalehti vahvistaa epäilykseni asuinalueen vaaroista: viikon ainoa rikos (Destruction of Property) tapahtui, kun joku oli metropysäkin lähellä potkaissut liikennemerkkiä.

Kotiutumisesta

Ensimmäiset vieraat ovat nyt käyneet, paljon kiitoksia vierailusta!

Asunnon taas tyhjennyttyä huomasin, että täällähän me tosiaan asumme. Tämä on nyt sitten se koti. Ei ehkä yhtä valoisa kuin edellinen, ei yhtä kylmä ja harmaa talvisin, ei kaikilta osin vielä aivan tuttu. Mutta koti kuitenkin, ainakin toistaiseksi.

Kodin rakentamiseen ei montaa esinettä tarvita: tyhjä asunto alkoi tuntua viihtyisältä oitis, kun käytössä oli oma sänky, pöytä ja pari tuolia. Siinä ne välttämättömät kiinnepisteet. Silti väitän, että on hurskastelua sanoa (ulkomaille muuttavan) ihmisen pärjäävän näin vähällä. Kotiin ei tarvita paljoa, mutta elämiseen ja arkeen tarvitaan kyllä kaikenlaista muutakin.

Harrastukset ovat tietysti yksi kotiuttava voima – erityisesti sellaiset harrastukset, jotka jatkuvat maasta riippumatta jokseenkin samanlaisina. Ystävillä on myös tärkeä rooli, ja erityisesti heillä jotka ovat muuton jälkeen ensimmäisiä paikallisia ystäviä. Sitten jokaisella on omat pikku fiksaationsa, kenellä ”omat” kirjakaupat tai kahvilat, kenellä ”omat” lenkkireitit.

Itse aloitan asettumisen yleensä kaupunginkirjastosta. Kirjastokortti edustaa jotain loppumattoman pysyvää ja luotettavaa – he eivät soittele perään erikoistarjouksia, eivät vaadi kuukausittaista sitoutumista, eivätkä lähetä perään laskuja (paitsi hyvästä syystä). Kirjaston säännöt ja hyllyjärjestys ovat kaikkialla jokseenkin samat. Kun astut kirjaston kynnyksen yli, tiedät mitä sinulta odotetaan ja mitä voit muilta odottaa.

Ehkä siksi olin erityisen järkyttynyt lukiessani paikallislehdestä pari viikkoa sitten, että Marylandin eräästä kirjastosta oli löydetty luteita. Kyseiselle kirjastolle on meiltä yli 30 mailia matkaa, joten hysteriaan ei ole syytä, mutta luottamus kirjastolaitokseen sai kyllä pienen kolauksen.

Vaan sellaista tämä kotiutuminen on. Tasapainottelua päivä päivältä tutummaksi käyvän arjen ja yllättävien kulttuurishokkien välillä.

Korttipelejä

[Sateista, 75 F / 24 C.]

Omaa ja muita maita ei oikeastaan koskaan pitäisi verrata, koska lopputuloksena on melkein poikkeuksetta se, että oma maa nyt vaan on kaikin tavoin kehittyneempi ja parempi ja modernimpi ja järkevämpi. Mutta mitä hauskaa ulkomailla asumisessa muka olisi, jos ei saa yhtään verrata?

Amerikkalaiset vannovat yhä shekkien nimeen. Ruokakaupassa en sentään shekkejä ole nähnyt käytettävän, mutta vuokran voi maksaa ainoastaan niillä. Myös pianon käsiraha ja englannintunnit oli kustannettava shekillä – käteinen, pankkikortti tai luottokortti eivät kelvanneet. Eilen näin Bank of American mainostavan TV:ssä, että heidän pankkiautomaattinsa tarjoavat mahdollisuutta shekintalletukseen – ei enää pakollista pankissa käyntiä tilipäivänä, ei enää paperisten talletuspyyntölomakkeiden kirjoittamista. Automaatista saa jopa kuitin, johon tulostuu kopio shekistä, ja rahat voi joko tallettaa tilille tai nostaa suoraan käteisenä. Turvallista ja näppärää!

Niin, jokaisella pankilla on siis omat automaattinsa ja vieraan pankin automaatin käytöstä veloittavat kumpikin pankki parin dollarin käsittelykulumaksun. Onneksi ostoksilla käydessä rahaa voi nostaa ”cash back” -periaatteella ilmaiseksi. Cash back tarkoittaa, että kauppa merkitsee ostosten loppusummaksi esimerkiksi $20 todellista enemmän, ja antaa tämän erotuksen asiakkaalle käteen ilman mitään käsittelykuluja.

