Jäähyväiset Washingtonille

Blogi on ollut jo pitkään hiljainen, mutta langanpäät ovat jääneet roikkumaan. Olen monesti harmitellut, että ne pitäisi käydä siistimässä, vaikka ajatukset ovatkin jo siirtyneet kauas meren taakse ja uusiin seikkailuihin. Tarina täytyy kertoa loppuun.

Syksyllä 2012 puolison työnhaku oli alkanut tuottaa tulosta ja vuoden vaihtuessa arvelimme, että muutto alkaisi olla vähitellen käsillä. Silti vielä kesän korvillakin oli epävarmaa, minne olimme lähdössä ja koska meitä sinne odotettaisiin. On turha väittää, ettei epävarmuus olisi aiheuttanut stressiä, mutta pidimme pään kylmänä ja järjestelimme muuttoa vähitellen sitä mukaa kun yksityiskohdat varmistuivat. Jos edellinen muutto valtameren yli oli jotain opettanut, niin sen, ettei byrokratiaa voi kiirehtiä murehtimalla.

Ja onneksi niin. Muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa suunnitelmat menivät vielä kerran uusiksi, kun puoliso sai yllättäen tarjouksen, josta ei vain käynyt kieltäytyminen. Mantereelta toiselle siirtymiseen jäi kaikkiaan aikaa reilu kolme kuukautta, jonka aikana totuttelimme myös uuteen arkeen tuoreena lapsiperheenä. Toki läheisille kavereille manasin huonoa ajoitusta, mutta selvisimme sittenkin kaikesta, koska vaihtoehtojakaan ei oikein ollut.

Muutto meni kuitenkin monella tapaa aika kivuttomasti. Saimme vuokrattua uuden työnantajan avustuksella kalustetun väliaikaisasunnon kohdemaasta hyvissä ajoin ennen lähtöä. Muuttopalveluiden kilpailutus tehtiin kiireessä hiukan vasemmalla kädellä, mutta valitsemamme yhtiö teki hyvää työtä ja toimitti tavaramme perille ihan suunnitellun aikataulun mukaisesti. Jokseenkin kaikki, mitä emme kelpuuttaneet muutokuormaan, saatiin myytyä tai lahjoitettua pois. Toivottomilta tuntuneet paperiasiatkin järjestyivät, vaikka muutaman kerran olikin usko loppua, kun juoksimme NIH:n, vakuutusyhtiön ja DMV:n väliä kiikuttamassa milloin mitäkin todistuksia suuntaan ja toiseen. Vauvakesän pyörityksessä oli onneksi hyvin vähän aikaa jäädä suremaan, että kolmivuotinen seikkailumme oli tulossa päätökseen.

Läksiäiset pidimme syyskuussa tuskin viikkoa ennen muuttokuorman lähtöä. Juhlat olivat, kuten kai läksiäiset yleensä, hilpeät ja haikeat. Lähtöä tosin helpotti huomattavasti tieto siitä, että monen muunkin komennus tai työrupeama olisi joka tapauksessa loppumassa seuraavan vuoden aikana, eikä kaupunkiin lopulta jäisi kuin muutamia tuttuja kasvoja. Näin todistimme omasta puolestamme Washingtonin luonnetta läpikulkupaikkana, jonne moni tulee syystä tai toisesta pistäytymään, mutta aika harva sittenkään asettuu jäädäkseen.

Kun lopulta luovutimme asunnon avaimet ja hyppäsimme Dullesilta Alppien juurelle suuntaavaan lentokoneeseen, mietin jälleen kerran, olimmeko matkalla kotoa vai kotiin. Eurooppaan palaaminen oli jollakin hyvin perustavanlaatuisella tavalla rauhoittavaa, vaikka tiedossa olikin uuden kielen opettelu ja vastassa arki ilman valmiita lastenhoito- tai työllistymissuunnitelmia. Mutta toisaalta tuntui siltä, että mikäli jossain myöhemmässä elämänvaiheessa tulisi tilaisuus lähteä uudelle Amerikan-seikkailulle, olisin silmää räpäyttämättä valmis pakkaamaan laukut. Monena yönä uudessa kodissa uneksin olevani vielä Washingtonissa, ja jouduin aamuisin tutkimaan ikkunasta, mikä kaupunki se oikein olikaan, jossa olin herännyt. Mieli siirtyi valtameren yli paljon muuttotavaroita hitaaammin.

Tältä erää perheemme matkakertomus on kuitenkin tullut päätökseen. Suuret kiitokset kaikille lukijoille – teille, jotka seurasitte tarinaamme reaaliajassa sekä teille, jotka löydätte näitä tekstejä ehkä vuosienkin päästä netin syövereistä. On ollut ilo jakaa kanssanne nämä kolme vuotta.

