Haaste vastaanotettu

Jenni heitti kuukausia sitten blogissaan haasteen, johon on kyllä ollut tarkoitus vastata, vaikka aikaa onkin vierähtänyt. Aion olla vähän tylsä ja jättää haasteen kierrättämättä eteenpäin, mutta vastaan kuitenkin esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat niin osuvia.

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?

Aina kyllästymiseen asti puhutaan siitä, kuinka amerikkalainen ruoka on pelkkää pizzaa ja hampurilaisia. Se ei alkuunkaan pidä paikkaansa, vaikka ei tämä maa ehkä Ranskan veroinen kulinaristien kehto olekaan. Yhdysvaltalaisessa ruokakulttuurissa on parasta se, mikä on monessa suhteessa muutenkin parasta amerikkalaisuudessa: kulttuurien sekoittuminen ja vaikutteiden omaksuminen puolin ja toisin. Ehkä tämä riittää selitykseksi vastaukselleni: salaattibaarit, burritot ja etiopialainen ruoka. Olkoonkin niin, ettei näistä mikään ole erityisen ”amerikkalaista”, olen todella ihastunut itärannikon salaattibaariketjuihin Chop’tiin ja Sweetgreeniin. Burritot ovat ehdottomasti paras keksintö pikaruoan saralla, vaikka niiden väitettyä kaloripitoisuutta aina ajoittain moititaankin. Ja etiopialainen ruoka on paitsi hyvää, myös äärimmäisen hauskaa syödä hyvässä seurassa.

2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?

Niagaran putoukset joulukuussa 2012. Kai se lasketaan paikalliseksi nähtävyydeksi? Arvelisin, että putoukset olisivat olleet keväällä sulamisvesien aikaan vieläkin näyttävämmät, mutta kyllä niissä talvipakkasillakin riitti ihailemista. Lähiseudulla kävimme viimeksi katsastamassa Ai Wei Wei:n näyttelyn Hirschornissa sekä National Museum of the American Indian -museossa kahvilla.

3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?

Tulimme kaupunkiin kaksi kertaa, ensin asunnonhakureissulle ja sitten vasta varsinaisesti muuttajina. Kummallakin kerralla mukana kulki kaksi matkalaukkua per kantaja sekä soitinkotelot – ensimmäisen kierroksen tavarat jätettiin Villen esimiehen kellariin odottamaan siksi aikaa kun viimeistelimme vielä Suomessa viisumiasioita. Lisäksi lähetin postitse neljä 15 kg:n laatikkoa, lähinnä kodintekstiileitä, joitakin astioita, kirjoja ja talvivaatteita. Vähemmälläkin olisi epäilemättä pärjännyt, mutta varsinkin alkuvaiheessa olin mukana tuoduista tavaroista kovin iloinen, sillä kalustamattomaan asuntoon joutui ilmankin hankkimaan koko joukon isoa ja pientä tavaraa ennen kuin arki alkoi rullata sujuvasti. Tutkijaperheenä kuljetimme myös mukana kohtuullisen valikoiman työkirjallisuutta.

4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?

Tätä käsittelin lyhyesti edellisessä blogitekstissäni, joten linkitän vastauksen vain takaisin sinne.

5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?

Tämä vaihtelee kovasti. Usein tuon jotain paikallisia karkkeja, Washingtonista kertovia kirjoja tai valokuva-albumeita. Olen ollut vähän pettynyt siihen, kuinka vähän suuresta Amerikasta saa sellaista (järkevää) tavaraa mitä ei Suomessa myytäisi. Tätä se globaali markkinatalous kai sitten teettää.

6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?

Tämä kysymys tulee aika pian ajankohtaiseksi, ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan Washingtonia ja Yhdysvaltoja kovasti. Ikävä tulee epäilemättä ainakin ystäviä, aurinkoa ja lämpimiä kesiä, kevään kukintakautta ja kylpyveden lämpöistä merivettä, ihmisten ystävällisyyttä ja välittömyyttä, kaupungin monipuolista konserttitarjontaa, orkesteria ja kamarimusiikkituokioita kavereiden kanssa.

7. Nimeä yksi paikka, jossa “pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan”, mutta jossa et ole vielä käynyt.

Voi, USA on niin valtava paikka, että kaiken matkustamisen jälkeen edelleen tuntuu, ettemme ole kattaneet kuin surkean postimerkin kokoisen nurkan koko maasta. Mutta ei kaikkea voi muutamassa vuodessa mitenkään ehtiäkään nähdä. Olisin mielelläni halunnut käydä keskilännessä ja Teksasissa, suuri haaveeni oli tehdä roadtrip Kaliforniassa ja Yellowstone on yhä to do -listalla. Puhumattakaan Kanadan kartoituksesta ja Etelä-Amerikasta. Mutta toisella kertaa sitten.

8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?

En osaa oikein ajatella kavereita enää ”parhaina” ja ”toiseksi parhaina”, mutta moniin paikallisiin ystäviin tutustuimme joko jommankumman työn tai orkesterin kautta. Yhden läheisen ystävän sain tanssitunneilta, kun tarvitsin viikottain tuntien jälkeen kyytiä metroasemalle. Muutamia uusia ystäviä on löytynyt kaverin kaverin kautta tai juhlissa ja konserteissa. Ja äärimmäisen tärkeitä ensimmäisiä ystäviä olivat tietysti muut ulkosuomalaiset ja muut expatit, jotka olivat muuttaneet seudulle samoihin aikoihin, ja joiden kanssa on voitu alusta asti puida kulttuurieroja ja tänne sopeutumisen kiemuroita.

9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?

