Syksy pikakelauksella

Huh huh, nyt hävettää.

Koko syksynä blogi ei ole päivittynyt yhden yhtä kertaa. Pahoittelut siitä, ei ollut suinkaan tarkoitus pitää kaikkia tällä tavoin uutispimennossa. Syksy vain on ollut sen verran kiireinen, tai ainakin mieli on niin askaroinut muualla, etten ole oikein ehtinyt istahtaa alas kirjaamaan kuulumisia. En kaiken varalta lupaa parantaa tapojani uudeksi vuodeksi, mutta lupaan sentään yrittää.

Kesästä ja syksystä olisi ollut vaikka mitä hauskaa kerrottavaa. Olisin voinut esimerkiksi mainita, kuinka heinäkuun lopulla ajoimme Appalakien yli Pennsylvanian länsilaitaan Pittsburgiin. Pidimme erityisesti National Aviary -lintutarhasta ja vanhoista mäkihisseistä, mutta moitimme I-70 -tien viikonloppuruuhkia.

Elokuussa kävimme Suomessa nauttimassa pohjoisen kesän viime rippeistä ja kuun lopulla puolison sisko tulikin jo mieluisalle vastavierailulle. Testasimme porukalla Virginian viinitilatarjonnan ja totesimme sen enintään keskinkertaiseksi.

Syyskuussa hyppäsimme hetken mielijohteesta bussiin ja huristelimme New Yorkiin. Tarkoitus oli mennä katsomaan Brooklyn Academy of Musicin esittämä Einstein on the Beach -ooppera, mutta viime hetken lippujen tähtitieteellisten hintojen vuoksi päädyimme sittenkin viettämään viikonlopullisen laatuaikaa paikallistuneen opiskelukaverin seurassa Harlemia ja High Linea koluten. Samalla saatiin lisää ruisleipää pakkaseen New Amsterdam Marketilta.

Syyskuun viimeisenä viikonloppuna ajoimme naapureiden kanssa Länsi-Virginian osavaltion puolelle Harper’s Ferryyn. Kuten allaolevasta kuvasta näkyy, maisemat olivat otolliset pienelle patikkaseikkailulle, mutta iltapäiväisen sadekuuron vuoksi zipline-seikkailurata jäi testaamatta. Kuun taitteessa saimme taas muutamaksi päiväksi vieraita – mikä ihana tekosyy testata kaupungin ravintolatarjontaa!

Lokakuussa soitettiin NIH Philharmonian kauden ensimmäinen konsertti ja juhlittiin Halloweenia kaivertamalla kurpitsoita. Halloween-viikonlopun keli oli selvästi edellisvuotta lämpimämpi, ja kaduilla oli koko viikoin runsain mitoin naamiaisasuista juhlakansaa.

Ruska tuli vielä kesän jäljiltä helteiseen kaupunkiin kuin varkain ja katosi yhdessä yössä Sandy-myrskyn mukana. Washington tosin jäi pyörteisen myrskytuulen suojaiselle alapuolelle ja välttyi pahemmilta vahingoilta. Siinä missä New Jerseyn rannikolla surtiin tuulen kaatamia taloja ja niiden kodittomaksi jääneitä asukkaita, pääkaupungissa suurin huolenaihe oli mitä tehdä kaikille niille papupurkeille ja taskulampuille, jota oli turhaan hamstrattu komeroihin mahdollisten sähkökatkojen varalta.

Marraskuussa järjestettiin töissä hiki hatussa konferenssia ja juhlittiin kiitospäivää kaupunkiin jääneiden kollegoiden kanssa. Sekä tietenkin jännitettiin presidentinvaalien tuloksia. Voi mikä riemu Washingtonissa repesikään kun Obaman toinen presidenttikausi varmistui. Innokkaimmat taisivat jo käydä varaamassa istumapaikan Mallilta virkaanastujaisjuhlallisuuksia varten.

Kiitospäiväviikonloppuna toteutimme myös pitkäaikaisen haaveen ja lensimme ihastelemaan Bostonia. Kaupunki oli viehättävän eurooppalainen, mutta viheliäisen tuulinen ja kylmä. Koreografi Mikko Nissisen Boston Balletille tekemä uusi versio Pähkinänsärkijästä ja L.A. Burdickin tiivis maustekaakao onneksi lämmittivät kirjoittajaa, puoliso taas innostui enemmän MIT:n ja Harvardin kampuskierroksista sekä tietenkin kirjakaupoista. Kuun lopulla kävin tavan mukaan hakemassa täydennystä karjalanpiirakkavarastoihin Kipinäkerhon Suomi-basaarista.

Joulukuussa soitettiin orkesterin syyskauden jälkimmäinen konsertti, joka oli oikea maratonsuoritus kaksine sinfonioineen. Toimiston pikkujouluihin valmistettiin viemisiksi rosollia ja joulutorttuja, ja juuri ennen joulua käväistiin kääntymässä Philadelphiassa moikkaamassa sukulaisia.

Ja lopulta joulukalenterin luukkujen vähentyessä keitettiin riisipuuroa, paistettiin porkkanalaatikkoa ja hernetuuvinkia sekä sulatettiin viimeisiä jääkaapin turvalokeroon visusti talletettuja suklaita. Lumeton joulu etelässä, kaukana perheestä ja ystävistä herättää tietenkin haikeutta, mutta onneksi Skypen, nettijouluradion ja Netflixin aikakaudella tutun joulutunnelman saa aikaiseksi vähemmilläkin rimpsuilla. Sitä paitsi taskussa polttelevat jo lentoliput tammikuuksi talvenvalkoiseen Suomeen.