Perheen tarina jatkuu uudessa maassa ja uudessa blogissa osoitteessa http://alppienjuurelta.wordpress.com.

Advertisement

Born in the USA

Blogirintamalla on viime aikoina ollut taas hiljaisempaa, mutta sentään hyvästä syystä. Toukokuun lopussa kotiimme muutti nimittäin uusi asukas. Hän on pieni Amerikan Yhdysvaltojen kansalainen, toistaiseksi vähäpuheinen mutta kovatahtoinen sirkuttaja, joka on tuosta vain laittanut kodin muiden asukkaiden elämän kaikin tavoin ylösalaisin.

USA:n kansalaisuuden hankkiminen on yksinkertaista: sen kun sattuu syntymään täällä. (Muitakin tapoja tietysti on, mutta tämä on ylivoimaisesti vaivattomin.) Koska Suomi monien muiden länsimaiden tapaan hyväksyy kaksoiskansalaisuuden, Yhdysvalloissa suomalaisperheeseen syntynyt vauva saa automaattisesti oikeuden hakea kahden maan passia. Syntymämaassa paperityöt käynnistyvät sairaalan ilmoituksesta, mutta Suomen maistraatille uuden ulkosuomalaisen syntymästä täytyy ilmoittaa erikseen.

Ensikertalaisena odottajana hirvitti aluksi heittäytyä tämän maineeltaan jokseenkin kyseenalaisen terveydenhoitojärjestelmän hoiviin, mutta kaikki meni lopulta oikein hyvin. Kansallista tai edes osavaltiokohtaista neuvolaverkostoa Yhdysvalloissa ei toki ole, vaan raskausajan seuranta järjestetään yksityislääkäriasemien kautta. Raskauden alkuvaiheen ensimmäinen tehtävä on siis valita tuttavien tai nettipalveluiden suositusten perusteella oma ob/gyn, ja koska lääkäreillä on tyypillisesti oikeudet vain tiettyjen palveluntarjoajien tiloihin, lääkärivalinnan perusteella määräytyy myös synnytyssairaala. Valinnanvaikeutta helpottaa tieto, että lääkärin vaihtaminen odotusaikana on aivan tavallista ja onnistuu tarvittaessa ihan viimeisille raskausviikoille asti.

Palveluiden laatu riippuu jälleen vakuutuksista: Washingtonin kokoisessa kaupungissa on kattavalla vakuutuksella varaa nirsoilla sekä lääkärin että synnytyspaikan suhteen. Myös lääkäriasemat ottavat vakuutuksesta ilon irti teettämällä koko joukon sinänsä tarpeettomia testejä ja ylimääräisiä ultrakuvia. Muilta osin raskaudenseuranta on jokseenkin samanlaista kuin Suomessa, ja kotimaan neuvoloissa jaettavat vauvaoppaatkin pystyy halutessaan imaisemaan netistä pdf:inä. Suosituksissa ei tosin ole maiden välillä kovin suuria eroja, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta; Suomessa on viime vuosina alettu suositella inkiväärin välttämistä raskausaikana ja Yhdysvalloissa taas on raskaana olevilta porekylvyt tai saunominen ehdottomasti kielletty.

Kuten uutisista on viime päivinä saatu lukea, äitiyspakkaus on suomalainen erikoisuus, jota ei muualla maailmassa vielä tunneta. Mutta ei täälläkään sairaalasta tarvitse aivan tyhjin käsin lähteä. Vaippa- ja äidinmaidonkorvikevalmistajat lahjoittavat tuoreille vanhemmille varsin runsaskätisesti tuotenäytteitä, pieniä vauvanhoitotarvikkeita ja alennuskuponkeja. Sairaaloiden lisäksi lastenlääkäriasemat, asiaan vihkiytyneet järjestöt sekä yksityiset konsultit tarjoavat mm. opastusta synnytykseen ja vauvanhoidon alkeisiin, tukea imetyksen aloittamiseen ja yksilöllisiä ratkaisuja lapsiperheen uniongelmiin. Viime vuosien terveydenhuoltouudistusten ansiosta monet vakuutusyhtiöt myös korvaavat näiden palveluiden kustannuksia joko kokonaan tai osittain.

Vauva-arki on melko samanlaista maasta riippumatta. Skype ja Facebook lyhentävät jonkin verran etäisyyttä isovanhempiin, sukulaisiin ja ystäviin, mutta ikävä on tietysti kova. Onneksi paikallisista ystävistä on ollut myös paljon tukea, ja sattumalta tässä saman kevään aikana tuttavapiiriin Washingtonin liepeillä on syntynyt peräti kuusi uutta amerikansuomalaista. Olemme puolin ja toisin jakaneet odotus- ja vauvavinkkejä ja -vaatteita, käyneet vuoroin lapsenvahteina ja tehneet vaunulenkkejä lähikahviloihin.