Viikoittain tulee vastaan joku tilanne, jossa en tahdo ymmärtää asioita yhdellä sanomisella, en tunnista paikallista julkkisnimeä tai kieliperustainen vitsi menee ohi. Mutta näihin tottuu ja oppii vähitellen suhtautumaan olankohautuksella. Eivät kaikki vitsit aukea paikallisillekaan, ja joskus alabamalainen ja minnesotalainen eivät ymmärrä toisiaan murresanojen vuoksi.

Yksi Yhdysvaltojen parhaista puolista on mielestäni juuri sen avoimuus: voit olla ylpeä ensimmäisen tai neljännen polven eurooppalainen tai aasialainen ja silti samalla henkeen ja vereen amerikkalainen. Tai yksinomaan ylpeä yksikulttuurinen maahanmuuttaja. Tai niin monikulttuurinen, ettet osaa oikein itsekään enää lokeroida itseäsi. Tai kylläkin täysverinen amerikkalainen, mutta silti länsirannikkolaisena täysin ulalla itärannikon vieraiden toimintapojen keskellä. Jokainen meistä on omalla tavallaan ulkomaalainen ja omalla tavallaan paikalliseen kulttuuriin sopeutunut kotiutuja, eikä sitä tarvitse sen kummemmin kenellekään selitellä.

Tai tämä on ainakin oma kokemukseni Washingtonin alueelta. Ehkä keskilännen maaseudulla kokemus olisi toisenlainen.

10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?

Satunnaisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun puhun vastapuolta parempaa englantia ja voin huolellisella ääntämisellä ja harkituilla sanavalinnoilla nopeuttaa tilanteen etenemistä. Kun osaan neuvoa turisteja kadulla sen enempää miettimättä. Kun luen paikallisuutisia ja haukottelen niiden kyllästymiseen asti tutuille aiheille. Itse asiassa jatkuvasti useammin, ja samalla enenevässä määrin vierastan ajatusta ulkosuomalaisuudesta. Integroitumisen tunne suurelta osin selittää myös viime syksyn blogitaukoa, sillä en kuukausiin vain oikein keksinyt mitään, mikä olisi sopinut blogin teemaan ja mistä olisi huvittanut kirjoittaa. Tänä keväänä taas lähestyvät muuttosuunnitelmat ovat uudelleenaktivoineet ulkosuomalaisuus-moodin. Tunnen kuitenkin itseni siinä määrin hyvin integroituneeksi, että jos työkuviot eivät olisi viemässä toiseen maahan, voisin aivan hyvin ajatella vielä jääväni Yhdysvaltoihin – ainakin muutamaksi vuodeksi lisää.

11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?

Varmaankin Suomessa, mutta en ainakaan missään tapauksessa Yhdysvalloissa. Vaikka kulttuurissa on monia viehättäviä piirteitä, paikallinen terveydenhuolto- ja vakuutusjärjestelmä on sellainen soppa, että enpä haluaisi viettää eläkepäiviä ainakaan sen kanssa tapellen. (Taannoinen TIME-artikkeli kartoitti järjestelmän lukuisia ongelmia ansiokkaalla yksityiskohtaisuudella.)

Toisaalta ihailen suuresti sitä, kuinka tuntemani paikalliset eläkeläiset ovat aktiivisia erilaisissa vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä, harrastavat ja pyörittävät jos minkälaista kulttuuritoimintaa ja matkustavat ennakkoluulottomasti. Jos vain on työuransa aikana onnistunut keräämään riittävät säästöt tai sellaiset verkostot, joiden avulla osa-aikaista työskentelyä voi jatkaa oman jaksamisen ja tarpeen mukaan, ja vakuutusasiat järjestyvät, eläkkeen vietto Yhdysvalloissa ei sekään kuulosta ollenkaan hullummalta vaihtoehdolta.

Advertisement

I (Now) Know What It Means To Miss New Orleans

Toukokuun alussa toteutimme pitkäaikaisen unelman ja hyppäsimme lentokoneeseen, suuntana Louisianan Big Easy. Vapun tienoille ajoittuu nimittäin kaupungin toiseksi suurin vuosittainen tapahtuma, New Orleans Jazz and Heritage Festival. Vielä enemmän turisteja Louisianassa on vain Mardi Gras’n aikaan. Mutta koska New Orleans on ympäri vuoden ennen kaikkea musiikkikaupunki, myös NOLA Jazz Fest on paljon enemmän kuin vain turistien oluenhuuruiset kokoontumisajot tai vuosi vuodelta popularisoituva leirintäaluefestari – se on etelän muusikoiden homecoming. 

Matka ajoittui osittain kahden festivaaliviikonlopun väliin, niihin harvinaisiin päiviin jolloin ympäri maata levittäytyneet muusikot palaavat kotiseudulle nauttimaan gumboa ja jambalayaa, tapaamaan vanhoja ystäviä ja jammailemaan yhdessä. Koko kaupunki soi, yötä päivää. Missä tahansa kadunkulmassa voit helposti törmätä 12-henkiseen vaskiyhtyeeseen, joka valmistautuu illan keikkaa varten tai svengailee muuten vain, omaksi ilokseen. Päiväsaikaan asiaan vihkiytyneet jazz-fanit pakkautuvat Louisiana Music Factory -levykauppaan kuuntelemaan artisteja, joiden lavakeikat varsinaisen festivaalin aikaan keräävät helposti tuhatpäisen yleisön. Mutta viikolla tunnelma on toinen – täällä soitetaan ystäville ja ystävien kanssa, ilmaiseksi. Ja iltaisin Frenchmen Street on musiikin runsaudensarvi. Kahviloissa, ravintoloissa ja baareissa keikkoja on tauotta neljässä vuorossa, muusikot ovat huikean taitavia eikä genren kanssa nirsoilla. Sousafoni on hyvin soitettuna trendikäs instrumentti siinä missä pasuuna tai trumpettikin, ja gootit ja hipsterit valssaavat silmää räpäyttämättä cajun-folkin tahtiin. Aamuyöllä nälän yllättäessä haetaan Cafe du Mondesta sokeripäällysteisiä beignet-munkkeja ja maitokahvia, ja jatketaan seuraavaan konserttiin.

