Jäähyväiset Washingtonille

Blogi on ollut jo pitkään hiljainen, mutta langanpäät ovat jääneet roikkumaan. Olen monesti harmitellut, että ne pitäisi käydä siistimässä, vaikka ajatukset ovatkin jo siirtyneet kauas meren taakse ja uusiin seikkailuihin. Tarina täytyy kertoa loppuun.

Syksyllä 2012 puolison työnhaku oli alkanut tuottaa tulosta ja vuoden vaihtuessa arvelimme, että muutto alkaisi olla vähitellen käsillä. Silti vielä kesän korvillakin oli epävarmaa, minne olimme lähdössä ja koska meitä sinne odotettaisiin. On turha väittää, ettei epävarmuus olisi aiheuttanut stressiä, mutta pidimme pään kylmänä ja järjestelimme muuttoa vähitellen sitä mukaa kun yksityiskohdat varmistuivat. Jos edellinen muutto valtameren yli oli jotain opettanut, niin sen, ettei byrokratiaa voi kiirehtiä murehtimalla.

Ja onneksi niin. Muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa suunnitelmat menivät vielä kerran uusiksi, kun puoliso sai yllättäen tarjouksen, josta ei vain käynyt kieltäytyminen. Mantereelta toiselle siirtymiseen jäi kaikkiaan aikaa reilu kolme kuukautta, jonka aikana totuttelimme myös uuteen arkeen tuoreena lapsiperheenä. Toki läheisille kavereille manasin huonoa ajoitusta, mutta selvisimme sittenkin kaikesta, koska vaihtoehtojakaan ei oikein ollut.

Muutto meni kuitenkin monella tapaa aika kivuttomasti. Saimme vuokrattua uuden työnantajan avustuksella kalustetun väliaikaisasunnon kohdemaasta hyvissä ajoin ennen lähtöä. Muuttopalveluiden kilpailutus tehtiin kiireessä hiukan vasemmalla kädellä, mutta valitsemamme yhtiö teki hyvää työtä ja toimitti tavaramme perille ihan suunnitellun aikataulun mukaisesti. Jokseenkin kaikki, mitä emme kelpuuttaneet muutokuormaan, saatiin myytyä tai lahjoitettua pois. Toivottomilta tuntuneet paperiasiatkin järjestyivät, vaikka muutaman kerran olikin usko loppua, kun juoksimme NIH:n, vakuutusyhtiön ja DMV:n väliä kiikuttamassa milloin mitäkin todistuksia suuntaan ja toiseen. Vauvakesän pyörityksessä oli onneksi hyvin vähän aikaa jäädä suremaan, että kolmivuotinen seikkailumme oli tulossa päätökseen.

Läksiäiset pidimme syyskuussa tuskin viikkoa ennen muuttokuorman lähtöä. Juhlat olivat, kuten kai läksiäiset yleensä, hilpeät ja haikeat. Lähtöä tosin helpotti huomattavasti tieto siitä, että monen muunkin komennus tai työrupeama olisi joka tapauksessa loppumassa seuraavan vuoden aikana, eikä kaupunkiin lopulta jäisi kuin muutamia tuttuja kasvoja. Näin todistimme omasta puolestamme Washingtonin luonnetta läpikulkupaikkana, jonne moni tulee syystä tai toisesta pistäytymään, mutta aika harva sittenkään asettuu jäädäkseen.

Kun lopulta luovutimme asunnon avaimet ja hyppäsimme Dullesilta Alppien juurelle suuntaavaan lentokoneeseen, mietin jälleen kerran, olimmeko matkalla kotoa vai kotiin. Eurooppaan palaaminen oli jollakin hyvin perustavanlaatuisella tavalla rauhoittavaa, vaikka tiedossa olikin uuden kielen opettelu ja vastassa arki ilman valmiita lastenhoito- tai työllistymissuunnitelmia. Mutta toisaalta tuntui siltä, että mikäli jossain myöhemmässä elämänvaiheessa tulisi tilaisuus lähteä uudelle Amerikan-seikkailulle, olisin silmää räpäyttämättä valmis pakkaamaan laukut. Monena yönä uudessa kodissa uneksin olevani vielä Washingtonissa, ja jouduin aamuisin tutkimaan ikkunasta, mikä kaupunki se oikein olikaan, jossa olin herännyt. Mieli siirtyi valtameren yli paljon muuttotavaroita hitaaammin.

Tältä erää perheemme matkakertomus on kuitenkin tullut päätökseen. Suuret kiitokset kaikille lukijoille – teille, jotka seurasitte tarinaamme reaaliajassa sekä teille, jotka löydätte näitä tekstejä ehkä vuosienkin päästä netin syövereistä. On ollut ilo jakaa kanssanne nämä kolme vuotta.

Perheen tarina jatkuu uudessa maassa ja uudessa blogissa osoitteessa http://alppienjuurelta.wordpress.com.

Advertisement

Born in the USA

Blogirintamalla on viime aikoina ollut taas hiljaisempaa, mutta sentään hyvästä syystä. Toukokuun lopussa kotiimme muutti nimittäin uusi asukas. Hän on pieni Amerikan Yhdysvaltojen kansalainen, toistaiseksi vähäpuheinen mutta kovatahtoinen sirkuttaja, joka on tuosta vain laittanut kodin muiden asukkaiden elämän kaikin tavoin ylösalaisin.

USA:n kansalaisuuden hankkiminen on yksinkertaista: sen kun sattuu syntymään täällä. (Muitakin tapoja tietysti on, mutta tämä on ylivoimaisesti vaivattomin.) Koska Suomi monien muiden länsimaiden tapaan hyväksyy kaksoiskansalaisuuden, Yhdysvalloissa suomalaisperheeseen syntynyt vauva saa automaattisesti oikeuden hakea kahden maan passia. Syntymämaassa paperityöt käynnistyvät sairaalan ilmoituksesta, mutta Suomen maistraatille uuden ulkosuomalaisen syntymästä täytyy ilmoittaa erikseen.

Ensikertalaisena odottajana hirvitti aluksi heittäytyä tämän maineeltaan jokseenkin kyseenalaisen terveydenhoitojärjestelmän hoiviin, mutta kaikki meni lopulta oikein hyvin. Kansallista tai edes osavaltiokohtaista neuvolaverkostoa Yhdysvalloissa ei toki ole, vaan raskausajan seuranta järjestetään yksityislääkäriasemien kautta. Raskauden alkuvaiheen ensimmäinen tehtävä on siis valita tuttavien tai nettipalveluiden suositusten perusteella oma ob/gyn, ja koska lääkäreillä on tyypillisesti oikeudet vain tiettyjen palveluntarjoajien tiloihin, lääkärivalinnan perusteella määräytyy myös synnytyssairaala. Valinnanvaikeutta helpottaa tieto, että lääkärin vaihtaminen odotusaikana on aivan tavallista ja onnistuu tarvittaessa ihan viimeisille raskausviikoille asti.