Sikäli arjen rytmi on myös muuttunut, että emme tänään ole aiempien vuosien tapaan ole lähdössä keskustaan rymyämään ja katsomaan ilotulituksia, vaan vietämme tätä yhtäältä ensimmäistä ja toisaalta viimeistä Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivää rauhallisesti perheen kesken. Ensi vuonna itsenäisyyttä juhlitaan sitten jo Atlantin tutummalla puolella.

Ankaraa juhlintaa

Amerikkalaiset ovat kovia juhlimaan. Tuskin on selvitty joulun/Hanukan/Kwanzaan ja länsimaisen uuden vuoden ylensyönnistä, kun ympäri maata aletaan jo valmistautua presidentin virkaanastujaisiin ja Mardi Gras -laskiaiseen, kiinalaiseen uuteen vuoteen, Punxsutawney Phil-metsämurmelin kevätennustukseen ja ystävänpäivään. Ja sitten on tietysti Super Bowl ja yliopistokoripallon March Madness, Purim ja Seder sekä Pyhän Patrikin ja Pyhän Urhon päivät. Jokaista juhlaa varten on ruokakaupoissa erikseen tarjolla runsas valikoima asiaankuuluvia kakkuja, oikeaoppisen värisiä pikkuleipiä ja jos jonkinlaisia juhlapöydän koristeita.

Tähän päivään mennessä en ole oppinut tietämään, viettääkö keskimääräinen amerikkalainen todella kaikkia näitä juhlapäiviä samalla hartaudella kuin loputtomat mainokset antavat ymmärtää. Ystävänpäivisin on ainakin täydellisen mahdotonta saada pöytävarausta mihinkään McDonald’sia tunnelmallisempaan ravintolaan, ja Sederin alla kaupungin viimeisiä matsajauhopurkkeja sai metsästää kissojen ja koirien kanssa.

Siksi onkin niin ihmeellistä, että pääsiäinen ohitetaan täällä olankohautuksella. Kukin uskontokunta toki järjestää omat rituaalinsa parhaaksi katsomansa aikataulun mukaan, mutta ylimääräisiä vapaapäiviä on turha odottaa. Niinpä pääsiäisen ympärille ei ole kehittynyt mitään sen suurempia kansallisia perinteitä, ja kaupat ja kirjastot ovat normaalisti auki. Valkoinen Talo järjestää lapsille sentään terveelliseen liikuntaan kannustavia pääsiäisleikkejä ja julkisilla paikoilla saattaa törmätä satunnaiseen pupumieheen, mutta muilta osin pääsiäistunnelman rakentaminen on ihan oman aktiivisuuden varassa. Jopa Kinder-suklaamunien maahantuonti on ankarasti kielletty.

Lienee turhaa lisätä tähän, että amerikkalaisille on hyvin epäselvää, miksi kenellekään tulisi edes mieleen yhdistää pääsiäiseen noitia tai Kyöpelinvuorta.

Imelistä Peeps-vaahtokarkkipupuista rakennetut dioramat ovat siis monin tavoin harvinaisia periamerikkalaisia pääsiäisperinteitä. Washington Postin dioramakilpailun tämänvuotinen voittajatiimi oli rakentanut hartaan tunnelmakuvauksen pääsiäispupujen jäähyväisistä kermatäytteisille, lisäaineiden ansiosta lähes pilaantumattomille Twinkie-leivoksille, joita myytiin aiemmin mm. CVS-apteekeissa, mutta joiden valmistus uhattiin suuren fanijoukon kauhuksi lopettaa vuoden vaihteessa. Oma dioramasuosikkini oli tosin mukaelma Washingtonin kuuluisasta Ben’s Chili Bowl -ravintolasta.

Ensiällistyksestä toivuttuani totesin, että eipä tämä ehkä ole sen kummallisempi tapa pääsiäisen juhlistamiseen kuin pohjalaisten pääsiäisvalkea, naapureille trullaaminen tai mämmi. Jota muuten saa vielä tänään New Yorkin Union Station Marketilta.

Oman perheen pääsiäinen koostuu tänä vuonna New York City Ballet’n esityksestä, kaverin synttäri-illallisesta nepalilaisessa ravintolassa ja kotona laiskottelusta. Pajunkissat ovat kukkineet tiehensä jo ajat sitten, mutta magnoliat ovat jo lupaavasti nupullaan ja kirsikankukkia odotetaan ehkä jo ensi viikolle tai viimeistään sitä seuraavalle. Ihana kevät on viimeinkin alkamassa.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Haaste vastaanotettu

Jenni heitti kuukausia sitten blogissaan haasteen, johon on kyllä ollut tarkoitus vastata, vaikka aikaa onkin vierähtänyt. Aion olla vähän tylsä ja jättää haasteen kierrättämättä eteenpäin, mutta vastaan kuitenkin esitettyihin kysymyksiin, koska ne ovat niin osuvia.

