Jenni heitti kuukausia sitten blogissaan haasteen, johon on kyllä ollut tarkoitus vastata, vaikka aikaa onkin vierähtänyt. Aion olla vähän tylsä ja jättää haasteen kierrättämättä eteenpäin, mutta vastaan kuitenkin esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat niin osuvia.
Aina kyllästymiseen asti puhutaan siitä, kuinka amerikkalainen ruoka on pelkkää pizzaa ja hampurilaisia. Se ei alkuunkaan pidä paikkaansa, vaikka ei tämä maa ehkä Ranskan veroinen kulinaristien kehto olekaan. Yhdysvaltalaisessa ruokakulttuurissa on parasta se, mikä on monessa suhteessa muutenkin parasta amerikkalaisuudessa: kulttuurien sekoittuminen ja vaikutteiden omaksuminen puolin ja toisin. Ehkä tämä riittää selitykseksi vastaukselleni: salaattibaarit, burritot ja etiopialainen ruoka. Olkoonkin niin, ettei näistä mikään ole erityisen ”amerikkalaista”, olen todella ihastunut itärannikon salaattibaariketjuihin Chop’tiin ja Sweetgreeniin. Burritot ovat ehdottomasti paras keksintö pikaruoan saralla, vaikka niiden väitettyä kaloripitoisuutta aina ajoittain moititaankin. Ja etiopialainen ruoka on paitsi hyvää, myös äärimmäisen hauskaa syödä hyvässä seurassa.
Niagaran putoukset joulukuussa 2012. Kai se lasketaan paikalliseksi nähtävyydeksi? Arvelisin, että putoukset olisivat olleet keväällä sulamisvesien aikaan vieläkin näyttävämmät, mutta kyllä niissä talvipakkasillakin riitti ihailemista. Lähiseudulla kävimme viimeksi katsastamassa Ai Wei Wei:n näyttelyn Hirschornissa sekä National Museum of the American Indian -museossa kahvilla.
Tulimme kaupunkiin kaksi kertaa, ensin asunnonhakureissulle ja sitten vasta varsinaisesti muuttajina. Kummallakin kerralla mukana kulki kaksi matkalaukkua per kantaja sekä soitinkotelot – ensimmäisen kierroksen tavarat jätettiin Villen esimiehen kellariin odottamaan siksi aikaa kun viimeistelimme vielä Suomessa viisumiasioita. Lisäksi lähetin postitse neljä 15 kg:n laatikkoa, lähinnä kodintekstiileitä, joitakin astioita, kirjoja ja talvivaatteita. Vähemmälläkin olisi epäilemättä pärjännyt, mutta varsinkin alkuvaiheessa olin mukana tuoduista tavaroista kovin iloinen, sillä kalustamattomaan asuntoon joutui ilmankin hankkimaan koko joukon isoa ja pientä tavaraa ennen kuin arki alkoi rullata sujuvasti. Tutkijaperheenä kuljetimme myös mukana kohtuullisen valikoiman työkirjallisuutta.
Tätä käsittelin lyhyesti edellisessä blogitekstissäni, joten linkitän vastauksen vain takaisin sinne.
Tämä vaihtelee kovasti. Usein tuon jotain paikallisia karkkeja, Washingtonista kertovia kirjoja tai valokuva-albumeita. Olen ollut vähän pettynyt siihen, kuinka vähän suuresta Amerikasta saa sellaista (järkevää) tavaraa mitä ei Suomessa myytäisi. Tätä se globaali markkinatalous kai sitten teettää.
Tämä kysymys tulee aika pian ajankohtaiseksi, ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan Washingtonia ja Yhdysvaltoja kovasti. Ikävä tulee epäilemättä ainakin ystäviä, aurinkoa ja lämpimiä kesiä, kevään kukintakautta ja kylpyveden lämpöistä merivettä, ihmisten ystävällisyyttä ja välittömyyttä, kaupungin monipuolista konserttitarjontaa, orkesteria ja kamarimusiikkituokioita kavereiden kanssa.