Mutta palatakseni niihin shekkeihin. Sähköyhtiö, puhelinyhtiö ja muutamat muut edistyneet firmat ovat nyt alkaneet tarjota mahdollisuutta suoraveloitukseen (mikä on sekin ihan ok, jos lasku ei vaihtele kuukausittain) tai mahdollisuutta maksaa laskut netin kautta. Jälkimmäinen vaihtoehto ei ole yhtä kuin verkkopankin kautta, vaan laskut maksetaan kunkin yhtiön omien sivuilta kirjautumalla heidän omaan turvalliseen maksujärjestelmäänsä tunnuksilla ja salasanoilla, jotka ovat toivottavasti käytössä vain tuolla nimenomaisella sivulla. Muistettavia salasanoja, tunnuksia, varmistustunnuksia, turvakysymyksiä jne. on kymmeniä. Kaiken varalta nämä yhtiöt lähettävät laskun myös paperisena, ja muistavat liittää oheen aina kirjekuoren, jonka asiakas voi postittaa sujautettuaan sinne ensin shekin siinä tapauksessa että hermo ei kestä unohtuneita salasanoja ja kaatuilevia vääriä selainversioita.

Olen vähitellen alkanut ymmärtää, miksi ihmiset niin kovasti pitävät shekeistä.

Elokuussa pitkällisen odottelun jälkeen saimme oman pankin pankkikortit. Ne eivät kuitenkaan olleet heti käyttökelpoisia, vaan ne täytyi paitsi allekirjoittaa myös aktivoida soittamalla numeroon, joka ilmoitettiin korttiin liimatussa tarrassa. Kaikeksi onneksi numeron takana oli automaattinen puhelinvastaaja, joten jonottamiselle ei ollut tarvetta. Yhteistyö vastaajan kanssa katkesi kuitenkin siihen, että tietystä vaiheesta edetäkseen oli ilmoitettava pankille rekisteröidyn sosiaaliturvatunnuksen neljä viimeistä numeroa. Eihän meillä sellaista ollut.

Kortit saatiin kaikesta huolimatta aktivoitua käymällä pariin otteeseen pankin konttorissa ja kaikki oli hetken aikaa hyvin.

Sitten syyskuussa pankki ilmoitti ylpeänä, että kaikki kortit tullaan vaihtamaan turvallisempiin (?!). Saimme uudet kortit postissa. Ja taas ne piti aktivoida. Tällä kertaa puhelu piti hoitaa numerosta, joka oli aiemmin ilmoitettu pankille yhteystiedoksi. Ja se osoittautui ongelmaksi – joudun taas poikkeamaan aiheesta kertoakseni miksi.

Vaihdoimme prepaid-puhelinliittymät (jotka olivat ainoa liittymätyyppi, jonka sai avata ennen sosiaaliturvatunnuksen saapumista) normaaleihin kuukausiveloitteisiin liittymiin. Vaihdos edellytti kolmea erillistä käyntiä T-Mobilen liikkeessä osittain siksi, että halusimme säilyttää vanhat puhelinnumerot. Saimme kumpikin uuden sim-kortin, jonka numero oli vieras 202 xxxx xxx, mutta joka muuttuisi vanhaksi numeroksi automaattisesti seuraavan 12 tunnin aikana. Vaan eipä muuttunut.

Vanhat sim-kortit tottelevat vanhaa numeroa, mutta niiden saldot on ajettu tarkoituksella nollaan, joten niistä soittaminen pankkikortin aktivoimiseksi ei enää onnistu. Uudesta numerosta aktivoiminen taas ei onnistu, koska automaattipalvelu ei tunnista numeroa ja epäilee soittajaa huijariksi. Uuden puhelinnumeron päivittäminen pankille edellyttää käyntiä konttorissa, mutta tällä kertaa kortin aktivointia ei voi suorittaa vaihtoehtoisesti siellä, vaan on odotettava 24 tuntia tietojen päivittymistä ja sen jälkeen yritettävä aktivointia uudelleen puhelimitse.

Muistinko kertoa, että vanha pankkikortti lakkasi tietysti toimimasta samalla hetkellä kun uusi tuli tilalle? Yhteystietojen päivittymistä odotellessa pärjäillään taas vaihteeksi suomalaisilla pankkikorteilla. Meillähän on itse asiassa helppoa! Mutta miten ihmeessä paikalliset selviävät?