Palveluiden laatu riippuu jälleen vakuutuksista: Washingtonin kokoisessa kaupungissa on kattavalla vakuutuksella varaa nirsoilla sekä lääkärin että synnytyspaikan suhteen. Myös lääkäriasemat ottavat vakuutuksesta ilon irti teettämällä koko joukon sinänsä tarpeettomia testejä ja ylimääräisiä ultrakuvia. Muilta osin raskaudenseuranta on jokseenkin samanlaista kuin Suomessa, ja kotimaan neuvoloissa jaettavat vauvaoppaatkin pystyy halutessaan imaisemaan netistä pdf:inä. Suosituksissa ei tosin ole maiden välillä kovin suuria eroja, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta; Suomessa on viime vuosina alettu suositella inkiväärin välttämistä raskausaikana ja Yhdysvalloissa taas on raskaana olevilta porekylvyt tai saunominen ehdottomasti kielletty.

Kuten uutisista on viime päivinä saatu lukea, äitiyspakkaus on suomalainen erikoisuus, jota ei muualla maailmassa vielä tunneta. Mutta ei täälläkään sairaalasta tarvitse aivan tyhjin käsin lähteä. Vaippa- ja äidinmaidonkorvikevalmistajat lahjoittavat tuoreille vanhemmille varsin runsaskätisesti tuotenäytteitä, pieniä vauvanhoitotarvikkeita ja alennuskuponkeja. Sairaaloiden lisäksi lastenlääkäriasemat, asiaan vihkiytyneet järjestöt sekä yksityiset konsultit tarjoavat mm. opastusta synnytykseen ja vauvanhoidon alkeisiin, tukea imetyksen aloittamiseen ja yksilöllisiä ratkaisuja lapsiperheen uniongelmiin. Viime vuosien terveydenhuoltouudistusten ansiosta monet vakuutusyhtiöt myös korvaavat näiden palveluiden kustannuksia joko kokonaan tai osittain.

Vauva-arki on melko samanlaista maasta riippumatta. Skype ja Facebook lyhentävät jonkin verran etäisyyttä isovanhempiin, sukulaisiin ja ystäviin, mutta ikävä on tietysti kova. Onneksi paikallisista ystävistä on ollut myös paljon tukea, ja sattumalta tässä saman kevään aikana tuttavapiiriin Washingtonin liepeillä on syntynyt peräti kuusi uutta amerikansuomalaista. Olemme puolin ja toisin jakaneet odotus- ja vauvavinkkejä ja -vaatteita, käyneet vuoroin lapsenvahteina ja tehneet vaunulenkkejä lähikahviloihin.

Sikäli arjen rytmi on myös muuttunut, että emme tänään ole aiempien vuosien tapaan ole lähdössä keskustaan rymyämään ja katsomaan ilotulituksia, vaan vietämme tätä yhtäältä ensimmäistä ja toisaalta viimeistä Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää rauhallisesti perheen kesken. Ensi vuonna itsenäisyyttä juhlitaan sitten jo Atlantin tutummalla puolella.

Kieli solmussa

Viimeisen vuoden aikana englantiin on alkanut pesiintyä aivan uudenlainen lukuhärö. Olen alkanut tehdä täysin odottamattomia virheitä ja sekoittaa kirjoittaessa sellaisia sanoja kuin:

• here ja hear
• there ja their
• where ja were
• once ja one’s ja ones
• oikein huonona päivänä jopa do ja due, joiden ääntämisessäkin sentään on vissi ero

Toki välillä sekoitan edelleen muodot who’s ja whose, ja sekoilen c:n ja s:n välillä esimerkiksi sanoissa advice tai to practise / some practice. Mutta nämä uudet, yllälistatut virheet ovat sellaisia, jotka ovat ymmärtääkseni tyypillisempiä myös natiiveille, eivätkä yksinomaan englantia vieraana kielenä opiskeleville. Ne perustuvat siihen, että kaksi merkitykseltään hyvinkin erilaista sanaa äännetään täsmälleen tai lähes samalla tavalla, ja nopeasti kirjoittaessa korva alkaa korvata silmän tarkistustyökaluna.

Virheiden tekemisessä ei tietenkään ole mitään hienoa. Mutta paukuttelen silti mielelläni hiukan henkseleitä siitä, että kielitaito on saavuttanut tällaisen uudenlaisen suvereenisuustason. Innostuin myös pitkästä aikaa päivittämään laukussa mukana kulkevaa sanastovihkoa urakoidessani töissä läpi kesän harjoittelijahakemuksia. Nuorten kirjoittajien hupaisat ylilyönnit, kuten ”I’m oozing with acrimony” (vapaasti käännettynä: ”tihkun riemastusta” saadessani hakea teille töihin) jäävät nopeasti mieleen ja sanavarasto karttuu.

Harjaantumisesta on myös se seuraus, että jatkuvasti harvemmin käymme työkavereiden kanssa keskusteluita, joissa joudun keskeyttämään puhujan ja pyytämään häntä toistamaan ja selittämään ennalta tuntemattoman sanan tai sanonnan. Omaksi puolustukseksi täytyy tosin huomauttaa, että läheisempien kavereiden kanssa pyydän joskus selitystä ihan vain siitä ilosta, että keskustelun myötä avautuu uusia näkökulmia kielen ja kulttuurin vivahteisiin, eikä niinkään siksi että lauseen merkityssisällöstä olisi jotain kriittistä mennyt ohi. Ja joskus viaton kysymykseni johtaa kokonaiseen luentoon, kuten kävi eräänä päivänä, kun kollegan ”c is for cookie” -vitsi ei ensimmäisellä auennut. Ilmeisesti tämä on jokin kaikkien amerikkalaisten yhteinen rakas lapsuudenkokemus – vastine suomalaisten Pelle Hermannille, Kylli-tädille tai ”Varokaa heikkoja jäitä” -animaatiolle.

Joka päivä jotain uutta ja niin edelleen.

Ankaraa juhlintaa

Amerikkalaiset ovat kovia juhlimaan. Tuskin on selvitty joulun/Hanukan/Kwanzaan ja länsimaisen uuden vuoden ylensyönnistä, kun ympäri maata aletaan jo valmistautua presidentin virkaanastujaisiin ja Mardi Gras -laskiaiseen, kiinalaiseen uuteen vuoteen, Punxsutawney Phil-metsämurmelin kevätennustukseen ja ystävänpäivään. Ja sitten on tietysti Super Bowl ja yliopistokoripallon March Madness, Purim ja Seder sekä Pyhän Patrikin ja Pyhän Urhon päivät. Jokaista juhlaa varten on ruokakaupoissa erikseen tarjolla runsas valikoima asiaankuuluvia kakkuja, oikeaoppisen värisiä pikkuleipiä ja jos jonkinlaisia juhlapöydän koristeita.