New Orleans on luonteeltaan suloisesti rähjääntynyt, laiskan eteläinen kaupunki. Ruokakulttuuri heijastaa samaa ylitsepursuavaa asennetta kuin arkkitehtuuri ja parvekekoristelu – mihin tahansa kermaiseen pataan voi laittaa sekaisin kanaa, kalaa, papuja, possua ja äyriäisiä. Hurrikaaneille ja tulville alttiin alueen asennetta leimaavat samanaikaisesti huoleton nautiskelu ja illuusioton, ehkä vähän taikauskoinenkin fatalismi, sillä ennemmin tai myöhemmin vesi tulee taas tulvimaan kolmatta metriä merenpinnan alle rakennetun kaupungin kaduille. Ehkä siksi jopa suoalueen alligaattoreille on luontevaa syöttää vaahtokarkkeja.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

DC sakura vol. 2

Washingtonin kirsikkapuut juhlivat tänä vuonna satavuotissyntymäpäiväänsä ja vaikka viralliset juhlallisuudet ovat vasta alkamassa, kukinta-aika on nyt jäänyt taakse. Kirsikkakausi oli huikea ja olen hurjan tyytyväinen, että tällä kertaa näin sen alusta loppuun järjestelmällisesti, kamera kaulassa. Ensimmäisiä kukkakuvia julkaisinkin jo aiemmin, tässä vielä muutama lisää.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tidal Basinin ympäristö on tietenkin klassinen kirsikanbongailupaikka, mutta hyvällä säällä turistimassojen välistä näkee enemmän kameroita kuin kukkia. Onneksi löysin orkesterikaverin vinkistä paikallisten todellisen kirsikkakeitaan: Kenwoodin omakotitaloalueen DC:n ja Marylandin osavaltioiden rajan tuntumassa, muutama kortteli Friendship Heightsilta luoteeseen. Kirsikkapuut siellä ovat samoja valkoisia ja vaaleanpunaisia lajikkeita kuin keskustassakin, mutta puurivistöt jatkuvat teiden reunustoilla kortteli korttelin perään ja muodostavat kadun ylle sadunomaisen valkoisen katoksen. Kukkiva Kenwood oli aurinkoisena iltapäivänä niin hengästyttävän kaunis, että suunniteltu nopea valokuvauskierros vaihtui lennossa koko illan piknikiksi.

Kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät sittenkin tuulen mukana leijuvat seitinohuet terälehdet. Kirsikankukkasateet peittivät kadut vaaleanpunaiseen huuruun ja hätyyttelivät päiväkausia toimistotalojen harmaita ikkunoita. Valitettavasti taitamaton kuvaaja ei vain onnistunut tallentamaan niiden huikaisevaa tanssia muistikortille sinnikkäistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kirsikkaviikon lopulla istuin töiden jälkeen rannassa lukemassa, kirjan väliin putoilevat hennot terälehdet ja kesää enteilevä, lumoavan vaaleanpunainen auringonlasku tekivät ajatustyöstä varsin hajamielistä puuhaa.

Washington on ympäri vuoden upea kaupunki, mutta ehkä kuitenkin parhaimmillaan juuri keväisin.

Kotimatkoja

Vuoden 2011 kuluessa tuli kaksi kertaa tarve päästä käymään Suomeen, ja kun tilaisuus kerran tarjoutui, testasimme samalla kaksi uutta lentoreittiä.

Kesällä avautui American Airlinesin suora yhteys Chicagosta Helsinkiin. Reitti on DC:n suunnasta jokseenkin pöhkö: ensin yhdellä lennolla pohjoiseen ja kauas sisämaahan, sen jälkeen toisella suoraan länteen takaisin rannikolle ja meren yli. Toisaalta Chicagon suuntaan lähtee DC:stä lentoja lähes yhtä usein kuin New Yorkiin junia, joten päätimme kaikesta huolimatta hyödyntää tilaisuutta piipahtaa nopealla kaupunkikierroksella lentojen välissä.

Lento IAD-ORD kestää vain pari tuntia, joten juuri kun olet toipumassa aivan liian aikaisen aamuherätyksen aiheuttamasta shokista, olet oikeastaan jo perillä. O’Haren lentokentältä pääsee junalla Chicagon keskustaan reilussa puolessa tunnissa. Varasimme vaihtoon ruhtinaalliset kuusi tuntia, mutta jonkinlaisen turistikierroksen olisi ehtinyt tarvittaessa tehdä lyhyemmässäkin ajassa. Aamupäivä kului kiireettömästi Millenium Milea mittaillen, kiiltävän teräksinen Cloud Gate -papuveistos teki vaikutuksen, ja viileästä kesätuulesta Michigan-järven rannalla pidimme kovasti.

Chicago on siis riittävän suuri kaupunki tarjotakseen katsottavaa kiireiselle pikaturistille, ja keskustassa on helppo suunnistaa myös jalan. American Airlinesin lentojen palvelutaso tosin jää eurooppalaisista kilpailijoista jälkeen. Toisin kuin mannertenvälisillä lennoilla yleensä, Chicagosta Helsinkiin ei matkustajille ollut tarjolla omia televisioruutuja, vaan viihdyke pyöri yhteisissä ruuduissa lentoyhtiön saneleman aikataulun mukaisesti. Ja koska ensimmäinen lentoreitti suuntasi luoteeseen, jälkimmäinen lento kestää peräti yhdeksän tuntia. Menomatkalla Washingtonista Helsinkiin lennon pituus ei juuri harmittanut – olihan varpaita juuri päästy tuulettamaan kaupungin helteessä – mutta paluumatkalla yhdeksän tunnin yhtämittainen istuminen tuntui ikuisuudelta.