1. Mikä on paras ruoka uudessa kotimaassasi?

Aina kyllästymiseen asti puhutaan siitä, kuinka amerikkalainen ruoka on pelkkää pizzaa ja hampurilaisia. Se ei alkuunkaan pidä paikkaansa, vaikka ei tämä maa ehkä Ranskan veroinen kulinaristien kehto olekaan. Yhdysvaltalaisessa ruokakulttuurissa on parasta se, mikä on monessa suhteessa muutenkin parasta amerikkalaisuudessa: kulttuurien sekoittuminen ja vaikutteiden omaksuminen puolin ja toisin. Ehkä tämä riittää selitykseksi vastaukselleni: salaattibaarit, burritot ja etiopialainen ruoka. Olkoonkin niin, ettei näistä mikään ole erityisen ”amerikkalaista”, olen todella ihastunut itärannikon salaattibaariketjuihin Chop’tiin ja Sweetgreeniin. Burritot ovat ehdottomasti paras keksintö pikaruoan saralla, vaikka niiden väitettyä kaloripitoisuutta aina ajoittain moititaankin. Ja etiopialainen ruoka on paitsi hyvää, myös äärimmäisen hauskaa syödä hyvässä seurassa.

2. Minkä paikallisen nähtävyyden kävit viimeksi katsastamassa?

Niagaran putoukset joulukuussa 2012. Kai se lasketaan paikalliseksi nähtävyydeksi? Arvelisin, että putoukset olisivat olleet keväällä sulamisvesien aikaan vieläkin näyttävämmät, mutta kyllä niissä talvipakkasillakin riitti ihailemista. Lähiseudulla kävimme viimeksi katsastamassa Ai Wei Wei:n näyttelyn Hirschornissa sekä National Museum of the American Indian -museossa kahvilla.

3. Kuinka paljon muuttotavaraa otit aikoinaan mukaan Suomesta?

Tulimme kaupunkiin kaksi kertaa, ensin asunnonhakureissulle ja sitten vasta varsinaisesti muuttajina. Kummallakin kerralla mukana kulki kaksi matkalaukkua per kantaja sekä soitinkotelot – ensimmäisen kierroksen tavarat jätettiin Villen esimiehen kellariin odottamaan siksi aikaa kun viimeistelimme vielä Suomessa viisumiasioita. Lisäksi lähetin postitse neljä 15 kg:n laatikkoa, lähinnä kodintekstiileitä, joitakin astioita, kirjoja ja talvivaatteita. Vähemmälläkin olisi epäilemättä pärjännyt, mutta varsinkin alkuvaiheessa olin mukana tuoduista tavaroista kovin iloinen, sillä kalustamattomaan asuntoon joutui ilmankin hankkimaan koko joukon isoa ja pientä tavaraa ennen kuin arki alkoi rullata sujuvasti. Tutkijaperheenä kuljetimme myös mukana kohtuullisen valikoiman työkirjallisuutta.

4. Mitä otat Suomen-lomilla mukaan takaisin ulkomaille vietäväksi?

Tätä käsittelin lyhyesti edellisessä blogitekstissäni, joten linkitän vastauksen vain takaisin sinne.

5. Entä mitä tuot tuliaisiksi ystäville ja sukulaisille Suomeen?

Tämä vaihtelee kovasti. Usein tuon jotain paikallisia karkkeja, Washingtonista kertovia kirjoja tai valokuva-albumeita. Olen ollut vähän pettynyt siihen, kuinka vähän suuresta Amerikasta saa sellaista (järkevää) tavaraa mitä ei Suomessa myytäisi. Tätä se globaali markkinatalous kai sitten teettää.

6. Jos joskus muuttaisit toiseen maahan, mitä luulet eniten kaipaavasi nykyisestä kotimaastasi?

Tämä kysymys tulee aika pian ajankohtaiseksi, ja tiedän jo nyt, että tulen kaipaamaan Washingtonia ja Yhdysvaltoja kovasti. Ikävä tulee epäilemättä ainakin ystäviä, aurinkoa ja lämpimiä kesiä, kevään kukintakautta ja kylpyveden lämpöistä merivettä, ihmisten ystävällisyyttä ja välittömyyttä, kaupungin monipuolista konserttitarjontaa, orkesteria ja kamarimusiikkituokioita kavereiden kanssa.