Tähän päivään mennessä en ole oppinut tietämään, viettääkö keskimääräinen amerikkalainen todella kaikkia näitä juhlapäiviä samalla hartaudella kuin loputtomat mainokset antavat ymmärtää. Ystävänpäivisin on ainakin täydellisen mahdotonta saada pöytävarausta mihinkään McDonald’sia tunnelmallisempaan ravintolaan, ja Sederin alla kaupungin viimeisiä matsajauhopurkkeja sai metsästää kissojen ja koirien kanssa.

Siksi onkin niin ihmeellistä, että pääsiäinen ohitetaan täällä olankohautuksella. Kukin uskontokunta toki järjestää omat rituaalinsa parhaaksi katsomansa aikataulun mukaan, mutta ylimääräisiä vapaapäiviä on turha odottaa. Niinpä pääsiäisen ympärille ei ole kehittynyt mitään sen suurempia kansallisia perinteitä, ja kaupat ja kirjastot ovat normaalisti auki. Valkoinen Talo järjestää lapsille sentään terveelliseen liikuntaan kannustavia pääsiäisleikkejä ja julkisilla paikoilla saattaa törmätä satunnaiseen pupumieheen, mutta muilta osin pääsiäistunnelman rakentaminen on ihan oman aktiivisuuden varassa. Jopa Kinder-suklaamunien maahantuonti on ankarasti kielletty.

Lienee turhaa lisätä tähän, että amerikkalaisille on hyvin epäselvää, miksi kenellekään tulisi edes mieleen yhdistää pääsiäiseen noitia tai Kyöpelinvuorta.

Imelistä Peeps-vaahtokarkkipupuista rakennetut dioramat ovat siis monin tavoin harvinaisia periamerikkalaisia pääsiäisperinteitä. Washington Postin dioramakilpailun tämänvuotinen voittajatiimi oli rakentanut hartaan tunnelmakuvauksen pääsiäispupujen jäähyväisistä kermatäytteisille, lisäaineiden ansiosta lähes pilaantumattomille Twinkie-leivoksille, joita myytiin aiemmin mm. CVS-apteekeissa, mutta joiden valmistus uhattiin suuren fanijoukon kauhuksi lopettaa vuoden vaihteessa. Oma dioramasuosikkini oli tosin mukaelma Washingtonin kuuluisasta Ben’s Chili Bowl -ravintolasta.

Ensiällistyksestä toivuttuani totesin, että eipä tämä ehkä ole sen kummallisempi tapa pääsiäisen juhlistamiseen kuin pohjalaisten pääsiäisvalkea, naapureille trullaaminen tai mämmi. Jota muuten saa vielä tänään New Yorkin Union Station Marketilta.

Oman perheen pääsiäinen koostuu tänä vuonna New York City Ballet’n esityksestä, kaverin synttäri-illallisesta nepalilaisessa ravintolassa ja kotona laiskottelusta. Pajunkissat ovat kukkineet tiehensä jo ajat sitten, mutta magnoliat ovat jo lupaavasti nupullaan ja kirsikankukkia odotetaan ehkä jo ensi viikolle tai viimeistään sitä seuraavalle. Ihana kevät on viimeinkin alkamassa.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Haaste vastaanotettu

Jenni heitti kuukausia sitten blogissaan haasteen, johon on kyllä ollut tarkoitus vastata, vaikka aikaa onkin vierähtänyt. Aion olla vähän tylsä ja jättää haasteen kierrättämättä eteenpäin, mutta vastaan kuitenkin esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat niin osuvia.

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?

Aina kyllästymiseen asti puhutaan siitä, kuinka amerikkalainen ruoka on pelkkää pizzaa ja hampurilaisia. Se ei alkuunkaan pidä paikkaansa, vaikka ei tämä maa ehkä Ranskan veroinen kulinaristien kehto olekaan. Yhdysvaltalaisessa ruokakulttuurissa on parasta se, mikä on monessa suhteessa muutenkin parasta amerikkalaisuudessa: kulttuurien sekoittuminen ja vaikutteiden omaksuminen puolin ja toisin. Ehkä tämä riittää selitykseksi vastaukselleni: salaattibaarit, burritot ja etiopialainen ruoka. Olkoonkin niin, ettei näistä mikään ole erityisen ”amerikkalaista”, olen todella ihastunut itärannikon salaattibaariketjuihin Chop’tiin ja Sweetgreeniin. Burritot ovat ehdottomasti paras keksintö pikaruoan saralla, vaikka niiden väitettyä kaloripitoisuutta aina ajoittain moititaankin. Ja etiopialainen ruoka on paitsi hyvää, myös äärimmäisen hauskaa syödä hyvässä seurassa.

2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?

Niagaran putoukset joulukuussa 2012. Kai se lasketaan paikalliseksi nähtävyydeksi? Arvelisin, että putoukset olisivat olleet keväällä sulamisvesien aikaan vieläkin näyttävämmät, mutta kyllä niissä talvipakkasillakin riitti ihailemista. Lähiseudulla kävimme viimeksi katsastamassa Ai Wei Wei:n näyttelyn Hirschornissa sekä National Museum of the American Indian -museossa kahvilla.

3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?

Tulimme kaupunkiin kaksi kertaa, ensin asunnonhakureissulle ja sitten vasta varsinaisesti muuttajina. Kummallakin kerralla mukana kulki kaksi matkalaukkua per kantaja sekä soitinkotelot – ensimmäisen kierroksen tavarat jätettiin Villen esimiehen kellariin odottamaan siksi aikaa kun viimeistelimme vielä Suomessa viisumiasioita. Lisäksi lähetin postitse neljä 15 kg:n laatikkoa, lähinnä kodintekstiileitä, joitakin astioita, kirjoja ja talvivaatteita. Vähemmälläkin olisi epäilemättä pärjännyt, mutta varsinkin alkuvaiheessa olin mukana tuoduista tavaroista kovin iloinen, sillä kalustamattomaan asuntoon joutui ilmankin hankkimaan koko joukon isoa ja pientä tavaraa ennen kuin arki alkoi rullata sujuvasti. Tutkijaperheenä kuljetimme myös mukana kohtuullisen valikoiman työkirjallisuutta.

4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?

Tätä käsittelin lyhyesti edellisessä blogitekstissäni, joten linkitän vastauksen vain takaisin sinne.