Lopputulos: Suosittelen Chicagon reittiä helppona tapana ujuttaa pitkälle lennolle hiukan myös kotimaan matkailua, mutta käytännöllisin tämä suunta lienee niille, jotka ovat muutenkin aikeissa jatkaa mantereen länsi- tai pohjoisosiin.

Jouluna vitkastelimme lentolippujen ostamisen kanssa, ja lopulta hinnat olivat nousseet niin korkeiksi, että koko Suomen joulu näytti hetken vain utopistiselta haaveelta. Yllättäen ja onneksi Icelandair tarjosi myös lomasesongin lentolippuja samaan kohtuulliseen hintaan kuin muulloinkin. Ja koska Islannin talous tarvitsee näinä vaikeina aikoina kaiken mahdollisen tuen, lentoyhtiö antaa hyvin poikkeuksellisesti turistien viipyä välilaskupaikassa muutamia päiviä ilman lisämaksua. Niinpä mekin päätimme pysähtyä paluumatkalla muutamaksi päiväksi Reykjavikiin nauttimaan talvimaisemista.

Reykjavik on erittäin viehättävä pieni kaupunki, jonka kapeissa kaduissa ja matalissa rakennuksissa on jotain häkellyttävän yleisskandinaavista. Ainoastaan katukylttien ur -päätteisistä teksteistä voi päätellä, ettei nyt olla manner-Pohjolassa. Ja koska turismi on yhä tärkeämpi elinkeino, valmiita kiertoajeluita ja räätälöitäviä seikkailukierroksia on tarjolla pilvin pimein. Kiireisimmille tarjotaan jopa pikakierroksia, joissa oppaan johdolla suoritetaan tärkeimmät nähtävyydet Golden Circle -kierros geysireineen ja vesiputouksineen, mustien laavakivien kehystämä Blue Lagoon -kylpylä ja islanninhevosvaellus – kaikki yhden päivän aikana puolijuosten. Talvisaikaan Reykjavikin seuduilla saa aikaa helposti kulumaan pari, kolme päivää, mutta kesällä vaellusmahdollisuudet ja pitkä valoisan aika varmasti houkuttelisivat jäämään vähän pidemmäksikin aikaa. Islanti, jonka me tammikuiset vieraat näimme, oli luminen, kylmä ja hämärän tunnelmallinen.

Lento Washingtonista Reykjavikiin kestää vaivaiset viisi tuntia, jonka aikana tosin ei tosin tarjota lämmintä ruokaa, mikä on mannertenvälisillä lennoilla poikkeuksellista. Toisaalta matkustajille on tarjolla elokuva-, musiikki- ja videopeliviihdykettä penkin selkäosan ruudun kautta, ja tarjontaa voi selata vapaasti oman aikataulun mukaan. Ja ruokaakin toki saa halutessaan ostaa, joskin suurin osa matkustajista näytti tyytyvän omiin voileipiin ja lentoyhtiön tarjoamiin virvokkeisiin. Reykjavikin kenttä on hädin tuskin keskimääräistä bussiasemaa isompi, joten tiukempikin vaihto lentojen välillä onnistuu kyllä. Eikä Reykjavikista edelleen Helsinkiin lennä kuin reilu kolme tuntia. Icelandairin koneet ovat jonkin verran pienempiä kuin American Airlinesin jättimäiset, kolmiriviset matkustajavalaat, mutta lentomukavuuteen se ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin.

Lopputulos: Suosittelen Islannin reittiä erityisesti niille matkustajille, joilla on aikaa pysähtyä matkan varrella päiväksi tai pariksi Reykjavikiin, mutta suoraan Atlantin ylitykseen tämä vaihtoehto on myös varsin mukava. Keskeisin haittapuoli lienee aikataulujen jäykkyys: lentoja lähtee Washingtonista vain kerran päivässä.

Näillä lennoilla pysähdyin toistuvasti miettimään, oltiinko nyt matkalla kotoa vai kotiin. Vuosi sitten kysymys oli lähinnä teoreettinen, mutta nyt vastaaminen oli jo selvästi vaikeampaa. Samanlaista vähittäistä vieraantumista olen huomannut suhteessa ulkosuomalaisuuteen. Totta kai olemme edelleen molemmat henkeen ja vereen suomalaisia, ja puhumme Suomesta kaikille ja taukoamatta, mutta ulkosuomalaisuus kuulostaa siltä, että asumme ulkomailla, ja se onkin jo vaikeampi niellä. Ei arki täällä ole mitään väliaikaista ulkoelämää tai etäarkea. Paikalliset ystävät ovat myös ihan oikeita ystäviä, eivät korvikeseuraa. Ja koti… no koteja on siellä missä on omia kirjahyllyjä, eli tällä hetkellä kaikkiaan viidessä eri osoitteessa kahdella mantereella.

Ehkä oikea ekspatriaatti on se, joka suhtautuu kaikkeen tähän vain iloisella olankohautuksella. No, täällä nyt ainakin kesään asti. Tai jouluun. Ja katsotaan sitten taas.

Syksyn kohokohtia

Blogi on jäänyt viime aikoina niin huonolle hoidolle, että oikein hävettää. Nöyrimmät pahoitteluni!

Syy, että en ole oikein ehtinyt raportoida ulkosuomalaisia kuulumisia on tietenkin se, että töitä ja hauskaa tekemistä on ollut vaikka muille jakaa. Kun en nyt oikein tiedä mistä päästä aloittaa, kirjaan tähän vain nopeasti muutamia mukavia juttuja syksyn varrelta, ettei ihan kaikki mene ohi ja unohdu.

