Haaste vastaanotettu

Jenni heitti kuukausia sitten blogissaan haasteen, johon on kyllä ollut tarkoitus vastata, vaikka aikaa onkin vierähtänyt. Aion olla vähän tylsä ja jättää haasteen kierrättämättä eteenpäin, mutta vastaan kuitenkin esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat niin osuvia.

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?

Aina kyllästymiseen asti puhutaan siitä, kuinka amerikkalainen ruoka on pelkkää pizzaa ja hampurilaisia. Se ei alkuunkaan pidä paikkaansa, vaikka ei tämä maa ehkä Ranskan veroinen kulinaristien kehto olekaan. Yhdysvaltalaisessa ruokakulttuurissa on parasta se, mikä on monessa suhteessa muutenkin parasta amerikkalaisuudessa: kulttuurien sekoittuminen ja vaikutteiden omaksuminen puolin ja toisin. Ehkä tämä riittää selitykseksi vastaukselleni: salaattibaarit, burritot ja etiopialainen ruoka. Olkoonkin niin, ettei näistä mikään ole erityisen ”amerikkalaista”, olen todella ihastunut itärannikon salaattibaariketjuihin Chop’tiin ja Sweetgreeniin. Burritot ovat ehdottomasti paras keksintö pikaruoan saralla, vaikka niiden väitettyä kaloripitoisuutta aina ajoittain moititaankin. Ja etiopialainen ruoka on paitsi hyvää, myös äärimmäisen hauskaa syödä hyvässä seurassa.

2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?

Niagaran putoukset joulukuussa 2012. Kai se lasketaan paikalliseksi nähtävyydeksi? Arvelisin, että putoukset olisivat olleet keväällä sulamisvesien aikaan vieläkin näyttävämmät, mutta kyllä niissä talvipakkasillakin riitti ihailemista. Lähiseudulla kävimme viimeksi katsastamassa Ai Wei Wei:n näyttelyn Hirschornissa sekä National Museum of the American Indian -museossa kahvilla.

3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?

Tulimme kaupunkiin kaksi kertaa, ensin asunnonhakureissulle ja sitten vasta varsinaisesti muuttajina. Kummallakin kerralla mukana kulki kaksi matkalaukkua per kantaja sekä soitinkotelot – ensimmäisen kierroksen tavarat jätettiin Villen esimiehen kellariin odottamaan siksi aikaa kun viimeistelimme vielä Suomessa viisumiasioita. Lisäksi lähetin postitse neljä 15 kg:n laatikkoa, lähinnä kodintekstiileitä, joitakin astioita, kirjoja ja talvivaatteita. Vähemmälläkin olisi epäilemättä pärjännyt, mutta varsinkin alkuvaiheessa olin mukana tuoduista tavaroista kovin iloinen, sillä kalustamattomaan asuntoon joutui ilmankin hankkimaan koko joukon isoa ja pientä tavaraa ennen kuin arki alkoi rullata sujuvasti. Tutkijaperheenä kuljetimme myös mukana kohtuullisen valikoiman työkirjallisuutta.

4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?

Tätä käsittelin lyhyesti edellisessä blogitekstissäni, joten linkitän vastauksen vain takaisin sinne.

5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?

Tämä vaihtelee kovasti. Usein tuon jotain paikallisia karkkeja, Washingtonista kertovia kirjoja tai valokuva-albumeita. Olen ollut vähän pettynyt siihen, kuinka vähän suuresta Amerikasta saa sellaista (järkevää) tavaraa mitä ei Suomessa myytäisi. Tätä se globaali markkinatalous kai sitten teettää.

6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?

Tämä kysymys tulee aika pian ajankohtaiseksi, ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan Washingtonia ja Yhdysvaltoja kovasti. Ikävä tulee epäilemättä ainakin ystäviä, aurinkoa ja lämpimiä kesiä, kevään kukintakautta ja kylpyveden lämpöistä merivettä, ihmisten ystävällisyyttä ja välittömyyttä, kaupungin monipuolista konserttitarjontaa, orkesteria ja kamarimusiikkituokioita kavereiden kanssa.

7. Nimeä yksi paikka, jossa “pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan”, mutta jossa et ole vielä käynyt.

Voi, USA on niin valtava paikka, että kaiken matkustamisen jälkeen edelleen tuntuu, ettemme ole kattaneet kuin surkean postimerkin kokoisen nurkan koko maasta. Mutta ei kaikkea voi muutamassa vuodessa mitenkään ehtiäkään nähdä. Olisin mielelläni halunnut käydä keskilännessä ja Teksasissa, suuri haaveeni oli tehdä roadtrip Kaliforniassa ja Yellowstone on yhä to do -listalla. Puhumattakaan Kanadan kartoituksesta ja Etelä-Amerikasta. Mutta toisella kertaa sitten.