5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?

Tämä vaihtelee kovasti. Usein tuon jotain paikallisia karkkeja, Washingtonista kertovia kirjoja tai valokuva-albumeita. Olen ollut vähän pettynyt siihen, kuinka vähän suuresta Amerikasta saa sellaista (järkevää) tavaraa mitä ei Suomessa myytäisi. Tätä se globaali markkinatalous kai sitten teettää.

6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?

Tämä kysymys tulee aika pian ajankohtaiseksi, ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan Washingtonia ja Yhdysvaltoja kovasti. Ikävä tulee epäilemättä ainakin ystäviä, aurinkoa ja lämpimiä kesiä, kevään kukintakautta ja kylpyveden lämpöistä merivettä, ihmisten ystävällisyyttä ja välittömyyttä, kaupungin monipuolista konserttitarjontaa, orkesteria ja kamarimusiikkituokioita kavereiden kanssa.

7. Nimeä yksi paikka, jossa “pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan”, mutta jossa et ole vielä käynyt.

Voi, USA on niin valtava paikka, että kaiken matkustamisen jälkeen edelleen tuntuu, ettemme ole kattaneet kuin surkean postimerkin kokoisen nurkan koko maasta. Mutta ei kaikkea voi muutamassa vuodessa mitenkään ehtiäkään nähdä. Olisin mielelläni halunnut käydä keskilännessä ja Teksasissa, suuri haaveeni oli tehdä roadtrip Kaliforniassa ja Yellowstone on yhä to do -listalla. Puhumattakaan Kanadan kartoituksesta ja Etelä-Amerikasta. Mutta toisella kertaa sitten.

8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?

En osaa oikein ajatella kavereita enää ”parhaina” ja ”toiseksi parhaina”, mutta moniin paikallisiin ystäviin tutustuimme joko jommankumman työn tai orkesterin kautta. Yhden läheisen ystävän sain tanssitunneilta, kun tarvitsin viikottain tuntien jälkeen kyytiä metroasemalle. Muutamia uusia ystäviä on löytynyt kaverin kaverin kautta tai juhlissa ja konserteissa. Ja äärimmäisen tärkeitä ensimmäisiä ystäviä olivat tietysti muut ulkosuomalaiset ja muut expatit, jotka olivat muuttaneet seudulle samoihin aikoihin, ja joiden kanssa on voitu alusta asti puida kulttuurieroja ja tänne sopeutumisen kiemuroita.

9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?

Viikoittain tulee vastaan joku tilanne, jossa en tahdo ymmärtää asioita yhdellä sanomisella, en tunnista paikallista julkkisnimeä tai kieliperustainen vitsi menee ohi. Mutta näihin tottuu ja oppii vähitellen suhtautumaan olankohautuksella. Eivät kaikki vitsit aukea paikallisillekaan, ja joskus alabamalainen ja minnesotalainen eivät ymmärrä toisiaan murresanojen vuoksi.

Yksi Yhdysvaltojen parhaista puolista on mielestäni juuri sen avoimuus: voit olla ylpeä ensimmäisen tai neljännen polven eurooppalainen tai aasialainen ja silti samalla henkeen ja vereen amerikkalainen. Tai yksinomaan ylpeä yksikulttuurinen maahanmuuttaja. Tai niin monikulttuurinen, ettet osaa oikein itsekään enää lokeroida itseäsi. Tai kylläkin täysverinen amerikkalainen, mutta silti länsirannikkolaisena täysin ulalla itärannikon vieraiden toimintapojen keskellä. Jokainen meistä on omalla tavallaan ulkomaalainen ja omalla tavallaan paikalliseen kulttuuriin sopeutunut kotiutuja, eikä sitä tarvitse sen kummemmin kenellekään selitellä.

Tai tämä on ainakin oma kokemukseni Washingtonin alueelta. Ehkä keskilännen maaseudulla kokemus olisi toisenlainen.

10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?

Satunnaisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun puhun vastapuolta parempaa englantia ja voin huolellisella ääntämisellä ja harkituilla sanavalinnoilla nopeuttaa tilanteen etenemistä. Kun osaan neuvoa turisteja kadulla sen enempää miettimättä. Kun luen paikallisuutisia ja haukottelen niiden kyllästymiseen asti tutuille aiheille. Itse asiassa jatkuvasti useammin, ja samalla enenevässä määrin vierastan ajatusta ulkosuomalaisuudesta. Integroitumisen tunne suurelta osin selittää myös viime syksyn blogitaukoa, sillä en kuukausiin vain oikein keksinyt mitään, mikä olisi sopinut blogin teemaan ja mistä olisi huvittanut kirjoittaa. Tänä keväänä taas lähestyvät muuttosuunnitelmat ovat uudelleenaktivoineet ulkosuomalaisuus-moodin. Tunnen kuitenkin itseni siinä määrin hyvin integroituneeksi, että jos työkuviot eivät olisi viemässä toiseen maahan, voisin aivan hyvin ajatella vielä jääväni Yhdysvaltoihin – ainakin muutamaksi vuodeksi lisää.

11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?

Varmaankin Suomessa, mutta en ainakaan missään tapauksessa Yhdysvalloissa. Vaikka kulttuurissa on monia viehättäviä piirteitä, paikallinen terveydenhuolto- ja vakuutusjärjestelmä on sellainen soppa, että enpä haluaisi viettää eläkepäiviä ainakaan sen kanssa tapellen. (Taannoinen TIME-artikkeli kartoitti järjestelmän lukuisia ongelmia ansiokkaalla yksityiskohtaisuudella.)

Toisaalta ihailen suuresti sitä, kuinka tuntemani paikalliset eläkeläiset ovat aktiivisia erilaisissa vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä, harrastavat ja pyörittävät jos minkälaista kulttuuritoimintaa ja matkustavat ennakkoluulottomasti. Jos vain on työuransa aikana onnistunut keräämään riittävät säästöt tai sellaiset verkostot, joiden avulla osa-aikaista työskentelyä voi jatkaa oman jaksamisen ja tarpeen mukaan, ja vakuutusasiat järjestyvät, eläkkeen vietto Yhdysvalloissa ei sekään kuulosta ollenkaan hullummalta vaihtoehdolta.

Asunnonmetsästäjän opas Washingtoniin

Tämä on se artikkeli, jonka olisin halunnut löytää netin syövereistä sinä keväänä kun suunnittelimme muuttoa Washington DC:hen. Vaikka aihe ei itselle enää varsinaisesti olekaan ajankohtainen, ajattelin että ehkä paikallisohjeiden jakaminen olisi mukava ele – onhan suurlähetystön, NIH:n, maailmanpankin ja muutaman muun organisaation ansiosta seudulle jatkuvaa muuttoliikettä. Tässä siis, omia hävyttömän subjektiivisia näkemyksiäni Washingtonin seudun asunaluevaihtoehdoista, olkaa hyvät!