Voi, USA on niin valtava paikka, että kaiken matkustamisen jälkeen edelleen tuntuu, ettemme ole kattaneet kuin surkean postimerkin kokoisen nurkan koko maasta. Mutta ei kaikkea voi muutamassa vuodessa mitenkään ehtiäkään nähdä. Olisin mielelläni halunnut käydä keskilännessä ja Teksasissa, suuri haaveeni oli tehdä roadtrip Kaliforniassa ja Yellowstone on yhä to do -listalla. Puhumattakaan Kanadan kartoituksesta ja Etelä-Amerikasta. Mutta toisella kertaa sitten.
En osaa oikein ajatella kavereita enää ”parhaina” ja ”toiseksi parhaina”, mutta moniin paikallisiin ystäviin tutustuimme joko jommankumman työn tai orkesterin kautta. Yhden läheisen ystävän sain tanssitunneilta, kun tarvitsin viikottain tuntien jälkeen kyytiä metroasemalle. Muutamia uusia ystäviä on löytynyt kaverin kaverin kautta tai juhlissa ja konserteissa. Ja äärimmäisen tärkeitä ensimmäisiä ystäviä olivat tietysti muut ulkosuomalaiset ja muut expatit, jotka olivat muuttaneet seudulle samoihin aikoihin, ja joiden kanssa on voitu alusta asti puida kulttuurieroja ja tänne sopeutumisen kiemuroita.
Viikoittain tulee vastaan joku tilanne, jossa en tahdo ymmärtää asioita yhdellä sanomisella, en tunnista paikallista julkkisnimeä tai kieliperustainen vitsi menee ohi. Mutta näihin tottuu ja oppii vähitellen suhtautumaan olankohautuksella. Eivät kaikki vitsit aukea paikallisillekaan, ja joskus alabamalainen ja minnesotalainen eivät ymmärrä toisiaan murresanojen vuoksi.
Tai tämä on ainakin oma kokemukseni Washingtonin alueelta. Ehkä keskilännen maaseudulla kokemus olisi toisenlainen.
Satunnaisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun puhun vastapuolta parempaa englantia ja voin huolellisella ääntämisellä ja harkituilla sanavalinnoilla nopeuttaa tilanteen etenemistä. Kun osaan neuvoa turisteja kadulla sen enempää miettimättä. Kun luen paikallisuutisia ja haukottelen niiden kyllästymiseen asti tutuille aiheille. Itse asiassa jatkuvasti useammin, ja samalla enenevässä määrin vierastan ajatusta ulkosuomalaisuudesta. Integroitumisen tunne suurelta osin selittää myös viime syksyn blogitaukoa, sillä en kuukausiin vain oikein keksinyt mitään, mikä olisi sopinut blogin teemaan ja mistä olisi huvittanut kirjoittaa. Tänä keväänä taas lähestyvät muuttosuunnitelmat ovat uudelleenaktivoineet ulkosuomalaisuus-moodin. Tunnen kuitenkin itseni siinä määrin hyvin integroituneeksi, että jos työkuviot eivät olisi viemässä toiseen maahan, voisin aivan hyvin ajatella vielä jääväni Yhdysvaltoihin – ainakin muutamaksi vuodeksi lisää.
Varmaankin Suomessa, mutta en ainakaan missään tapauksessa Yhdysvalloissa. Vaikka kulttuurissa on monia viehättäviä piirteitä, paikallinen terveydenhuolto- ja vakuutusjärjestelmä on sellainen soppa, että enpä haluaisi viettää eläkepäiviä ainakaan sen kanssa tapellen. (Taannoinen TIME-artikkeli kartoitti järjestelmän lukuisia ongelmia ansiokkaalla yksityiskohtaisuudella.)
Matkakertomus 