Alkusyksyltä ovat jääneet mainitsematta mm. DC:n ensimmäinen Taiteiden yö sekä Annapoliksen Renaissance Fair -keskiaikamarkkinat. DC Nuit Blanche haki hiukan luonnettaan vielä, ja epäilen ettemme edes löytäneet kaikkea tarjontaa Chinatownin perukoilta. Mutta se mitä löysimme, oli viehättävää ja mielenkiintoista. Toivottavasti tapahtuma saa ensi vuonna jatkoa.

Renessanssifestivaali on vastaavasti jo vakiintunut perinne Washingtonin seudulla. Suhtauduin ensin tapahtumaan alentuvan kyynisesti – mitä jenkit nyt muka keskiajasta tietävät – mutta ennakkoluulot saivat onneksi kyytiä! Annapoliksen karnevaali ei ehkä ole niin historiallisesti täsmällinen ja oikeaoppinen kuin Turun keskiaikamarkkinat, mutta värikäs, hilpeä ja kaikin puolin nautittava tapahtuma se silti on. Toisin kuin monet muut festivaalivieraat, emme olleet pukeutuneet teema-asuihin, joten keskityimme nauttimaan monipuolisesta ruokatarjoiluista (kokonaisena tarjottavaa paistettua kalkkunankoipea, uppopaistettua mac&cheesea, juustokakkua tikun nokassa), testailemaan soittimia (dulcimer, psaltery ja bodhran) ja ihastelemaan turnajaisia.

Lokakuun lopulla meillä kävi vieraita, ja koska se on aina oivallinen tekosyy matkusteluun, pakkasimme auton ja suuntasimme porukalla kohti Pennsylvaniaa. Philadelphiaan on DC:stä vain reilu kahden tunnin ajomatka, ja kelikin oli tällä reissulla huomattavasti miellyttävämpi kuin edellisellä. Paikalliset ystävät tarjosivat yösijan ja kierrättivät meitä ympäri kaupunkia, mutta koska olin unohtanut kameran akun kotiin, ei viikonlopusta tällä kertaa jäänyt blogiin jaettavaksi kuin kirjallisia muistoja. Joudutte nyt siis vain luottamaan sanaani kun kerron, että kävimme hyppelemässä Rocky-portailla, kiertelimme yliopiston kampusaluetta ja söimme hyvin. Philadelphian ystävällinen vanhan kaupungin tunnelma teki tälläkin kertaa vaikutuksen, vaikka isäntäväki varoitteli kaupungista löytyvän varomattomille myös vähemmän romanttisia kortteleita.

Paluumatkalla teimme lenkin Lancaster Countyn kautta ja kävimme maistelemassa paikallisia viinejä. Amish-torit olivat ehtineet jo sulkea, mutta vastineeksi näimme lukuisia markkinoilta palaavia siroja mustia hevoskärryjä sekä niiden parrakkaita ajajia tiukasti huivitettuine puolisoineen. Edistyksellisimpiin vaunuihin oli sentään asennettu yksinkertaiset perävilkut ja heijastinkolmio.

Kuva: Wikipedia

Marraskuussa lähdimme seuraavan vieraan kanssa pakoon viilenevää syysilmaa Floridaan. Pitkän viikonlopun mittainen roadtrip ulottui Orlandosta itärannikolle Kennedy Space Centeriin ja Cocoa Beachille, sieltä rannikkoa pitkin Miamiin, Keys-saariryhmän läntiseen kärkeen ja Everglades-kansallispuiston kautta takaisin Miamin helteeseen, yhteensä reilu 600 mailia. Floridassa vaikutuksen tekivät meri, palmut, korallit, pelikaanit ja hiekkarantahiekka. Vaikutusta eivät tehneet muoviset teemapuistot, aamupala-gritsit, eikä Miamin keskustan karu betoniviidakko.

Kiitospäivää vietimme jälleen perhepiirissä. Ruokalistalla oli mm. perinteistä vaahtokarkeilla kuorrutettua bataattilaatikkoa, tytisevää karpalohyydykettä, pinaattikroketteja sekä karamellisoituja saksanpähkinä-porkkanoita – tofurkey sai tällä kertaa jäädä pihamaalle tepastelemaan. Kiitospäivän alla pohdiskelin, että se oikeastaan on yhdysvaltalaisen vuoden suurin juhlapyhä. Toisin kuin joulua, kiitospäivää viettävät kaikki uskontokunnat, ja perinteet ruokalistaa myöten ovat joka puolella maata hyvin samankaltaisia. Kiitospäivä – eikä suinkaan joulu – on se juhlapäivä, jota varten jopa kiireiset ja työorientoituneet amerikkalaiset ottavat vapaata ja matkustavat perheidensä luo, asuivatpa nämä sitten lähellä tai kaukana. Jalomielisyys on kiitospäivänä niin ylitsepursuavaa, että soppatykkien vapaaehtoisvuorolistat täyttyvät viikkoja etukäteen. Surullista kyllä, Black Fridayn ostoskarnevaalin jälkeen arki palaa nopeasti uomiinsa, eikä soppatykkisavottaankaan ole enää tungosta.

Kun joulukuussa vietimme Villen syntymäpäiviä, kävi sattumalta niin että vieraista suurempi osa oli amerikkalaisia kuin ei-amerikkalaisia. Tarjosimme heille perinteisten kasvispiirakoiden lisäksi mm. joulutorttuja ja munavoilla täytettyjä hapankorppurullia. Valitettavasti emme tänä vuonna päässeet osallistumaan suurlähetystön itsenäisyyspäiväkekkereille, mutta pakottavin ulkosuomalaisannostus oli toisaalta jo saatu Kipinäkerhon joulubasaarissa pari viikkoa aikaisemmin. Siellä väentungoksessa moikkailimme jo tuttuja ja jonotimme karjalanpiirakoita kuin vanhat konkarit ainakin.