7. Nimeä yksi paikka, jossa “pitäisi käydä kun täällä päin maailmaa ollaan”, mutta jossa et ole vielä käynyt.

Voi, USA on niin valtava paikka, että kaiken matkustamisen jälkeen edelleen tuntuu, ettemme ole kattaneet kuin surkean postimerkin kokoisen nurkan koko maasta. Mutta ei kaikkea voi muutamassa vuodessa mitenkään ehtiäkään nähdä. Olisin mielelläni halunnut käydä keskilännessä ja Teksasissa, suuri haaveeni oli tehdä roadtrip Kaliforniassa ja Yellowstone on yhä to do -listalla. Puhumattakaan Kanadan kartoituksesta ja Etelä-Amerikasta. Mutta toisella kertaa sitten.

8. Miten tutustuit parhaaseen paikalliseen kaveriisi?

En osaa oikein ajatella kavereita enää ”parhaina” ja ”toiseksi parhaina”, mutta moniin paikallisiin ystäviin tutustuimme joko jommankumman työn tai orkesterin kautta. Yhden läheisen ystävän sain tanssitunneilta, kun tarvitsin viikottain tuntien jälkeen kyytiä metroasemalle. Muutamia uusia ystäviä on löytynyt kaverin kaverin kautta tai juhlissa ja konserteissa. Ja äärimmäisen tärkeitä ensimmäisiä ystäviä olivat tietysti muut ulkosuomalaiset ja muut expatit, jotka olivat muuttaneet seudulle samoihin aikoihin, ja joiden kanssa on voitu alusta asti puida kulttuurieroja ja tänne sopeutumisen kiemuroita.

9. Milloin viimeksi tunsit itsesi ulkomaalaiseksi?

Viikoittain tulee vastaan joku tilanne, jossa en tahdo ymmärtää asioita yhdellä sanomisella, en tunnista paikallista julkkisnimeä tai kieliperustainen vitsi menee ohi. Mutta näihin tottuu ja oppii vähitellen suhtautumaan olankohautuksella. Eivät kaikki vitsit aukea paikallisillekaan, ja joskus alabamalainen ja minnesotalainen eivät ymmärrä toisiaan murresanojen vuoksi.

Yksi Yhdysvaltojen parhaista puolista on mielestäni juuri sen avoimuus: voit olla ylpeä ensimmäisen tai neljännen polven eurooppalainen tai aasialainen ja silti samalla henkeen ja vereen amerikkalainen. Tai yksinomaan ylpeä yksikulttuurinen maahanmuuttaja. Tai niin monikulttuurinen, ettet osaa oikein itsekään enää lokeroida itseäsi. Tai kylläkin täysverinen amerikkalainen, mutta silti länsirannikkolaisena täysin ulalla itärannikon vieraiden toimintapojen keskellä. Jokainen meistä on omalla tavallaan ulkomaalainen ja omalla tavallaan paikalliseen kulttuuriin sopeutunut kotiutuja, eikä sitä tarvitse sen kummemmin kenellekään selitellä.

Tai tämä on ainakin oma kokemukseni Washingtonin alueelta. Ehkä keskilännen maaseudulla kokemus olisi toisenlainen.

10. Entä milloin viimeksi tunsit itsesi hyvin integroituneeksi maahanmuuttajaksi?

Satunnaisissa asiakaspalvelutilanteissa, kun puhun vastapuolta parempaa englantia ja voin huolellisella ääntämisellä ja harkituilla sanavalinnoilla nopeuttaa tilanteen etenemistä. Kun osaan neuvoa turisteja kadulla sen enempää miettimättä. Kun luen paikallisuutisia ja haukottelen niiden kyllästymiseen asti tutuille aiheille. Itse asiassa jatkuvasti useammin, ja samalla enenevässä määrin vierastan ajatusta ulkosuomalaisuudesta. Integroitumisen tunne suurelta osin selittää myös viime syksyn blogitaukoa, sillä en kuukausiin vain oikein keksinyt mitään, mikä olisi sopinut blogin teemaan ja mistä olisi huvittanut kirjoittaa. Tänä keväänä taas lähestyvät muuttosuunnitelmat ovat uudelleenaktivoineet ulkosuomalaisuus-moodin. Tunnen kuitenkin itseni siinä määrin hyvin integroituneeksi, että jos työkuviot eivät olisi viemässä toiseen maahan, voisin aivan hyvin ajatella vielä jääväni Yhdysvaltoihin – ainakin muutamaksi vuodeksi lisää.

