17 Hei
Yritin ostaa kaupasta piirakkatarpeiksi vehnäleseitä, aurinkokuivattuja tomaatteja ja halloumia. Mitään näistä ei ollut saatavilla. Viimeisestä myyjät eivät koskaan olleet kuuleetkaan.
Eurooppalainen hienostelija menee sitten jatkossa ihan suosiolla ostamaan fiinimmät elintarvikkeensa Dean & Delucasta.
30 Kes
Pyöräilin töistä kotiin. Aurinko oli jo laskemassa, mutta ulkona oli vielä miellyttävän pehmeä iltalämpö, niukasti hellerajan paremmalla puolella. Kaskaat sirittivät kadunvarren puissa ja ojanpielissä välähtelivät tulikärpästen neonkeltaiset merkkivalot. Jalankulkijoiden liikkeessä oli sellaista raukeaa hitautta, jota näkee vain polttavan kuuman päivän jälkeen.
Kesä on täällä, kaikilla mittapuilla.
Kun toukokuun lopulla Memorial Dayn aikoihin kävimme mökkeilemässä Chesapeake Baylla, lahden vesi oli jo kädenlämpöistä. Muutaman viileämmän väliviikon jälkeen elohopea kohosi takaisin normaaleihin kesälukemiin ja nyt on jo oikeastaan viikottain käyty kolminumeroisten lämpöasteiden puolella. Eikä iltaisinkaan ole pitkähihaiselle pahemmin tarvetta – paitsi tietenkin jääkaappikylmäksi ilmastoiduissa toimistoissa.
Viikonlopuksi on luvattu jopa 110 Fahrenheitin lämpöindeksiä. Virallisia varoituksia toimittava tekstiviestipalvelu kehotti välttämään ulkona liikkumista ja kantamaan kaikkialle vesipulloa, ja paikallinen DMV ilmoitti olevansa auki poikkeuksellisesti klo 5.30-13. Kuumuuteen tottumattomat turistit oppivat kyllä äkkiä hidastamaan tahtia ja valitsemaan kadun varjoisemman puolen.
Ukkosmyrsky- ja tornadovaroitukset yleistyvät helleaaltojen vanavedessä. Kesäiltaisin on ihan tyypillistä, että päivittäin auringonlaskun tienoilla taivas alkaa muuttua synkemmäksi ja ukkosen jyrinä alkaa pian puolenyön jälkeen. Tornadoja Washingtonissa on sen sijaan äärimmäisen harvoin – varoitus (tornado watch) annetaan aina kun sääolosuhteet ovat lähiosavaltioiden alueella tornadoille otolliset, mutta itärannikolla se ei vielä paljoa tarkoita.
Perjantain derecho-myrsky tosin oli paikallisellakin mittapuulla poikkeuksellisen raju. Uutisten mukaan toista miljoonaa asuntoa on edelleen ilman sähköä, mikä on tällaisessa kuumuudessa sietämätöntä. Kotikadullakin oli kaatunut useita puita ja omakotitalot ovat korttelien laajuudelta edelleen pimeinä. Mutta näissä kerrostalokortteleissa, joissa sähköt on vedetty järkevästi maan alle, ongelmia ei ole, ja kaikeksi onneksi kadunvarteen pysäköity auto oli myös säästynyt vaurioilta. Olohuoneen ikkunasta myrsky oli vain komeaa katsottavaa.
Kesä on soljunut eteenpäin ilman sen suurempia mullistuksia. Juhannus tuli ja meni – perjantai oli tietysti tavallinen työpäivä, eivätkä kollegat töissä tainneet ihan ymmärtää kun ääni väristen koti-ikävöin valoisia öitä ja grillimakkaraa. Luonnonkaipuun tukahduttamiseksi ajoimme sentään kavereiden kanssa juhannuspäivänä Shenandoahiin syömään piknik-eväitä ja ihmettelemään mustakarhuja. Tuuli vilvoitti mukavasti 3500 jalan korkeudessa, mutta pidemmälle vaellukselle keli oli sittenkin jo liian lämmin.