Grosvenor / North Bethesda
+ Metroaseman läheisyydessä hyvät kulkuyhteydet, joskin pitkähkö metromatka keskustaan.
+ Taloyhtiöissä usein täydet palvelut ulkouima-altaineen ja tenniskenttineen.
+ Autolla helppo pääsy Rockvillen ostoskeskusalueille.
+ Hintataso on pääsääntöisesti kohtuullinen.
– Kauppamatkaa varten tarvitaan lähes välttämättä auto.

Bethesda
+ Kaikki palvelut kävelyetäisyydellä.
+ Valtavasti ravintoloita ja aktiivinen yöelämä.
+ Hyvät kulkuyhteydet metrolla, jossain määrin myös busseilla.
– Kattava palvelutarjonta nostaa huomattavasti kynnystä lähteä Washingtonin puolelle.
– Palveluiden läheisyyden vuoksi hintataso on selvästi korkeampi kuin hiukan etäämmällä pohjoisessa.

Friendship Heights
+ Hyvin varustellut, suuret ruokakaupat (Giant ja Whole Foods).
+ Useita tavarataloja, vaatekauppoja ja luksusputiikkeja.
+ Kohtuullinen ravintolatarjonta.
+/- DC:n ja Marylandin rajalla: asunnon tarkka sijainti määrää, kumman osavaltion puolelle hoidetaan paperiasiat ja maksetaan verot.
– Shoppailualueeksi varsin hintava.
– Pysäköintipaikkoja voi olla vaikea löytää, ellei sellaista tarjota taloyhtiön puolesta.

Tenleytown
+ Erinomaiset kulkuyhteydet metrolla ja bussilla.
+ Kaupunginkirjasto, Woodrow Wilson -uimahalli (kaupungin asukkaille ilmainen!), joogastudio.
+ Kohtuullinen ravintola- ja kahvilatarjonta.
+ Ostoskeskuksen yhteydessä rautakauppa, elektroniikkaliike, Container Store, musiikkikauppa jne.
+ Whole Foods
– Läheisen American Universityn opiskelijat etsivät lähinnä tältä alueelta asuntoja, mikä nostaa hintatasoa.
– Pysäköintipaikkoja voi olla vaikea löytää, ellei sellaista tarjota taloyhtiön puolesta.

Van Ness
+ Näpppärä sijainti sekä keskustan toimistoalueen että NIH:n suuntaan. Hyvät kulkuyhteydet sekä metrolla että bussilla.
+ Kohtuullinen hintataso ja erittäin turvallinen alue.
+ Politics & Prose -kirjakauppa.
– Ainoa ruokakauppa metroaseman Giant.
– Hiljainen yöelämä ja jossain määrin rajoittunut ravintolatarjonta.

Woodley Park / Glover Park / National Cathedral
+ Kaunis ja rauhallinen asuinalue.
+ Sijainnista riippuen kohtuullinen ravintolatarjonta.
+ Whole Foods Glover Parkissa.
– Hiljainen yöelämä.
– Rajalliset kulkuyhteydet. Woodley Parkin metroasemasta etäämmälle pääsee vain satunnaisilla busseilla tai kävellen.

Georgetown
+ Perinteikäs, arvostettu ja kaunis asuinalue.
+ Erinomainen ravintolatarjonta.
– Rajallinen ruokakauppatarjonta. Glover Parkin tienoilta löytyy sentään Whole Foods.
– Ei metroasemaa, kulkuyhteydet bussilla pohjoiseen Friendship Heightsille ja itään keskusta-alueelle kohtuulliset.
– Huomattavan hintava.

Dupont Circle / Adams Morgan
+ Yöelämän keskus: ravintoloita, baareja ja tekemistä enemmän kuin omaan tarpeeseen.
+ Tarvittaessa kävelymatka keskustaan tai esimerkiksi Suomen suurlähetystölle.
– Alueen maine bilekeskuksena ja lyhyt etäisyys keskustasta nostavat hintoja.
– Pysäköinti voi olla hyvin hankalaa tai täysin mahdotonta.
– Pääsääntöisesti turvallinen, mutta normaali huolellisuus tarpeen kuten kaikilla alueilla, joilla on paljon väkeä liikkeellä.

Columbia Heights / Mount Pleasant
+ Monipuolinen ja mielenkiintoinen ravintolatarjonta.
+ Hyvät kulkuyhteydet metrolla ja busseilla keskustan suuntaan. Punaiselle metrolinjalle (mm. NIH) matka on hiukan monimutkaisempi.
+ Pääsääntöisesti kohtuullinen hintataso.
+ Kehittynyt kaupunginosakulttuuri. Täällä on kerrostaloasukkaankin helppo tutustua naapureihinsa.
– Alueen maine on parantunut huomattavasti viimeisten vuosien aikana, mutta edelleen lienee turvallisinta tietää, millä alueilla liikkuminen on viisasta minäkin vuorokauden aikoina.

U street
+ Adams Morganin ohella yöelämän keskus: ravintoloista ja keikkatarjonnasta ei ole koskaan puutetta.
+ Jännittävä, trendikäs ja voimakkaasti kehittyvä asuinalue.
– Ravintolat ja aamuyön musiikkitarjonta saattavat pitää asukkaita hereillä kaikkina viikonpäivinä. Turvallisuuden suhteen samat varaukset kuin Columbia Heightsilla tai Adams Morganilla.
– Pysäköinti voi olla hyvin hankalaa tai täysin mahdotonta.

Silver Spring
+ Kohtuuhintainen ja yleisesti ottaen turvallinen asuinalue.
+ Monipuolinen ravintolavalikoima, hyvin varusteltuja ostoskeskuksia kävelyetäisyydellä.
+ Kehätietä autolla tai bussilla kohtuullinen näppärä pääsy Bethesdaan ja NIH:lle.
– Syrjässä. Keskustaan pääsee metrolla, mutta matka on melko pitkä, ja varsinkin viikonloppuisin matkantekoa hidastavat jatkuvat korjaustyöt.

Esittelyn ulkopuolelle jäivät kokonaan Virginia, Takoma Park sekä tietenkin kaupungin itäosat, joista yhtäkään en tunne riittävän hyvin ottaakseni niihin kantaa. Yllämainitut alueet ovat kuitenkin useimmin niitä, joilta esimerkiksi juuri NIH:lle, suurlähetystölle tai maailmanpankkiin töihin tulevat muuttajat asettuvat.