11. Missä maassa haluaisit viettää eläkepäiväsi?

Varmaankin Suomessa, mutta en ainakaan missään tapauksessa Yhdysvalloissa. Vaikka kulttuurissa on monia viehättäviä piirteitä, paikallinen terveydenhuolto- ja vakuutusjärjestelmä on sellainen soppa, että enpä haluaisi viettää eläkepäiviä ainakaan sen kanssa tapellen. (Taannoinen TIME-artikkeli kartoitti järjestelmän lukuisia ongelmia ansiokkaalla yksityiskohtaisuudella.)

Toisaalta ihailen suuresti sitä, kuinka tuntemani paikalliset eläkeläiset ovat aktiivisia erilaisissa vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysjärjestöissä, harrastavat ja pyörittävät jos minkälaista kulttuuritoimintaa ja matkustavat ennakkoluulottomasti. Jos vain on työuransa aikana onnistunut keräämään riittävät säästöt tai sellaiset verkostot, joiden avulla osa-aikaista työskentelyä voi jatkaa oman jaksamisen ja tarpeen mukaan, ja vakuutusasiat järjestyvät, eläkkeen vietto Yhdysvalloissa ei sekään kuulosta ollenkaan hullummalta vaihtoehdolta.

Koti-ikävän iskiessä

Kaikki ekspatriaatit tietävät, miten kummallinen asia koti-ikävä on. Vaikka suurin kaipaus tietysti kohdistuu ihmisiin – ystäviin ja perheeseen, matkalaukussa voi kantaa mukanaan vain muutamia kiloja kotimaata ja rajallisen määrän muita salamatkustajia. Nopean gallupin mukaan ulkosuomalaisilla on tapana viedä tuliaisina itselleen lehtien ja kirjojen lisäksi ainakin ruisleipää, salmiakkia, Fazerin suklaata, Marimekko-tekstiilejä, kaardemummaputkiloita ja roll on -deodorantteja.

Jos saat tilaisuuden, kurkkaa joskus vaivihkaa ulkosuomalaisen perheen keittiökaappeihin. Jokaisesta kotitaloudesta löytyy se yksi hylly, jolla säilytetään tarkasti näistä Suomesta tuotuja kalleimpia aarteita.

Mutta aina ei ole mahdollista matkustaa Suomeen asti hakemaan täydennystä varastoihin, eikä aivan joka kerta kehtaa juoksuttaa kavereita ja sukulaisiakaan postipakettien kanssa. Onneksi omatoimiselle salmiakinkaipaajalle on nykyisin myös digitaalisia vaihtoehtoja.

Luultavasti monipuolisin tarjonta löytyy osoitteesta www.suomikauppa.fi. Valikoima on hengästyttävä ensinnäkin siksi, että se on niin laaja, ja toiseksi siksi että myynnissä on lukuisia tuotteita, joita ei äkkiseltään osaisi edes ajatella jonkun kaipaavan. Roiskeläppäpitsoja ei sentään toimiteta kuljetuksen aikaisten lämpötilahaasteiden vuoksi. Kaupan fyysinen sijainti on Vantaalla, joten kaukaisempiin osoitteisiin toimitetuille suklaalevyille saattaa tulla varsin suolainen postimaksu päälle, mutta palvelu väittää sittenkin postittavansa tuotteet Itellan kuluttajahintoja edullisemmin. Järkevintä lienee useamman perheen tilausten keskittäminen samaan pakettiin, jolloin postikulut per tilaaja jäävät myös kohtuullisemmiksi.

Pohjois-Amerikan mantereella kunnollista hapanta, juureen tehtyä ruisleipää on mahdollista tilata postilaatikkoon myös paikallistoimituksena. Tämän hetken kuumin toimittaja liene newyorkilainen Nordic Breads, joka myy tuotteitaan Manhattanin Whole Foodseissa ja torimyyntinä, mutta pientä maksua vastaan lähettää kertaluonteisesti tai kestotilauksena tuoretta tummaa leipää suoraan aamupalapöytään. Atlantassa on ollut aikaisemmin kilpaileva leipomo Scandia Bread, mutta ymmärtääkseni he ovat hiljattain lopettaneet ainakin postitoimitukset.

Aiemmin IKEA oli todellinen pohjoismaisten ruokien mekka, mutta pari vuotta sitten uuden brändilinjauksen myötä valikoimasta katosivat vieraat tuotemerkit ja vain osa niistä korvautui geneerisesti IKEA-paketoiduilla, joskin usein aivan samansisältöisillä tuotteilla. Vieläkin myymälöistä saa vaihtelevalla menestyksellä glögiä ja karviaismarjahilloa, sillejä, Kallen kaviaaria, kanelikorppuja, lakritsikaloja ja pohjoismaista suklaata, mutta valikoima ei valitettavasti ole enää entisensä.