Kaupunki on täynnä jos minkälaista ilmaiskonserttia ja -tapahtumaa ja -festivaalia. Töissä on vain nyt ollut niin intensiivinen jakso, että millään ei tahdo aika riittää kaikkiin kulttuuririentoihin osallistumiseen. Yritän lohduttautua sillä, että on sentään aika onnekasta kun kalenterissa on niin paljon kaikenlaista hauskaa, ettei kaikkialle vain ehdi.
Siinä amerikkalainen kesäsesonki tosin poikkeaa suomalaisesta, että kesälomista täällä ei juurikaan puhuta. On varsin tavallista, että palkallista lomaa ei kerry kuin reilun viikon edestä – jos sitäkään – ja silloinkin kun työpaikka muuten sallisi runsaamman lomailun, työntekijät ovat jostain syystä haluttomia viipymään poissa toimistolta viikkoa tai korkeintaa paria pidempään. Mikäli lomaa sitten äityykin pitämään, on sen ajaksi syytä matkustaa jonnekin ja mieluiten kauas. Kotona romaanin kanssa riippukeinuilevaa tai altaalla köllöttelevää lomailijaa pidetään vähän omituisena. Tai laiskana, mikä on tietysti amerikkalaiselle pahin mahdollinen syytös.
Itse olen ottanut kunnia-asiaksi opettaa amerikkalaiset kollegat pitämään lomaa hyvällä omallatunnolla. Olen vakuuttunut, että se on yksi arvokkaimmista tuliaisista, joita eurooppalainen voi tänne tuoda.
23 Tou
Toukokuun alussa toteutimme pitkäaikaisen unelman ja hyppäsimme lentokoneeseen, suuntana Louisianan Big Easy. Vapun tienoille ajoittuu nimittäin kaupungin toiseksi suurin vuosittainen tapahtuma, New Orleans Jazz and Heritage Festival. Vielä enemmän turisteja Louisianassa on vain Mardi Gras’n aikaan. Mutta koska New Orleans on ympäri vuoden ennen kaikkea musiikkikaupunki, myös NOLA Jazz Fest on paljon enemmän kuin vain turistien oluenhuuruiset kokoontumisajot tai vuosi vuodelta popularisoituva leirintäaluefestari – se on etelän muusikoiden homecoming.
Matka ajoittui osittain kahden festivaaliviikonlopun väliin, niihin harvinaisiin päiviin jolloin ympäri maata levittäytyneet muusikot palaavat kotiseudulle nauttimaan gumboa ja jambalayaa, tapaamaan vanhoja ystäviä ja jammailemaan yhdessä. Koko kaupunki soi, yötä päivää. Missä tahansa kadunkulmassa voit helposti törmätä 12-henkiseen vaskiyhtyeeseen, joka valmistautuu illan keikkaa varten tai svengailee muuten vain, omaksi ilokseen. Päiväsaikaan asiaan vihkiytyneet jazz-fanit pakkautuvat Louisiana Music Factory -levykauppaan kuuntelemaan artisteja, joiden lavakeikat varsinaisen festivaalin aikaan keräävät helposti tuhatpäisen yleisön. Mutta viikolla tunnelma on toinen – täällä soitetaan ystäville ja ystävien kanssa, ilmaiseksi. Ja iltaisin Frenchmen Street on musiikin runsaudensarvi. Kahviloissa, ravintoloissa ja baareissa keikkoja on tauotta neljässä vuorossa, muusikot ovat huikean taitavia eikä genren kanssa nirsoilla. Sousafoni on hyvin soitettuna trendikäs instrumentti siinä missä pasuuna tai trumpettikin, ja gootit ja hipsterit valssaavat silmää räpäyttämättä cajun-folkin tahtiin. Aamuyöllä nälän yllättäessä haetaan Cafe du Mondesta sokeripäällysteisiä beignet-munkkeja ja maitokahvia, ja jatketaan seuraavaan konserttiin.