Osuikovatko arviot oikeaan? Jäikö joku erinomainen asuinpaikka mainitsematta? Kerro siitä kommenteissa!

Koti-ikävän iskiessä

Kaikki ekspatriaatit tietävät, miten kummallinen asia koti-ikävä on. Vaikka suurin kaipaus tietysti kohdistuu ihmisiin – ystäviin ja perheeseen, matkalaukussa voi kantaa mukanaan vain muutamia kiloja kotimaata ja rajallisen määrän muita salamatkustajia. Nopean gallupin mukaan ulkosuomalaisilla on tapana viedä tuliaisina itselleen lehtien ja kirjojen lisäksi ainakin ruisleipää, salmiakkia, Fazerin suklaata, Marimekko-tekstiilejä, kaardemummaputkiloita ja roll on -deodorantteja.

Jos saat tilaisuuden, kurkkaa joskus vaivihkaa ulkosuomalaisen perheen keittiökaappeihin. Jokaisesta kotitaloudesta löytyy se yksi hylly, jolla säilytetään tarkasti näistä Suomesta tuotuja kalleimpia aarteita.

Mutta aina ei ole mahdollista matkustaa Suomeen asti hakemaan täydennystä varastoihin, eikä aivan joka kerta kehtaa juoksuttaa kavereita ja sukulaisiakaan postipakettien kanssa. Onneksi omatoimiselle salmiakinkaipaajalle on nykyisin myös digitaalisia vaihtoehtoja.

Luultavasti monipuolisin tarjonta löytyy osoitteesta www.suomikauppa.fi. Valikoima on hengästyttävä ensinnäkin siksi, että se on niin laaja, ja toiseksi siksi että myynnissä on lukuisia tuotteita, joita ei äkkiseltään osaisi edes ajatella jonkun kaipaavan. Roiskeläppäpitsoja ei sentään toimiteta kuljetuksen aikaisten lämpötilahaasteiden vuoksi. Kaupan fyysinen sijainti on Vantaalla, joten kaukaisempiin osoitteisiin toimitetuille suklaalevyille saattaa tulla varsin suolainen postimaksu päälle, mutta palvelu väittää sittenkin postittavansa tuotteet Itellan kuluttajahintoja edullisemmin. Järkevintä lienee useamman perheen tilausten keskittäminen samaan pakettiin, jolloin postikulut per tilaaja jäävät myös kohtuullisemmiksi.

Pohjois-Amerikan mantereella kunnollista hapanta, juureen tehtyä ruisleipää on mahdollista tilata postilaatikkoon myös paikallistoimituksena. Tämän hetken kuumin toimittaja liene newyorkilainen Nordic Breads, joka myy tuotteitaan Manhattanin Whole Foodseissa ja torimyyntinä, mutta pientä maksua vastaan lähettää kertaluonteisesti tai kestotilauksena tuoretta tummaa leipää suoraan aamupalapöytään. Atlantassa on ollut aikaisemmin kilpaileva leipomo Scandia Bread, mutta ymmärtääkseni he ovat hiljattain lopettaneet ainakin postitoimitukset.

Aiemmin IKEA oli todellinen pohjoismaisten ruokien mekka, mutta pari vuotta sitten uuden brändilinjauksen myötä valikoimasta katosivat vieraat tuotemerkit ja vain osa niistä korvautui geneerisesti IKEA-paketoiduilla, joskin usein aivan samansisältöisillä tuotteilla. Vieläkin myymälöistä saa vaihtelevalla menestyksellä glögiä ja karviaismarjahilloa, sillejä, Kallen kaviaaria, kanelikorppuja, lakritsikaloja ja pohjoismaista suklaata, mutta valikoima ei valitettavasti ole enää entisensä.

Muutamia Fazerin suklaatuotteita on vaihtelevasti saatavilla Amazonin kautta, mutta eurooppalaiseen osoitteeseen voi tilata sinisen levyn myös suoraan Fasulasta. Maraboun suklaata puolestaan myy mm. Scandinavian Gift Shop, jonka valikoimassa tosin on monenlaista muutakin pohjoismaista elintarviketta ja lahjatavaraa, mutta Minnesotassa sijaitsevan kaupan asiakaskunta vaikuttaisi olevan pääasiassa ruotsalaista ja norjalaista. Iittalaa sentään löytyy. Ruotsalaisia ruokatarvikkeita saa meren täältä puolelta lisäksi Sweden’s Best -verkkokaupasta ja suomalaista muotoilua vastaavasti FinnStylestä. Postimaksut ovat paikallisilta toimittajilta tilattaessa huomattavasti kohtuullisemmat kuin Suomesta tilattaessa, mutta toisaalta maahantuontikustannukset on tyypillisesti upotettu tuotteiden hintaan, joten lopputuloksen kannalta tilauspaikan fyysisellä osoitteella ei ole niin kovasti merkitystä muun kuin toimitusajan osalta.

New Yorkissa asuvilla suomalaisilla on koti-ikävänsä kanssa sikäli hiukan helpompaa, että Manhattanin alueelta löytyy kotimaisia tuotteita myyviä kivijalkapuoteja enemmänkin. Scandinavia Housen yhteydessä on pieni lahjatavarakauppa ja Marimekolla puolestaan näyttävä Flagship Store 5. Avenuella, joskin jotain Marimekko-tuotteita myydään myös Crate & Barrel -sisustuskaupoissa ympäri maata. Sockerbit-irtokarkkikauppa puolestaan näyttää tietävän ihan täsmälleen, kuinka karkkimaku ja -mieltymykset muodostuvat lapsuudessa ja käyttää sitä hävyttömästi hyväkseen kaupittelemalla juuri niitä samoja liitulakuja, vaahtosieniä ja merkkareita, joita tärkeän näköiset asiakkaat nyppivät rapiseviin Makuuni-pusseihinsa ympäri Suomea. Hiljattain tuotteet ovat nähtävästi tulleet myös postimyyntiin.

Aina ei ole edes tarpeen lähteä merta edemmäs sillikaupoille. Monista Giant-myymälöistä löytyy pienellä metsästyksellä vakiovarusteina sellaisia skandinaavisia herkkuja kuin Pandan lakuja ja hapankorppuja (tuotenimellä Finn Crisp), Valion Finlandia-juustoa, ruotsalaista puolukkahilloa ja ohuenrapeita Anna’s -piparkakkuja. Valitettavasti skandinaavit – toisin kuin esimerkiksi japanilaiset tai meksikolaiset – eivät ainakaan Washingtonin seudulla ole siinä määrin suuri tai selvärajainen kuluttajaryhmänsä, että tuotteita varten olisi varattu ”International Foods” -hyllystä omaa lokeroaan, josta kaikki kotimaan herkut löytyisivät kerralla. Myös World Market pitää valikoimassaan joitakin pohjoismaisia ruokatuotteita, mutta valikoima on melkoisen sattumanvarainen ja osaa tuotteista (esim. ruotsalaista glögiä) on myynnissä vain sesonkiluonteisesti ja niin kauan kuin tavaraa riittää. Toisaalta juuri vaihtuvan valikoiman ansiosta World Marketista saattaa joskus tehdä hämmästyttäviä löytöjä.