8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?

En osaa oikein ajatella kavereita enää ”parhaina” ja ”toiseksi parhaina”, mutta moniin paikallisiin ystäviin tutustuimme joko jommankumman työn tai orkesterin kautta. Yhden läheisen ystävän sain tanssitunneilta, kun tarvitsin viikottain tuntien jälkeen kyytiä metroasemalle. Muutamia uusia ystäviä on löytynyt kaverin kaverin kautta tai juhlissa ja konserteissa. Ja äärimmäisen tärkeitä ensimmäisiä ystäviä olivat tietysti muut ulkosuomalaiset ja muut expatit, jotka olivat muuttaneet seudulle samoihin aikoihin, ja joiden kanssa on voitu alusta asti puida kulttuurieroja ja tänne sopeutumisen kiemuroita.

9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?

Viikoittain tulee vastaan joku tilanne, jossa en tahdo ymmärtää asioita yhdellä sanomisella, en tunnista paikallista julkkisnimeä tai kieliperustainen vitsi menee ohi. Mutta näihin tottuu ja oppii vähitellen suhtautumaan olankohautuksella. Eivät kaikki vitsit aukea paikallisillekaan, ja joskus alabamalainen ja minnesotalainen eivät ymmärrä toisiaan murresanojen vuoksi.

Yksi Yhdysvaltojen parhaista puolista on mielestäni juuri sen avoimuus: voit olla ylpeä ensimmäisen tai neljännen polven eurooppalainen tai aasialainen ja silti samalla henkeen ja vereen amerikkalainen. Tai yksinomaan ylpeä yksikulttuurinen maahanmuuttaja. Tai niin monikulttuurinen, ettet osaa oikein itsekään enää lokeroida itseäsi. Tai kylläkin täysverinen amerikkalainen, mutta silti länsirannikkolaisena täysin ulalla itärannikon vieraiden toimintapojen keskellä. Jokainen meistä on omalla tavallaan ulkomaalainen ja omalla tavallaan paikalliseen kulttuuriin sopeutunut kotiutuja, eikä sitä tarvitse sen kummemmin kenellekään selitellä.

Tai tämä on ainakin oma kokemukseni Washingtonin alueelta. Ehkä keskilännen maaseudulla kokemus olisi toisenlainen.

10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?

Satunnaisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun puhun vastapuolta parempaa englantia ja voin huolellisella ääntämisellä ja harkituilla sanavalinnoilla nopeuttaa tilanteen etenemistä. Kun osaan neuvoa turisteja kadulla sen enempää miettimättä. Kun luen paikallisuutisia ja haukottelen niiden kyllästymiseen asti tutuille aiheille. Itse asiassa jatkuvasti useammin, ja samalla enenevässä määrin vierastan ajatusta ulkosuomalaisuudesta. Integroitumisen tunne suurelta osin selittää myös viime syksyn blogitaukoa, sillä en kuukausiin vain oikein keksinyt mitään, mikä olisi sopinut blogin teemaan ja mistä olisi huvittanut kirjoittaa. Tänä keväänä taas lähestyvät muuttosuunnitelmat ovat uudelleenaktivoineet ulkosuomalaisuus-moodin. Tunnen kuitenkin itseni siinä määrin hyvin integroituneeksi, että jos työkuviot eivät olisi viemässä toiseen maahan, voisin aivan hyvin ajatella vielä jääväni Yhdysvaltoihin – ainakin muutamaksi vuodeksi lisää.

11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?

Varmaankin Suomessa, mutta en ainakaan missään tapauksessa Yhdysvalloissa. Vaikka kulttuurissa on monia viehättäviä piirteitä, paikallinen terveydenhuolto- ja vakuutusjärjestelmä on sellainen soppa, että enpä haluaisi viettää eläkepäiviä ainakaan sen kanssa tapellen. (Taannoinen TIME-artikkeli kartoitti järjestelmän lukuisia ongelmia ansiokkaalla yksityiskohtaisuudella.)

Toisaalta ihailen suuresti sitä, kuinka tuntemani paikalliset eläkeläiset ovat aktiivisia erilaisissa vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä, harrastavat ja pyörittävät jos minkälaista kulttuuritoimintaa ja matkustavat ennakkoluulottomasti. Jos vain on työuransa aikana onnistunut keräämään riittävät säästöt tai sellaiset verkostot, joiden avulla osa-aikaista työskentelyä voi jatkaa oman jaksamisen ja tarpeen mukaan, ja vakuutusasiat järjestyvät, eläkkeen vietto Yhdysvalloissa ei sekään kuulosta ollenkaan hullummalta vaihtoehdolta.

Advertisement

Here comes the bride

Viikko sitten viikonloppuna meillä oli ilo ja kunnia osallistua amerikkalaisiin häihin.