Muutamia Fazerin suklaatuotteita on vaihtelevasti saatavilla Amazonin kautta, mutta eurooppalaiseen osoitteeseen voi tilata sinisen levyn myös suoraan Fasulasta. Maraboun suklaata puolestaan myy mm. Scandinavian Gift Shop, jonka valikoimassa tosin on monenlaista muutakin pohjoismaista elintarviketta ja lahjatavaraa, mutta Minnesotassa sijaitsevan kaupan asiakaskunta vaikuttaisi olevan pääasiassa ruotsalaista ja norjalaista. Iittalaa sentään löytyy. Ruotsalaisia ruokatarvikkeita saa meren täältä puolelta lisäksi Sweden’s Best -verkkokaupasta ja suomalaista muotoilua vastaavasti FinnStylestä. Postimaksut ovat paikallisilta toimittajilta tilattaessa huomattavasti kohtuullisemmat kuin Suomesta tilattaessa, mutta toisaalta maahantuontikustannukset on tyypillisesti upotettu tuotteiden hintaan, joten lopputuloksen kannalta tilauspaikan fyysisellä osoitteella ei ole niin kovasti merkitystä muun kuin toimitusajan osalta.

New Yorkissa asuvilla suomalaisilla on koti-ikävänsä kanssa sikäli hiukan helpompaa, että Manhattanin alueelta löytyy kotimaisia tuotteita myyviä kivijalkapuoteja enemmänkin. Scandinavia Housen yhteydessä on pieni lahjatavarakauppa ja Marimekolla puolestaan näyttävä Flagship Store 5. Avenuella, joskin jotain Marimekko-tuotteita myydään myös Crate & Barrel -sisustuskaupoissa ympäri maata. Sockerbit-irtokarkkikauppa puolestaan näyttää tietävän ihan täsmälleen, kuinka karkkimaku ja -mieltymykset muodostuvat lapsuudessa ja käyttää sitä hävyttömästi hyväkseen kaupittelemalla juuri niitä samoja liitulakuja, vaahtosieniä ja merkkareita, joita tärkeän näköiset asiakkaat nyppivät rapiseviin Makuuni-pusseihinsa ympäri Suomea. Hiljattain tuotteet ovat nähtävästi tulleet myös postimyyntiin.

Aina ei ole edes tarpeen lähteä merta edemmäs sillikaupoille. Monista Giant-myymälöistä löytyy pienellä metsästyksellä vakiovarusteina sellaisia skandinaavisia herkkuja kuin Pandan lakuja ja hapankorppuja (tuotenimellä Finn Crisp), Valion Finlandia-juustoa, ruotsalaista puolukkahilloa ja ohuenrapeita Anna’s -piparkakkuja. Valitettavasti skandinaavit – toisin kuin esimerkiksi japanilaiset tai meksikolaiset – eivät ainakaan Washingtonin seudulla ole siinä määrin suuri tai selvärajainen kuluttajaryhmänsä, että tuotteita varten olisi varattu ”International Foods” -hyllystä omaa lokeroaan, josta kaikki kotimaan herkut löytyisivät kerralla. Myös World Market pitää valikoimassaan joitakin pohjoismaisia ruokatuotteita, mutta valikoima on melkoisen sattumanvarainen ja osaa tuotteista (esim. ruotsalaista glögiä) on myynnissä vain sesonkiluonteisesti ja niin kauan kuin tavaraa riittää. Toisaalta juuri vaihtuvan valikoiman ansiosta World Marketista saattaa joskus tehdä hämmästyttäviä löytöjä.

Ja äärimmäiseen hätään voi hakea Dean & Delucasta lakritsitoffeeta tai double salt licourice -merkkareita. Kunhan varautuu vakuuttamaan myyjälle ainakin kahdesti, että todella tietää mitä on tekemässä. Näitä tuotteita ei kaikille amatööreille myydäkään.

Murtaen

Kun tuttavapiiriin vähitellen kertyy ihmisiä eri puolilta Yhdysvaltoja, huomio alkaa kiinnittyä siihen, millaisia aksentteja heillä on. Toki kalifornialaiset puhuvat eri tavoin – ehkä jotenkin rennommin – kuin newyorkilaiset? Ja Atlantasta muuttaneet toisin kuin bostonilaiset? Vaan ei. Kaikki puhuvat karkeasti ottaen samanlaista yleisamerikkaa. Alueelliset erot  ja harvinaiset murteelliset ilmaisut rajoittuvat lähinnä satunnaiseen ”y’all”-kiekaisuun tai mitättömiin sävyeroihin vokaalien soinnissa.