Ja äärimmäiseen hätään voi hakea Dean & Delucasta lakritsitoffeeta tai double salt licourice -merkkareita. Kunhan varautuu vakuuttamaan myyjälle ainakin kahdesti, että todella tietää mitä on tekemässä. Näitä tuotteita ei kaikille amatööreille myydäkään.

Polkupyörälaulu

Washingtonin mittapuulla kuluva talvi on ollut kovin tavanomainen. Jouluaattona satoi ankarasti vettä, ja vaikka väliin ehtikin muutama pakkaspäivä ja jopa hiukan lunta, helmikuun puolella elohopea on noussut muutamaan kertaan reilusti plussan puolelle. Bostonin ja New Yorkin seuduilla riehuneesta lumimyrskystä ei ollut täällä tietoakaan.

Kadut ovat jokseenkin ympäri vuoden kuivat ja hiekoittamattomat. Se tarkoittaa, että aina on erinomainen polkupyöräkeli.

(Ei ihan aina. Yli sadan asteen helteissä edes polkupyörä ei ole järkevä tekosyy ulkoiluun, mutta onneksi se kesäkin aina aikanaan loppuu.)

Täällä viettämämme kolmen vuoden aikana Washington on panostanut polkupyöräilyn edistämiseen huomattavasti. Syksyllä 2010 perustettu Capital Bikeshare on laajentunut lähes koko kaupungin kattavaksi verkostoksi, eikä iloisen punaisella pyörällä töihin sotkeva pukumieskään ole enää aivan tavaton näky, vaikka Washingonia muuten pidetäänkin keskimääräistä konservatiisempana paikkana. Keskustassa yhä useamman kadun laitaan on maalattu erillinen polkupyöräkaista*, mikä lisää suuresti sekä ajomukavuutta että -turvallisuutta. Aurinkopaneeleilla toimivia pysäköintitelineitä on varsinkin tiuhaan liikennöidyillä alueilla muutaman korttelin välein ja pääsääntöisesti pyörät ovat ehjiä ja erittäin siistejä. Jos ajopelin kunnossa onkin jotain moitittavaa, ilmoitus korjaustarpeesta lähtee näppärästi telakan nappia painamalla ja viallinen fillari lukittuu telineeseen, kunnes huoltomies tulee tarkistamaan sen kunnon. Ja kuten voisi olettaakin, kunkin hetken pyörätarjontaa, telineiden sijaintia ja laskutusta voi seurata näppärällä kännykkäsovelluksella.

1670:lla pyörällään Capital Bikeshare on tällä hetkellä Yhdysvaltojen suurin kaupunkipyöräohjelma ja sen menestys on inspiroinut muita kaupunkeja omien projektiensa kehittämiseen. Esimerkiksi New Yorkiin ollaan tänä keväänä avaamassa vastaavanlaista Citi Bike -verkostoa, jonka toteutuessaan kattaisi koko Manhattanin lisäksi osia Queensista ja Brooklynista. Monet onnistuneista kaupunkipyöräkokeiluista ovat paikallishallinnon ja yksityisen palvelutuottajan yhteishankkeita, sillä yksinomaan mainosrahoitteiset projektit ovat harvoin saaneet kerättyä riittävästi näkyvyyttä ja käyttäjiä muuttuakseen kannattaviksi. Samankaltaisten ongelmien kanssa on ymmärtääkseni myös Helsingin kaupunkipyörähanke paininut.

Aivan kivuttomasti Washingtonin kehitys eurooppalaiseksi fillarimetropoliksi ei ole kuitenkaan sujunut. Pyöräkaistat ovat toki askel oikeaan suuntaan, mutta asenteet ja liikennekulttuuri eivät ole aivan pysyneet muun muutoksen tahdissa. Tottumattomat pyöräilijät eivät aina tunnista kuuluvansa tienkäyttäjinä autojen kastiin, vaan ajelevat risteysten yli päin punaisia ja väistämissäännöistä piittaamatta. Yksisuuntaisiksi maalattuja pyöräkaistoja huristellaan toistaiseksi vielä aivan satunnaisiin suuntiin, ja kypärä on ylen harvinainen näky. Onneksi kaupunkipyörät ovat sentään sen verran raskasta tekoa, että niillä ei pääse kiihdyttämään kovin vaaralliseen vauhtiin ja luulen, että väen harjaantuessa katujen oma ryhmäkuri laittaa vähitellen pyörähurjastelijat ruotuun.

Tietysti tästäkin projektista löytyy oma mielensäpahoittajansa. Washington Timesin kolumnisti itki viime keväänä vuolaita krokotiilinkyyneleitä nähdessään sukupuolineutraalien, kommunistisenpunaisten yhteisöpyörien valloittaneen rakkaan, ennen niin ihanasti kerosiinintuoksuisen kotikatunsa. Pahinta oli tietysti se, että tämä yhteiskunnan moraaliarvoja rapauttava häväistys oli toteutettu (osin) veronmaksajien varoilla.

Onneksi artikkelin kommentoijat sentään antoivat kirjoittajan kuulla kunniansa, ja sittemmin kaupunkipyöriin on yleisesti suhtauduttu asiaankuuluvalla ylpeydellä.
_______________________

* Hiljattain selvisi sekin, mitä oikeastaan tarkoittaa että jalkakäytävillä pyöräily on sallittua muualla kuin keskusta-alueella. Raja kulkee Massachusetts Avenueta pitkin Dupont Circlen kohdalta. Siitä etelään päin pyöräilijän on siirryttävä normaalisti muun liikenteen sekaan. Myös tämä tieto löytyi – mistäpä muualta kuin Capital Bikesharen erinomaisesta pyöräkartasta.

Syksy pikakelauksella

Huh huh, nyt hävettää.

Koko syksynä blogi ei ole päivittynyt yhden yhtä kertaa. Pahoittelut siitä, ei ollut suinkaan tarkoitus pitää kaikkia tällä tavoin uutispimennossa. Syksy vain on ollut sen verran kiireinen, tai ainakin mieli on niin askaroinut muualla, etten ole oikein ehtinyt istahtaa alas kirjaamaan kuulumisia. En kaiken varalta lupaa parantaa tapojani uudeksi vuodeksi, mutta lupaan sentään yrittää.