New Orleans on luonteeltaan suloisesti rähjääntynyt, laiskan eteläinen kaupunki. Ruokakulttuuri heijastaa samaa ylitsepursuavaa asennetta kuin arkkitehtuuri ja parvekekoristelu – mihin tahansa kermaiseen pataan voi laittaa sekaisin kanaa, kalaa, papuja, possua ja äyriäisiä. Hurrikaaneille ja tulville alttiin alueen asennetta leimaavat samanaikaisesti huoleton nautiskelu ja illuusioton, ehkä vähän taikauskoinenkin fatalismi, sillä ennemmin tai myöhemmin vesi tulee taas tulvimaan kolmatta metriä merenpinnan alle rakennetun kaupungin kaduille. Ehkä siksi jopa suoalueen alligaattoreille on luontevaa syöttää vaahtokarkkeja.
22 Huh
Kun tuttavapiiriin vähitellen kertyy ihmisiä eri puolilta Yhdysvaltoja, huomio alkaa kiinnittyä siihen, millaisia aksentteja heillä on. Toki kalifornialaiset puhuvat eri tavoin – ehkä jotenkin rennommin – kuin newyorkilaiset? Ja Atlantasta muuttaneet toisin kuin bostonilaiset? Vaan ei. Kaikki puhuvat karkeasti ottaen samanlaista yleisamerikkaa. Alueelliset erot ja harvinaiset murteelliset ilmaisut rajoittuvat lähinnä satunnaiseen ”y’all”-kiekaisuun tai mitättömiin sävyeroihin vokaalien soinnissa.
Ehkä aksenttien sekoittuminen liittyy yleisemmin maan sisäisiin muuttoliikkeisiin. Ei ole ollenkaan tavatonta, että college-iässä muutetaan satojen tai tuhansienkin mailien päähän kotoa, ja valmistumisen jälkeen suunnataan sinne mistä töitä löytyy, oli etäisyys mikä tahansa. Myös työuran aikana asemakaupunkia saatetaan vaihtaa lukuisia kertoja rannikolta toiselle, ja hyvin harva onnistuu säilyttämään murteensa alkuperäisen rehevänä. Toki pyydettäessä kaikki osaavat matkia oman kotiseutunsa idiomia ainakin lauseen verran [esim. pa:ak the ca:a at Ha:ava:ad Ya:ad], mutta siinä on hiukan kyllä koulussaopitun makua.
Yksi näistä stereotyyppisistä murteista on maantieteellisesti kaukana, mutta muuten erityisen lähellä sydäntä. Minnesotan osavaltion, ”10 000 järven maan” väestöstä vielä nykyisinkin kolmannes on juuriltaan skandinaavisia, ja paikallisessa murteessa on paljon piirteitä, jotka kuulostavat hauskasti kotoisilta.
Muiden amerikkalaisten mielestä minnesootalainen aksentti on ilmeisesti vain muuten koominen.
Minnesotan alueen kulttuurissa tosin on säilynyt monia muitakin skandinaavisia piirteitä, kuten joulupöydästä löytyvät lutefisk ja nisu sekä helmikuun puolivälissä juhlittava St. Urhon päivä. Ja jos populaarikulttuuriin on missään määrin uskominen, minnesotalainen puhekulttuuri ja elekieli eivät nekään ole jäyhälle skandinaaville vieraita.
Amerikan englannin aksenteista yleisemmin kiinnostuneelle Rick Aschmannin kokoama murrekartta on muuten oikea kultakaivos. Sivustolta löytyy myös kymmenittäin videoesimerkkejä ja paljon enemmän lingvistista nippelitietoa kuin mitä tällainen sunnuntaimurreharrastaja kykenee kerralla vastaanottamaan.
Edit: Murteita voi tarkastella myös toisella tapaa. The Atlantic piirtää maan rajat sen perusteella, onko limppari alueella nimeltään ”soda”, ”pop” vai ”Coke”.