————————

Sen jälkeen kun uudet puhelinnumerot oli päivitetty pankille ja 24 tuntia oli kulunut, korttien aktivointi onnistui kädenkäänteessä. Ehkä kaikki oli sittenkin aika yksinkertaista ja vaivatonta.

Valtava maa

Amerikassa kaikki on suurta.

(Kliseiden klisee.)

Mutta se on totta. Kun kehätiellä on liikenneruuhka, 20 minuutin matka voi venyä kahdeksi tunniksi. Yhden hengen normaalikokoinen annos ravintolassa on riittävä kahdelle – tai yhdelle päivälliseksi ja mukaan otettuna seuraavan päivän runsaaksi lounaaksi. Pienin kahvilasta tilattava kuuma juotava on ’tall’, ja sen tilavuus on vajaa puoli litraa. Perhoset ovat kämmenen kokoisia ja kun kaskaat virittelevät kurkkujaan illalla, meteli on kuin ruohonleikkuun MM-kisoissa. Valitettavasti myös vähemmän mieluisat eläimet, kuten torakat, ovat reippaita ja jykeviä.

Ja tietysti amerikkalaiset itse. Washington on tosin joskus nimetty koko maan käveltävimmäksi kaupungiksi, ja ehkä sen vuoksi täällä näkee varsin paljon normaalipainoisia, ruskettuneita ja hyväkuntoisia työmatkalaisia. Vaan silloin kun painoa on päässyt kertymään, sitä todella on.

Suuria ovat myös erot hyvin ja huonosti toimeentulevien välillä. Kaupunginkirjastossa käyminen sai aivan uuden vivahteen kun selvisi, että keskustan jokseenkin ainoa julkinen ja ilmainen saniteettitila sijaitsee pääkirjaston toisessa kerroksessa, ja että kodittomia on kaupungilla niin paljon, että yhtään hissimatkaa ei tässä talossa tarvitse taittaa yksin. Olisin saattanut harkita portaita jos olisin löytänyt. On tosin syytä huomauttaa, että huono-osaisten auttaminen on organisoitu erittäin hyvin Street Sense -hyväntekeväisyyslehden myynnin ympärille, enkä ole vielä kertaakaan joutunut säikkymään myyjiä, vaikka he usein aika harvahampaisia ovatkin. Mahdollisuus käydä hetken sisällä vilvoittelemassa ja lukemassa päivän lehdet on kyllä kohtuullisesti ajatellen jokamiehenoikeus. Kirjastossa taas voi halutessaan käydä myös oman kaupunginosan kulmilla, jossa tällaisia asioita ei tarvitse edes muistaa.

Ensimmäinen kuukausi on nyt takana uudessa maassa. Kokonaisuutena arvioisin, että kotiutuminen on sujunut hyvin. Lompakko pullistelee lähikauppojen muovisia kanta-asiakaskortteja, tärkeimmät huonekalut ovat asettuneet paikalleen, komeron nurkassa istuu pystymallinen Hoover-imuri, sairausvakuutukset ovat kunnossa (hammashuolto mukaanlukien!) ja pakollinen small talk (”hi, how-s-it-goin” ja ”bye, have-a-good-one”) alkaa sujua rutiinilla. Punaisen metrolinjan kattamat alueet puolen tusinaa pysäkkiä pohjoiseen ja etelään on koluttu, ja suuri osa keskustaakin alkaa olla jo jotenkuten hallinassa – museoita on vielä tosin näkemättä kymmeniä. Ja sanomalehdistä ovat valikoituneet suosikit: Washington Post, Express ja The Northwest Current. Pääuutiset luen tosin vieläkin Hesarin nettisivulta, joka onneksi huomioi Yhdysvaltojen tapahtumia varsin laajasti.

Hankintalistalla ovat seuraavana televisio (käytettynä craigslistilta vai uusi; tavallinen vai littana?), mattoja (talon vuokrasääntö oikeastaan edellyttää, että lattiasta 80 % tulee olla matoilla peitettyä), lisää lamppuja ja piano (käytetty akustinen vai uusi sähköpiano?). Ja säästöpossu kolikoille, joita ei oikeastaan saa käyttää ostosten tekoon tai tippaamiseen, koska se on kuulemma alentavaa. Ja isompi kattila, jotta on kunnolla tilaa tehdä keittoruokia. Ja langaton reititin, jotta blogitekstejä voi kirjoittaa sohvalta.

Kuluttajan ihmemaassa – päivitys

Tähän ei voi paljoa lisätä. Paikallinen Chevy Chase -pankki tarjoaa asiakkailleen Drive In -käteisautomaatteja. Uskomatonta.