Kesästä ja syksystä olisi ollut vaikka mitä hauskaa kerrottavaa. Olisin voinut esimerkiksi mainita, kuinka heinäkuun lopulla ajoimme Appalakien yli Pennsylvanian länsilaitaan Pittsburgiin. Pidimme erityisesti National Aviary -lintutarhasta ja vanhoista mäkihisseistä, mutta moitimme I-70 -tien viikonloppuruuhkia.

Elokuussa kävimme Suomessa nauttimassa pohjoisen kesän viime rippeistä ja kuun lopulla puolison sisko tulikin jo mieluisalle vastavierailulle. Testasimme porukalla Virginian viinitilatarjonnan ja totesimme sen enintään keskinkertaiseksi.

Syyskuussa hyppäsimme hetken mielijohteesta bussiin ja huristelimme New Yorkiin. Tarkoitus oli mennä katsomaan Brooklyn Academy of Musicin esittämä Einstein on the Beach -ooppera, mutta viime hetken lippujen tähtitieteellisten hintojen vuoksi päädyimme sittenkin viettämään viikonlopullisen laatuaikaa paikallistuneen opiskelukaverin seurassa Harlemia ja High Linea koluten. Samalla saatiin lisää ruisleipää pakkaseen New Amsterdam Marketilta.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna ajoimme naapureiden kanssa Länsi-Virginian osavaltion puolelle Harper’s Ferryyn. Kuten allaolevasta kuvasta näkyy, maisemat olivat otolliset pienelle patikkaseikkailulle, mutta iltapäiväisen sadekuuron vuoksi zipline-seikkailurata jäi testaamatta. Kuun taitteessa saimme taas muutamaksi päiväksi vieraita – mikä ihana tekosyy testata kaupungin ravintolatarjontaa!

Lokakuussa soitettiin NIH Philharmonian kauden ensimmäinen konsertti ja juhlittiin Halloweenia kaivertamalla kurpitsoita. Halloween-viikonlopun keli oli selvästi edellisvuotta lämpimämpi, ja kaduilla oli koko viikoin runsain mitoin naamiaisasuista juhlakansaa.

Ruska tuli vielä kesän jäljiltä helteiseen kaupunkiin kuin varkain ja katosi yhdessä yössä Sandy-myrskyn mukana. Washington tosin jäi pyörteisen myrskytuulen suojaiselle alapuolelle ja välttyi pahemmilta vahingoilta. Siinä missä New Jerseyn rannikolla surtiin tuulen kaatamia taloja ja niiden kodittomaksi jääneitä asukkaita, pääkaupungissa suurin huolenaihe oli mitä tehdä kaikille niille papupurkeille ja taskulampuille, jota oli turhaan hamstrattu komeroihin mahdollisten sähkökatkojen varalta.

Marraskuussa järjestettiin töissä hiki hatussa konferenssia ja juhlittiin kiitospäivää kaupunkiin jääneiden kollegoiden kanssa. Sekä tietenkin jännitettiin presidentinvaalien tuloksia. Voi mikä riemu Washingtonissa repesikään kun Obaman toinen presidenttikausi varmistui. Innokkaimmat taisivat jo käydä varaamassa istumapaikan Mallilta virkaanastujaisjuhlallisuuksia varten.

Kiitospäiväviikonloppuna toteutimme myös pitkäaikaisen haaveen ja lensimme ihastelemaan Bostonia. Kaupunki oli viehättävän eurooppalainen, mutta viheliäisen tuulinen ja kylmä. Koreografi Mikko Nissisen Boston Balletille tekemä uusi versio Pähkinänsärkijästä ja L.A. Burdickin tiivis maustekaakao onneksi lämmittivät kirjoittajaa, puoliso taas innostui enemmän MIT:n ja Harvardin kampuskierroksista sekä tietenkin kirjakaupoista. Kuun lopulla kävin tavan mukaan hakemassa täydennystä karjalanpiirakkavarastoihin Kipinäkerhon Suomi-basaarista.

Joulukuussa soitettiin orkesterin syyskauden jälkimmäinen konsertti, joka oli oikea maratonsuoritus kaksine sinfonioineen. Toimiston pikkujouluihin valmistettiin viemisiksi rosollia ja joulutorttuja, ja juuri ennen joulua käväistiin kääntymässä Philadelphiassa moikkaamassa sukulaisia.

Ja lopulta joulukalenterin luukkujen vähentyessä keitettiin riisipuuroa, paistettiin porkkanalaatikkoa ja hernetuuvinkia sekä sulatettiin viimeisiä jääkaapin turvalokeroon visusti talletettuja suklaita. Lumeton joulu etelässä, kaukana perheestä ja ystävistä herättää tietenkin haikeutta, mutta onneksi Skypen, nettijouluradion ja Netflixin aikakaudella tutun joulutunnelman saa aikaiseksi vähemmilläkin rimpsuilla. Sitä paitsi taskussa polttelevat jo lentoliput tammikuuksi talvenvalkoiseen Suomeen.

Amerikan eläinoppia, osa 2

Eläimiä, joita on viime aikoina bongattu tukkimasta autoliikennettä:

Valkohäntäpeura / white-tailed deer, pureksi naapurin pensasaitaa poikueineen coolin välinpitämättömänä (Connecticut Avenue, DC).

Kilpikonna / painted turtle, istui keskellä tietä kuin tatti (Cambridge, MD).

Iloisesti hyppelevä mustakarhu / black bear (Shenandoah, VA).

Parkkipaikalla pesivä kanadanhanhi / Canada goose (White Flint, MD).

Kierosti luimiva kojoottipari / coyote (Chicago, IL).

Pesukarhuvainaa / ex-raccoon (I-66, VA).

Lentäviä eläimiä, jotka ovat viime aikoina saaneet ulkosuomalaisen hieraisemaan silmiään:

Miehen kämmenen kokoinen monarkkiperhonen / monarch (Shenandoah, VA).

Komeasti liitävä kalkkunakondori / turkey vulture (Shenandoah, VA).

Sinitöyhtönärhi / Blue jay (Rock Creek Park, DC).

Lepakko / little brown bat (Connecticut Avenue, DC).

Hiekkarannan tuntumassa pesivä kalasääskipari / sea hawk (North Beach, MD).

Eläimiä, joita ei vieläkään ole nähty kuin eläintarhassa:

Vyötiäinen / armadillo (Dasypus novemcinctus).

Haisunäätä / skunk (Mephitis mephitis).

Metsäkalkkarokäärme / timber rattlesnake (Crotalus horridus).

Huh, toivottavasti tiet eivät jatkossakaan risteä.

Kuvat: Wikipedia ja kirjoittaja.