15 Huh
Kun muutimme Yhdysvaltoihin, kummastelin pitkään shekkejä ja pidin niitä vanhanaikaisina – ehkä vähän epäluotettavinakin. En tiennyt, mitä millekin riville pitäisi kirjoittaa, enkä muistanut kuljettaa shekkivihkoa mukana, koska pankkikortti kävi lähes kaikissa tilanteissa normaalisti maksuvälineenä. Shekki kuului mielestäni isoäitien aikakauteen ja siihen oli vaikea suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella.
Nyt lähes kahden vuoden asumisen jälkeen shekkien kirjoittaminen ja vastaanottaminen sujuu jo rutiinilla. Auton käsiraha maksettiin shekillä, samoin kuin työluvan uusinta*. Vuokraa varten on kiikutettava taloyhtiön toimistoon shekki joka kuukausi. Palkka maksetaan oletusarvoisesti shekeillä, ellei erikseen pyydä sitä toimitettavaksi suorana tilisiirtona, ja tilisiirtoakin varten on työnantajalle ensin toimitettava tyhjä mitätöity shekki, josta löytyvät pankin yhteystiedot ja tilinumerot. Kulukorvaukset ja muut satunnaiset rahaerät suoritetaan silti tavallisen tulostusarkin näköisellä shekkipaperilla. Rits vain, ja arkista irtoaa kolme osaa – tulostettu shekki ja siihen liittyvä kuitti vastaanottajalle, vastakuitti lähettäjälle. Ylimpään kolmannekseen allekirjoitus, ja harmaa tulostuspaperi on muuttunut käyväksi rahaksi.
Koska asiakkaat joutuvat pyörittämään shekkejä arkipäivässään vielä suhteellisen säännöllisesti, mutta pankissa jonottaminen ei enää kuulu asiaan, pankit tarjoavat asiakkaiden arjen helpottamiseksi mitä mielenkiintoisempia palveluita. Voit esimerkiksi syöttää shekin oman pankin pankkiautomaatille, joka tallettaa shekkisumman tilille ja tulostaa shekistä kuittiin kopion. Voit pyytää pankkia lähettämään puolestasi shekin kuukausittain esimerkiksi vuokranantajalle tai hyväntekeväisyysjärjestölle. Tai voit ottaa älypuhelimella valokuvan shekistä ja näin tallettaa sen automaattisesti tilille – rahat siirtyvät muutaman tunnin viiveellä.
Miksi kaikki tämä vaivannäkö? Koska suorat tilisiirrot eivät täällä liiku pankkien välisenä ilmaisena bittivirtana, vaan PayPalien kaltaisten palveluiden kautta, jotka puolestaan kahmaisevat jokaisesta rahaliikahduksesta oman provisionsa. Ainoat ilmaiset tavat siirtää rahaa henkilöltä tai tililtä toiselle ovat käteinen tai shekki. Niinpä pankit ovat orientoituneet palvelemaan shekkiasiakkaitaan mahdollisimman modernisti ja joustavasti sen sijaan, että koittaisivat eurooppalaiseen tapaan väkivalloin minimoida kaikenlaisen paperiliikenteen. Rahavirtojen infrastruktuuri vain on täällä tyystin erilainen.
Sen ymmärtämiseen tosin tarvittiin koko joukko väittelyitä paikallisten ystävien kanssa ja jonkin verran aikaa oivalluksen kypsyttelyyn.
*Niin muuten, se työlupa. Lähetin maaliskuussa hirveällä hädällä luvan uusintahakemuksen, koska viime uusimiskerralla prosessi kesti yli kolme kuukautta, enkä töiden takia voi antaa luvan vanhentua päivälläkään. Kolme viikkoa hakemuksen päiväyksestä uusi työlupakortti odotti postiluukussa. Joskus näinkin päin.