Joulukauden päätteeksi keräännyimme lähimmällä orkesterikaveriporukalla askartelemaan piparkakkutaloja. Tosin amerikkalainen piparkakkutalo on jotain aivan muuta kuin mitä itse ajattelin. Se kootaan sokeritahnalla liimaten keksilaatikon päälle, päällystetään makeilla graham-kekseillä, tasoitetaan uudella sokeritahnakerroksella ja lopuksi koristellaan karkeilla ja tomusokerilla. Lopputulos on jouluinen, mutta pahvirankonsa vuoksi ei aivan 100 % syötävä.

Ja tietenkin syyskauden päätteeksi NIH Philharmonia soitti menestyksekkään konsertin ääriään myöten täydelle salille. Mutta siitä lisää toisella kertaa.

Matkapäiväkirja: Richmond, VA

Tässä kesän mittaan on jäänyt useampikin mielenkiintoinen reissu raportoimatta. Aloitan kronologisesti kesäkuun alusta, jolloin vietimme viikonloppuloman Virginian pääkaupungissa, Richmondissa.

Matka ajoittui sikäli epäonniseen viikonloppuun, että yliopistojen kesäloma oli juuri alkamassa. Opiskelijat olivat lähteneet kesätöihin ja harjoittelemaan, muu väki oli karannut Virginia Beachille viilentymään. Kaupunkiin ei jäänyt kuin muutama hassu turisti (me!), kanaalilaivaa edestakaisin seilannut alakuloinen turistiopas sekä joukko rahattomia teinejä, jotka paremman puutteessa riehuivat James-joen penkan haaleassa vedessä.

Periaatteellisina ekomatkailijoina siirryimme pohjoisen pääkaupungista etelän hiljaiseen pääkaupunkiin bussilla. Greyhoundin oma bussiasema sijaitsee ihan Union Stationin kyljessä, ja busseja kulkee parin tunnin välein. Bussimatkaan liittyy tosin sellainen jännitysmomentti, että varatun istumapaikan saa lunastaa halutusta bussista vain siinä tapauksessa että tilaa on. Menomatkalla ongelmia ei tullut, paluumatkalla sitäkin enemmän. Mutta siitä myöhemmin lisää…

Richmond henkii – asukkaista ja turisteista tyhjentyneenäkin – eteläistä vieraanvaraisuutta ja kiireettömyyttä. Menneen ajan teollisuuden ruosteiset luurangot nuokkuvat kanaalin villiintyneillä laidoilla. Nähtävyyksiä ei sanottavammin ole, mutta sisällissodan (1861–1865) kolhut ja naarmut ovat yhä läsnä katukuvassa. Myös viime vuosien lama on selvästi kouraissut kaupungin elinkeinotoimintaa. Monin paikoin liikehuoneistoja oli enemmän vuokrattavana kuin käytössä.

Vetäytyessään 1865 konfederaation joukot sytyttivät tuleen paitsi koko kaupunkinsa myös sinne joen yli vievän sillan. Siltoja on sittemmin tullut uusia, mutta jäänteet alkuperäisistä siltarummuista törröttävät joessa edelleen.

Kanaalin yli kulkee lukuisia moottori- ja rautatiekiskoja, mutta vain yhdessä paikassa kohtaa peräti kolme tietä.

Kilpikonnia ja haikaroita on toki Washingtonin korkeudellakin, mutta harvoin olemme tehneet luonnossa tuttavuutta näin lähietäisyydeltä.

Kanadanhanhilla oli auraharjoitukset käynnissä. Nuoria lintuja ei vain millään tahtonut saada keskittymään.

Joka sunnuntai-iltapäivä St. John’s -kirkossa esitetään historiallinen toisinto Patrick Henryn kuuluisasta ”Give me liberty or give me death” -puheesta. Tämä 1775 pidetty julistus johti epäsuorasti sotaan isäntämaata Iso-Britanniaa vastaan. Aihe on periaatteessa mielenkiintoinen, puvut vakuuttavia ja harrastajanäyttelijät elääntyivät rooleihinsa hyvin, mutta kokonaisuutena esitys on, anteeksi nyt vain, aika tylsä. Vai menisitkö itse viikonloppuna kuuntelemaan vapaaehtoisesti kaupunginhallituksen kokousta? Ehkä amerikkalaisilla historiantunneilla istutetut katsojat saivat sisällöstä enemmän irti.

Koska etelän lihapadat eivät kasvissyöjiä houkutelleet, lounastimme meksikolaisessa ravintolassa. Burritokokki ei ollut säästellyt juustossa. Jännittävin kokemus oli kuitenkin jälkiruoka, uppopaistettu jäätelö.

Paluumatkaa tehtiin hartaasti ja pitkän kaavan kautta. Jostain syystä sunnuntai-iltapäivänä matkustajia oli Greyhoundin pohjoisella linjalla selvästi enemmän kuin bussikapasiteettia, joten peräti kaksi peräkkäistä täyttä autoa posotti iloisesti Richmondin aseman ohi, pysähtymättä ja ilmoittamatta. Aseman henkilökunnalla ei ollut bussien liikkeistä sen enempää tietoa kuin meillä kärsimättömillä jonottajilla – tai jos olikin, he eivät sitä halunneet jakaa. Kun neljän tunnin odotuksen ja moottoriviasta johtuneen bussin vaihdon jälkeen pääsimme viimein toimivaan autoon, matka taittui lähes normaaliajassa. Kiukkua lievensi matkustajien välille kasvanut merkillinen solidaarisuuden ilmapiiri sekä tieto siitä, että osa samassa liemessä keitetyistä matkustajista oli aikanaan ostanut istumapaikan meitä edeltävään bussiin. Kysyin bussikuskilta, minne valitukset ja korvauspyynnöt tulisi osoittaa, mutta hän vain pudisti surumielisesti päätään. Palvelunumero löytyy kyllä netistä, mutta palvelua olisi sieltä turha odottaa.