Juhlat alkavat jo edellisenä iltana harjoituksilla, johon osallistuvat hääparin lisäksi kaaso- ja sulhasväki, hääparin vanhemmat sekä mahdolliset kukkaistytöt ja sormuspojat. Harjoitukset ovat siksikin tarpeen, että vihkijänä on varsin usein pariskunnan ystävä, jolla ei välttämättä ole kovin selkeää käsitystä juhlan kulusta tai rutiinia sen ohjaamiseen. Vihkiluvan saaminen on varsin eksoottinen prosessi, mutta siitä toisella kerralla lisää.

Alttarille ei suinkaan kävellä missä järjestyksessä sattuu. Ensimmäisenä saliin saapuvat sulhanen ja bestman, joiden perässä tulevat hääparin äidit ja sulhasen isä. Toisella kierroksella vuorossa ovat kaaso(t) ja morsiustytöt, kukin oman sulhaspojan saattamana. Kolmanneksi lähetetään kukkaistyttö ja sormuspoika, joiden tarkoitus on harhailla pitkin käytäviä, heitellä terälehtiä mihin sattuu ja unohtua joka välissä vilkuttamaan äidille. Ja vasta sen jälkeen morsian saapuu isänsä saattamana.

Siinä on harjoittelemista.

Harjoitusten päätteeksi koko seurue siirtyy ravintolaan syömään, ja ilta saattaa jatkua pitkäänkin. Se on ymmärrettävää. Puolen maanosan kokoisessa maassa sukulaiset asuvat kaukana ja näkevät toisiaan harvoin. Yhteisistä tapaamisista otetaan kaikki ilo irti.

Mekin istuimme harjoitusillallisen pitkän kaavan kautta, sillä vaikka morsian oli Villen työkaveri ja sulhanenkin meille tuttu, varsinaisen hääkutsun saimme sillä verukkeella, että lupasimme soittaa juhlissa. Neljä eri kulkuetta sisääntullessa ja hääparin lähtö alttarilta saivat näin komean akustisen viulu-piano -vahvistuksen. Morsiamen sisääntulomarssi oli sitä paitsi suomalainen (Melartinia), joten mielestäni perustelimme oman läsnäolomme erittäin hyvin. Samalla vältyimme kuulemasta tuota otsikon iänikuista Wagneria, joka muuten ei edes ole marssi.

Varsinainen juhla pidettiin kokonaisuudessaan Ronald Reagan -toimistorakennuksen paviljongissa, sillä kirkkohäät ovat täällä harvinaisuus. Monimutkaisia sisääntulorituaaleja lukuun ottamatta tilaisuus oli varsin yksinkertainen ja rento. Vihkimisen kohokohta olivat hääparin omakätisesti kirjoittamat vihkivalat, jotka olivat hauskoja ja koskettavia – kaikkea muuta kuin hollywoodilaisittain imeliä tai sentimentaalisia.

Ja sitten alkoivat juhlat. Amerikkalainen hääjuhla ei eroa suomalaisesta kovin merkittävästi, mutta sikäli kun eroja on, amerikkalaiset juhlat ovat kokonaisuutena vähemmän muodolliset ja vähemmän aikataulutetut. Pakolliset rituaalit ovat tuttuja: puheita, kakun leikkaus ja kimpunheitto. Häätanssi oli ajoitettu ihan juhlan alkuun, mutta koska nuorempi sukupolvi ei osaa enää valssata, musiikkina on asiaankuuluvia pop-balladeja. Muilta osin ohjelmassa oli vain syömistä ja yleistä seurustelua.

Erityismausteen pöytäkeskusteluun toi morsiamen isoveljen vaimo, joka oli iso- tai isoisoäitinsä sukujuurten innostamana lähtenyt yliopistoon Uppsalaan. Hän oli kovin innoissaan tilaisuudesta verestää ruotsin kielitaitoaan. Sulhasen seattlelaisen sedän kanssa taas jauhoimme epäviisaasti politiikkaa, mutta tilaisuutta ei malttanut jättää käyttämättä, kun löytyi keskustelukumppaniksi jopa suomalaisittain liberaalisti ajatteleva amerikkalainen.

Morsiamen perheellä on kaukaisia sukujuuria Irlannissa ja koska tämän vanhemmat ovat vanhemmalla iällä kovasti innostuneet céili-tansseista, hyppelimme päivällisen jälkeen vielä porukalla läpi Haymakers Jigin. Askelia oli onneksi hiukan jo oli kokeiltu harjoitusillallisten jatkoilla hotellin aulassa. Loppuillasta musiikkina oli dj:n tahdittamaa discoilua, ja vierasjoukko 5-viikkoisesta 92-vuotiaaseen jammasi Lady Gagaa sulassa sovussa.

Juhlaa voi siis hyvällä syyllä moittia onnistuneeksi.