Edit: Työluvasta vielä. USCIS tarjoaa sivuillaan tilastoja hakemusten käsittelyajoista: niiden ja oman kokemuksen perusteella työluvan uusintahakemus kannattaa, jos suinkin vain mahdollista, lähettää byrokratiakoneiston pureskeltavaksi varhain keväällä. Kesäkuukausina toimisto ruuhkautuu ja käsittelyajat venyvät harmillisesti.
8 Huh
Mämmikattilaa hämmennellessäni pohdiskelin, että perinteinen suomalainen cuisine koostuu suurelta osin puuroista. Porkkanalaatikko. Karjalanpiirakat. Ja se mämmi. Kaikki puuroja, joita keitetään kasaan tuntikausia ensin hellalla ja sitten vielä varmuuden vuoksi uunissa. Kunnollista, tuhtia ja sopivasti talonpoikaista juhlaruokaa sinnikkään keittiösavotan päätteeksi, ei mitään marengeilla näpertelyä. Tällaista ruokaa on varmaan keitetty pohjoismaissa juhlapöytiin paljon kauemmin kuin samoilla mailla on rakennettu kirkkoja.
Pääsiäinen ei ole amerikkalaisille mikään itsestään selvä juhlapyhä. Kuten viime vuonna opimme, juutalaiset ja kristityt laskevat pääsiäistä vastaavan juhlan ajankohdan eri kalenterien mukaan, mistä syystä ne eivät yleensä osu samaan viikonloppuun (paitsi tänä vuonna sattumalta osuivat). Luultavasti tästä syystä pääsiäisen ympärillä ei ole vakiintuneita liittovaltion pyhäpäiviä. Ilman lomaa ei ole myöskään pääsiäisen meno- ja paluuruuhkia, ja maallistuneemmat amerikkalaiset viettävät pääsiäistä yhtä mielellään baarissa kuin kotona lammasta tai pizzaa syöden. Ja koska pihalla nurmikko kasvaa nilkkakorkeudessa, tietyt perinteet – kuten rairuohon kasvattaminen – tuntuvat aavistuksen keinotekoisilta. Suklaamunaperinteitä sentään vaalitaan, mutta muilta osin pääsiäistunnelman luominen on kunkin oman yritteliäisyyden varassa.
Kun taloyhtiö ei kerran salli pääsiäisvalakian rakentamista takapihalle, eivätkä naapurit katso hyvällä luudan kanssa huitovaa trullia, ulkosuomalaisen pääsiäinen on tälläkin kertaa tilkkutäkki omia ja muiden perinteitä. Pitkäperjantaina istuimme sederiä samassa seurassa kuin viime vuonnakin, nyt vain huomattavasti harjaantuneempina.
Nautimme tavan mukaan hiivattoman ja jauhottoman seremoniaillallisen, jolla on paljon symboli- mutta vähän ravintoarvoa (kuvassa), ja sen jälkeen illallisen, jonka ravintoarvoista ei ole syytä keskustella kenenkään asiaan perehtyneen kanssa. Kana- tai kasvisliemessä keitettyjä matzo-pullia, majoneesikuorrutettuja kananmunia, luumujen kera haudutettua härkäpataa, maksapateeta, voista kiilteleviä parsoja ja feta-pinaattipiirakkaa (oma viemisemme, yleisön pyynnöstä). Juomana makeaa punaista granaattiomenaviiniä. Pöydän ainoa salaatinkorvike oli kirpeä piparjuurisose.
Pääsiäissunnuntain aamuna istuimme taas puolinukuksissa katolisessa kirkossa soittamassa hymnejä. Tämä keikka on siis vastapalvelus, jonka NIH Philharmonia vuosittain tarjoaa St. Elizabeth -kirkolle luvasta pitää konsertteja kirkon tiloissa ilmaiseksi. Mutta katolinen kirkkohartaus on vielä kauempana omista pääsiäisperinteistä kuin juutalainen ylensyönti – joka itse asiassa melko lailla muistuttaakin mummolassa vietettyjen pääsiäisviikonloppujen rituaaleja.