Jos siis mielit matkustaa Richmondiin Greyhoundin linja-autolla, sinua on nyt ainakin varoitettu.

Greyhoundin asema Richmondissa ei muuten sijaitsee missään maailman kätevimmässä paikassa, sillä kävelymatkaa kertyy keskustan liepeillekin useita maileja. Paikallisbussit ovat näppäriä, jos satut sellaisen löytämään. Tai voit säästää suosiolla hermoja ja ottaa taksin – ajomatka on kiemuraisia moottoriteitä pitkin oikaisten noin vartin.

Amerikan eläimet värikuvina

Tällä viikolla bongattua:

Metsämurmeli / Groundhog (Columbia, MD)

Valkohäntäpeura ja vasa iltakävelyllä eläintarhassa / Deer and Bambi visiting the zoo (Woodley Park, DC)

Kolibri (laji tuntematon) / Hummingbird (unknown species) (Tenleytown, DC).

Punakardinaali / Northern Cardinal (Tenleytown, DC)

Monarkkiperhonen / Monarch butterfly (Dupont Circle, DC)

Aamutakkini / My Morning Jacket (Merriweather Post Pavilion, MD)

Kuvat: Wikipedia.

Seikkailu vallan ytimessä

Eräänä heinäkuisena päivänä pakenin Mall-viheriön kuumuutta Capitoliin. Sulkemisaikaan oli jäljellä vain puoli tuntia, joten en kysellyt ohjattuja kierroksia, vaan vaeltelin pääaulassa muiden turistiryhmien perässä. Exhibition Hallin inkkaripatsaat oli pian katsottu ja tutkin huvikseni, voisiko pääaulasta jatkaa talon mielenkiintoisiin vanhempiin osiin tai suorastaan kupolille. Takaisin helteeseen ei ollut kiire. En saanut kartasta mitään tolkkua, joten kävelin vain tuurilla sinne minne nenä näytti.

Käytävien jälkeen portaita ja taas käytäviä. Paimenromantiikan tyylin mukaisia seinämaalauksia, kivisiä porraskaiteita ja hienostuneita pylväsjäljitelmiä. Kävin kääntymässä vanhassa istuntosalissa, jonka vartija katsoi vähän kulmien alta, mutta kun en selvästi mitään pahaa aikonut, ei hän kysynyt mitään. Muutamassa portaikossa oli turisteille ehdoton kulkukielto, jolloin tietysti käännyin kiltisti kannoillani ja jatkoin toiseen suuntaan.

Lisää käytäviä ja taas portaita ja käytäviä. Ennen kuin oivalsinkaan, turistiryhmät ympärillä olivat muuttuneet kiiltäväkenkäisiksi virkamiehiksi. Silti sain kävellä pitkän tovin, ennen kuin ystävällinen vartija hoksasi ohjata minut pois toimistosiivestä, takaisin omieni pariin.

Käänsin taas nenän toiseen suuntaan ja lähdin etenemään summanmutikassa portaita ylös. Kolme salia myöhemmin olin määränpäässä, komeasti koristellun kupolin alla.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Istuin monta hetkeä kupolin maalauksia ihaillen ja valokuvaten. Kun lopulta vartija tuli ilmoittamaan sulkemisajasta ja selvisi, etten ollut liikkeellä opasryhmän kanssa vaan itsekseni, olin saada selkäsaunan. Vaan mistäpä olisin raukka turisti tiennyt olevani väärässä paikassa. En ollut tietoisesti rikkonut yhtään ainutta näkyvillä olevaa kulkukieltoa, enkä tiennyt ettei ryhmättä kulkeminen ollut sallittua. Ja kamera kaulassa ihmetellessäni olin niin ilmiselvästi vierailijan näköinen, että jos vartijoille jäi statukseni epäselväksi, en voi oikein siitäkään ottaa vastuuta.

Pyytelin kovasti anteeksi ja minut ohjattiin taas pääaulaan.

Olen luullut, että Capitolin alue on yksi maan (maailman?) tarkimmin vartioituja alueita. Mutta taidan olla väärässä, jos satunnaisen ja hyväntahtoisen turistinkin on näin helppoa eksyä rakennukseen ilman että kukaan sitä suuremmin noteeraa. Ja vielä kaksi kertaa puolen tunnin aikana.

Vierailukohteena Capitol on kyllä ihan asiallinen, mutta jälkiviisaana suosittelen osallistumista ohjatulle kierrokselle. Niitä lähtee pääaulasta virka-aikana noin 10–20 minuutin välein.

Sateinen, sumuinen kaupunki

Toissaviikonloppuna tuhannet biofysiikan tutkijat kokoontuivat Baltimoressa Biophysical Societyn 55. vuositapaamisen merkeissä. Muun kuin biofysikaalisen alan edustajana en seurannut puolisoa esitelmätilaisuuksiin, vaan tutustuin kaupunkiin konferenssilesken raukealla uteliaisuudella. Sää ei erityisemmin suosinut, mutta keskusta tuli silti koluttua. Tässä kuvamaistiaisia satamasta, kuuluisasta akvaariosta sekä Mt. Vernonin kulttuurikortteleiden liepeiltä.