Advertisement

Matkapäiväkirja: Richmond, VA

Tässä kesän mittaan on jäänyt useampikin mielenkiintoinen reissu raportoimatta. Aloitan kronologisesti kesäkuun alusta, jolloin vietimme viikonloppuloman Virginian pääkaupungissa, Richmondissa.

Matka ajoittui sikäli epäonniseen viikonloppuun, että yliopistojen kesäloma oli juuri alkamassa. Opiskelijat olivat lähteneet kesätöihin ja harjoittelemaan, muu väki oli karannut Virginia Beachille viilentymään. Kaupunkiin ei jäänyt kuin muutama hassu turisti (me!), kanaalilaivaa edestakaisin seilannut alakuloinen turistiopas sekä joukko rahattomia teinejä, jotka paremman puutteessa riehuivat James-joen penkan haaleassa vedessä.

Periaatteellisina ekomatkailijoina siirryimme pohjoisen pääkaupungista etelän hiljaiseen pääkaupunkiin bussilla. Greyhoundin oma bussiasema sijaitsee ihan Union Stationin kyljessä, ja busseja kulkee parin tunnin välein. Bussimatkaan liittyy tosin sellainen jännitysmomentti, että varatun istumapaikan saa lunastaa halutusta bussista vain siinä tapauksessa että tilaa on. Menomatkalla ongelmia ei tullut, paluumatkalla sitäkin enemmän. Mutta siitä myöhemmin lisää…

Richmond henkii – asukkaista ja turisteista tyhjentyneenäkin – eteläistä vieraanvaraisuutta ja kiireettömyyttä. Menneen ajan teollisuuden ruosteiset luurangot nuokkuvat kanaalin villiintyneillä laidoilla. Nähtävyyksiä ei sanottavammin ole, mutta sisällissodan (1861–1865) kolhut ja naarmut ovat yhä läsnä katukuvassa. Myös viime vuosien lama on selvästi kouraissut kaupungin elinkeinotoimintaa. Monin paikoin liikehuoneistoja oli enemmän vuokrattavana kuin käytössä.

Vetäytyessään 1865 konfederaation joukot sytyttivät tuleen paitsi koko kaupunkinsa myös sinne joen yli vievän sillan. Siltoja on sittemmin tullut uusia, mutta jäänteet alkuperäisistä siltarummuista törröttävät joessa edelleen.

Kanaalin yli kulkee lukuisia moottori- ja rautatiekiskoja, mutta vain yhdessä paikassa kohtaa peräti kolme tietä.

Kilpikonnia ja haikaroita on toki Washingtonin korkeudellakin, mutta harvoin olemme tehneet luonnossa tuttavuutta näin lähietäisyydeltä.

Kanadanhanhilla oli auraharjoitukset käynnissä. Nuoria lintuja ei vain millään tahtonut saada keskittymään.

Joka sunnuntai-iltapäivä St. John’s -kirkossa esitetään historiallinen toisinto Patrick Henryn kuuluisasta ”Give me liberty or give me death” -puheesta. Tämä 1775 pidetty julistus johti epäsuorasti sotaan isäntämaata Iso-Britanniaa vastaan. Aihe on periaatteessa mielenkiintoinen, puvut vakuuttavia ja harrastajanäyttelijät elääntyivät rooleihinsa hyvin, mutta kokonaisuutena esitys on, anteeksi nyt vain, aika tylsä. Vai menisitkö itse viikonloppuna kuuntelemaan vapaaehtoisesti kaupunginhallituksen kokousta? Ehkä amerikkalaisilla historiantunneilla istutetut katsojat saivat sisällöstä enemmän irti.

Koska etelän lihapadat eivät kasvissyöjiä houkutelleet, lounastimme meksikolaisessa ravintolassa. Burritokokki ei ollut säästellyt juustossa. Jännittävin kokemus oli kuitenkin jälkiruoka, uppopaistettu jäätelö.

Paluumatkaa tehtiin hartaasti ja pitkän kaavan kautta. Jostain syystä sunnuntai-iltapäivänä matkustajia oli Greyhoundin pohjoisella linjalla selvästi enemmän kuin bussikapasiteettia, joten peräti kaksi peräkkäistä täyttä autoa posotti iloisesti Richmondin aseman ohi, pysähtymättä ja ilmoittamatta. Aseman henkilökunnalla ei ollut bussien liikkeistä sen enempää tietoa kuin meillä kärsimättömillä jonottajilla – tai jos olikin, he eivät sitä halunneet jakaa. Kun neljän tunnin odotuksen ja moottoriviasta johtuneen bussin vaihdon jälkeen pääsimme viimein toimivaan autoon, matka taittui lähes normaaliajassa. Kiukkua lievensi matkustajien välille kasvanut merkillinen solidaarisuuden ilmapiiri sekä tieto siitä, että osa samassa liemessä keitetyistä matkustajista oli aikanaan ostanut istumapaikan meitä edeltävään bussiin. Kysyin bussikuskilta, minne valitukset ja korvauspyynnöt tulisi osoittaa, mutta hän vain pudisti surumielisesti päätään. Palvelunumero löytyy kyllä netistä, mutta palvelua olisi sieltä turha odottaa.

Jos siis mielit matkustaa Richmondiin Greyhoundin linja-autolla, sinua on nyt ainakin varoitettu.

Greyhoundin asema Richmondissa ei muuten sijaitsee missään maailman kätevimmässä paikassa, sillä kävelymatkaa kertyy keskustan liepeillekin useita maileja. Paikallisbussit ovat näppäriä, jos satut sellaisen löytämään. Tai voit säästää suosiolla hermoja ja ottaa taksin – ajomatka on kiemuraisia moottoriteitä pitkin oikaisten noin vartin.