Päätin keittää koti-ikävääni mämmiä. Mämmimallaspussin kyljessä olevan ohjeen mukaisesti, eli kahden ja puolen armeijan tarpeisiin.
Tätähän sitten syödään, juhannukseen asti. Kindereitä ei täällä saa myydä ja pajunkissat ovat kukkineet tiehensä jo viikkoja sitten. Mutta onpa ainakin mämmiä.
Huomasin muuten että blogissa on käyty jo yli 30.000 kertaa. Suurkiitos kaikille, teille on ilo kirjoitella.
4 Huh
Autonomistaja on varsin erilaisessa asemassa riippuen siitä, osuuko asunnon postinumero DC:n vai Bethesdan puolelle. Marylandin eteläisimmissäkin osissa parkkipaikka pääsääntöisesti kuuluu asunnon vuokraan ihan jo siitäkin syystä, että asunnolle, töihin ja kauppaan liikkuminen on äärimmäisen epäkäytännöllistä ilman autoa. Washingtonin puolella rajaa parkkipaikka on sitä vastoin ylellisyystuote, johon saa kuukaudessa uppoamaan helposti saman summan kuin autovakuutuksiin. Epäilen, että vuokrattavasta parkkipaikasta on tietoisesti tehty statuskysymys, koska sillä saadaan etäisyys keskustasta näyttämään todellista lyhyemmältä. Eihän kantakaupungissa voi mitenkään odottaa löytävänsä pysäköintipalveluita ilmaiseksi.
Katujen varsilla pysäköintitilaa on onneksi aina. Kadunvarsipysäköinti toimii täällä ”keskustan liepeillä” siten, että paikalliset hankkivat poliisilaitokselta ikkunaansa residential parking -tarran, joka oikeuttaa istuttamaan autoa kadulla niin pitkään kuin huvittaa. Tarrat ovat asuinaluekohtaisia – esimerkiksi meidän tarramme oikeuttaa parkkeeraamaan auton koko zone 3:n alueelle, joka ulottuu osavaltion pohjois- ja länsilaidalle, ja etelässäkin melkein Georgetownin liepeille. Ilman tarraa pysäköintiaika asuinalueilla on arkipäivisin kaksi tuntia, ja virkamiehet kiertävät kadunvarsia ahkerasti sakkojen toivossa.
Kun joku viikko sitten ostimme auton, pyysimme automyyjää järjestämään rekisterikilpien lisäksi tuollaisen asukkaiden pysäköintiluvan. Mutta koska prosessi saattaa kestää useita viikkoja ja auto piti saada parkkiin heti, haimme paikalliselta poliisilaitokselta visitor parking -luvan, joka toimii samoin kuin asukkaiden lupa, mutta on voimassa vain kaksi viikkoa kerrallaan. Lappu on vähän sen näköinen, kuin se olisi askarreltu paikallisen Montessori-päiväkodin lounastauolla, mutta väliäkö tuon, kun se kerran kelpaa pysäköinninvalvojille.
Olen joutunut tässä maassa – ja tarkemmin ajatellen koko ajokortillisen historiani aikana – kahnauksiin lain kanssa yhden ainoan kerran. Koska olen siitä edelleen tuohtunut, kerrottakoon nyt sitten koko tarina.
Olimme syksyllä vuokra-autolla Floridassa ja yövyimme Miamin eteläosissa hotellissa, joka oli kyllä edullinen mutta ei ansaitse muuten tulla mainituksi. Hotellin edessä oli mittarillisia parkkipaikkoja, joihin piti tunkea kolikoita puoleen yöhön asti ja aamuyhdeksästä eteenpäin. Hotelli kyllä tarjosi maksullista pysäköintiä sisäpihalla, mutta koska olimme liikkeellä myöhään ja lähdössä aikaisin, valitsimme kadun ja auto jäi huolellisesti aseteltuna pysäköintiruutuun.