Konferenssin alussa tunnelma on kuin ensimmäisenä koulupäivänä.	Baltimoren satama on maaliskuussa hiljainen. Turisteja odotellaan.
Komeaa ympäristötaidetta rannassa.	Akvaarion eksoottisia kyyhkyläisiä.
Yksiräpyläinen kilpikonna salaattilounastaa.	Pikkulunni tykkäsi läträtä.
Tällä tipulla on heijastin omasta takaa.	Ei ole liman elämä helppoa.
Vaikka kaupungintalo on komea, paikoitellen näkee kuinka lama on koetellut kaupunkia kovalla kädellä.	Peabodyn, eli John Hopkins -yliopiston musiikin laitoksen vaikuttava kirjasto. Koko talo on upea, mutta muualle ei ole ulkopuolisilla pääsyä.

---

Matkailuvinkki: Baltimoreen pääsee arkipäiväisin Washingtonista MARC-lähijunalla. Matka kestää vajaan tunnin ja kustantaa seitsemän dollaria per suunta. Aamuvuoroista klo 8:05 Union Stationilta lähtevä juna on viimeinen, joka saapuu Baltimoressa ydinkeskustaan Camdenin asemalle, myöhäisemmät pysähtyvät ainoastaan Penn-pääasemalla. Kävelymatka sieltä satamaan on noin 20-30 minuuttia. Viikonloppumatkalaisille ainoa vaihtoehto on hitusen kalliimpi AMTRAK, joka sekin pysähtyy vain Penn Stationilla.

P.S. Pahoittelut radiohiljaisuudesta. Kovasti on nyt ollut surua niin koti- kuin kansainvälisellä rintamalla. Yritän taas aktivoitua loppukuuta kohden.

Hyytävää tuulta Amerikan Turussa

Ensimmäisen hääpäivän kunniaksi päätimme lähteä vierailemaan johonkin uuteen paikkaan, ja ankaran arpanoppaharkinnan jälkeen kohteeksi valikoitui Philadelphia. Viikonlopuksi alueelle oli luvattu paukkupakkasia (jopa ’teens’, eli -10 C asti ilman tuulta), mutta sitä eivät pohjoisen kasvatit tietenkään säikkyneet.

Matkat kuljimme Chinatownien väliä kulkevalla Eastern-bussilla. Ei valittamista, kyyti oli tasainen ja kohtuuhintainen, ja perillä oltiin vajaassa kolmessa tunnissa, niin kuin pitikin. Vuoroja ei tosin kulje kovin tiheään, mutta tällaisille satunnaismatkustajille toki riittää, että yhteen suuntaan pääsee inhimilliseen aikaan aamulla ja takaisin seuraavana iltana.

Philadelphia on suloinen kaupunki. Keskusta on kompaktisti kahden joen välissä, ja niinpä kaikki tarpeellinen löytyy kävelyetäisyydeltä. Kadut kulkevat loogisissa 90 asteen kulmissa ja ne tuttuun tapaan numeroitu, joten kartta ei ole turistillekaan aivan välttämätön. Erityisesti Olde City, jossa hotelli sijaitsi, oli tunnelmaltaan mukavasti vanhanaikainen ja helposti lähestyttävä. Kaupungin toisesta päästä puolestaan löytyy muutama metallinhohtoinen pilvenpiirtäjä, joten yhteistuumin summasimme Philadelphian olevan sekä maantieteellisesti että olemukseltaan DC:n ja New Yorkin puolivälissä.

Toisaalta Philadelphia on ehdottomasti Amerikan Turku. Philadephiassa pidettiin valtaa vapaussodan aikana, siellä kirjoitettiin Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja perustuslaki, ja se oli myös liittovaltion pääkaupunki sillä aikaa kun Washington DC:tä vasta rakennettiin. Pääkaupunkistatuksen Philadelphia menetti hieman Turkua aikaisemmin vuonna 1800, mutta vanhan hallinnon arvokkuus näkyy arkkitehtuurissa edelleen. Ja jäihän kaupunkiin kuuluisa Liberty Bell, joka julman näköisestä halkeamastaan huolimatta tuntuu olevan varsinkin amerikkalaisille edelleen voimallinen symboli.

Viikonlopun pakollinen kulttuuriohjelma suoritettiin vierailemalla amerikanjuutalaisessa museossa, joka oli erikoinen mm. siitä, ettei lippuja voinut sapatin takia ostaa paikan päältä lauantaisin. Jopa museokaupassa myynti tapahtui ainoastaan luottokorteilla, joita veloitettiin vasta kun lepopäivä oli vietetty asiallisesti loppuun asti. Myös museo oli siis mielenkiintoinen, suosittelen sitä kaikille juutalaisesta kulttuurista tai immigranttikysymyksistä kiinnostuneille.

Kasvisruokaa ei aivan jokaisesta kaupungin pitopaikasta löytynyt luontevasti, mutta sen sijaan keskusta eteläliepeiltä löytyi täysin vegaaninen ravintola Horizon’s, jota voin suositella myös niille, jotka kaipaavat lautaselleen eläinperäistä ravintoa. Hawaijilainen palmunydinpaistos oli sopivasti pehmeää ja mietoa, grillattu seitan vastaavasti… no, lihaisaa.

Hyytävän viiman viilentämiä tassuja käytiin lämmittelemässä kovasti suositellussa suklaakahvilassa Naked Chocolate Cafessa, ja myös se on maineensa veroinen. Kanelilla, kaardemummalla, muskotilla ja neilikalla maustettu ”eurooppalainen” kaakao oli ehkä herkullisin tähän asti maistamani suklaajuoma. Myös puolison macchiato oli kuulemma oikeaoppisesti paahdettu ja vaahdotettu. Barista selvästi osasi asiansa.

Seuraavaa vierailua varten jäivät vielä odottamaan israelilainen illallisravintola Zahav, artisaanigelateria (jätskibaari) Franklin Fountain, joka sivumennen sanoen myy mm. aidolla suomalaisella salmiakilla maustettua jäätelöä, sekä taidemuseo, jonne oli niin pitkä ja kylmä matka, että kävelemättä jäi. Keväämmällä sitten.