Aamulla ikkunassa oli sakkolappu keltaisen viivan alueelle pysäköimisestä. Kuten myös jokaisen muun kadulle pysäköidyn auton ikkunassa, kenellä mistäkin syystä. Aivan kiistatta pelkkää turistien rahastusta. Valokuvasin tilanteen tarkasti ennen auton siirtämistä ja kuten kuvasta näette, keltaista viivaa ei tässä kohdassa katua ollut, tulkitsi liikennesääntöjä sitten miten tahansa. Mikä lie amerikkalainen mentaliteetti tarttunut, kun aamu-unisen ensimmäinen ajatus oli kerätä mahdollisimman vahvaa todistusaineistoa myöhemmän oikeuskäsittelyn varalle. Hotellin portieeri naureskeli hiljaa partaansa.
Matkan aikana nimittäin selvisi, että ainoa keino kiistää epäreilu sakko oli hakea lomake poliisilaitokselta, joka oli kiinni seuraavat neljä päivää, palkata juristi kirjoittamaan virallinen valituskirjelmä ja lopulta ilmestyä henkilökohtaisesti oikeuden istuntoon kallis valituskirjelmä kourassa. Kohtuullinen tuomari saattaisi kumota sakon lausuntojen ja valokuvatodisteiden nojalla. Ehkä.
Niin paljon kuin sappi tästä epäoikeudenmukaisuudesta kiehuikin, uusi lentolippu Floridaan olisi kustantanut enemmän kuin parkkisakko, joten rahoitin nyt sitten osaltani Miamin poliisilaitosta $28 verran ja toivon että summa käytettäisiin jatkossa johonkin hiukan järkevämpään toimintaan kuin turistien nylkemiseen.
28 Maa
Washingtonin kirsikkapuut juhlivat tänä vuonna satavuotissyntymäpäiväänsä ja vaikka viralliset juhlallisuudet ovat vasta alkamassa, kukinta-aika on nyt jäänyt taakse. Kirsikkakausi oli huikea ja olen hurjan tyytyväinen, että tällä kertaa näin sen alusta loppuun järjestelmällisesti, kamera kaulassa. Ensimmäisiä kukkakuvia julkaisinkin jo aiemmin, tässä vielä muutama lisää.
Tidal Basinin ympäristö on tietenkin klassinen kirsikanbongailupaikka, mutta hyvällä säällä turistimassojen välistä näkee enemmän kameroita kuin kukkia. Onneksi löysin orkesterikaverin vinkistä paikallisten todellisen kirsikkakeitaan: Kenwoodin omakotitaloalueen DC:n ja Marylandin osavaltioiden rajan tuntumassa, muutama kortteli Friendship Heightsilta luoteeseen. Kirsikkapuut siellä ovat samoja valkoisia ja vaaleanpunaisia lajikkeita kuin keskustassakin, mutta puurivistöt jatkuvat teiden reunustoilla kortteli korttelin perään ja muodostavat kadun ylle sadunomaisen valkoisen katoksen. Kukkiva Kenwood oli aurinkoisena iltapäivänä niin hengästyttävän kaunis, että suunniteltu nopea valokuvauskierros vaihtui lennossa koko illan piknikiksi.
Kaikkein suurimman vaikutuksen tekivät sittenkin tuulen mukana leijuvat seitinohuet terälehdet. Kirsikankukkasateet peittivät kadut vaaleanpunaiseen huuruun ja hätyyttelivät päiväkausia toimistotalojen harmaita ikkunoita. Valitettavasti taitamaton kuvaaja ei vain onnistunut tallentamaan niiden huikaisevaa tanssia muistikortille sinnikkäistä yrityksistä huolimatta. Ja kun kirsikkaviikon lopulla istuin töiden jälkeen rannassa lukemassa, kirjan väliin putoilevat hennot terälehdet ja kesää enteilevä, lumoavan vaaleanpunainen auringonlasku tekivät ajatustyöstä varsin hajamielistä puuhaa.
Washington on ympäri vuoden upea kaupunki, mutta ehkä kuitenkin parhaimmillaan juuri keväisin.
Matkakertomus 