Ehkä aksenttien sekoittuminen liittyy yleisemmin maan sisäisiin muuttoliikkeisiin. Ei ole ollenkaan tavatonta, että college-iässä muutetaan satojen tai tuhansienkin mailien päähän kotoa, ja valmistumisen jälkeen suunnataan sinne mistä töitä löytyy, oli etäisyys mikä tahansa. Myös työuran aikana asemakaupunkia saatetaan vaihtaa lukuisia kertoja rannikolta toiselle, ja hyvin harva onnistuu säilyttämään murteensa alkuperäisen rehevänä. Toki pyydettäessä kaikki osaavat matkia oman kotiseutunsa idiomia ainakin lauseen verran [esim. pa:ak the ca:a at Ha:ava:ad Ya:ad], mutta siinä on hiukan kyllä koulussaopitun makua.

Yksi näistä stereotyyppisistä murteista on maantieteellisesti kaukana, mutta muuten erityisen lähellä sydäntä. Minnesotan osavaltion, ”10 000 järven maan” väestöstä vielä nykyisinkin kolmannes on juuriltaan skandinaavisia, ja paikallisessa murteessa on paljon piirteitä, jotka kuulostavat hauskasti kotoisilta.

Muiden amerikkalaisten mielestä minnesootalainen aksentti on ilmeisesti vain muuten koominen.

Minnesotan alueen kulttuurissa tosin on säilynyt monia muitakin skandinaavisia piirteitä, kuten joulupöydästä löytyvät lutefisk ja nisu sekä helmikuun puolivälissä juhlittava St. Urhon päivä. Ja jos populaarikulttuuriin on missään määrin uskominen, minnesotalainen puhekulttuuri ja elekieli eivät nekään ole jäyhälle skandinaaville vieraita.

Amerikan englannin aksenteista yleisemmin kiinnostuneelle Rick Aschmannin kokoama murrekartta on muuten oikea kultakaivos. Sivustolta löytyy myös kymmenittäin videoesimerkkejä ja paljon enemmän lingvistista nippelitietoa kuin mitä tällainen sunnuntaimurreharrastaja kykenee kerralla vastaanottamaan.

Edit: Murteita voi tarkastella myös toisella tapaa. The Atlantic piirtää maan rajat sen perusteella, onko limppari alueella nimeltään ”soda”, ”pop” vai ”Coke”.

Pääsiäishajatelmia

Mämmikattilaa hämmennellessäni pohdiskelin, että perinteinen suomalainen cuisine koostuu suurelta osin puuroista. Porkkanalaatikko. Karjalanpiirakat. Ja se mämmi. Kaikki puuroja, joita keitetään kasaan tuntikausia ensin hellalla ja sitten vielä varmuuden vuoksi uunissa. Kunnollista, tuhtia ja sopivasti talonpoikaista juhlaruokaa sinnikkään keittiösavotan päätteeksi, ei mitään marengeilla näpertelyä. Tällaista ruokaa on varmaan keitetty pohjoismaissa juhlapöytiin paljon kauemmin kuin samoilla mailla on rakennettu kirkkoja.

Pääsiäinen ei ole amerikkalaisille mikään itsestään selvä juhlapyhä. Kuten viime vuonna opimme, juutalaiset ja kristityt laskevat pääsiäistä vastaavan juhlan ajankohdan eri kalenterien mukaan, mistä syystä ne eivät yleensä osu samaan viikonloppuun (paitsi tänä vuonna sattumalta osuivat). Luultavasti tästä syystä pääsiäisen ympärillä ei ole vakiintuneita liittovaltion pyhäpäiviä. Ilman lomaa ei ole myöskään pääsiäisen meno- ja paluuruuhkia, ja maallistuneemmat amerikkalaiset viettävät pääsiäistä yhtä mielellään baarissa kuin kotona lammasta tai pizzaa syöden. Ja koska pihalla nurmikko kasvaa nilkkakorkeudessa, tietyt perinteet – kuten rairuohon kasvattaminen – tuntuvat aavistuksen keinotekoisilta. Suklaamunaperinteitä sentään vaalitaan, mutta muilta osin pääsiäistunnelman luominen on kunkin oman yritteliäisyyden varassa.

Kun taloyhtiö ei kerran salli pääsiäisvalakian rakentamista takapihalle, eivätkä naapurit katso hyvällä luudan kanssa huitovaa trullia, ulkosuomalaisen pääsiäinen on tälläkin kertaa tilkkutäkki omia ja muiden perinteitä. Pitkäperjantaina istuimme sederiä samassa seurassa kuin viime vuonnakin, nyt vain huomattavasti harjaantuneempina.

Nautimme tavan mukaan hiivattoman ja jauhottoman seremoniaillallisen, jolla on paljon symboli- mutta vähän ravintoarvoa (kuvassa), ja sen jälkeen illallisen, jonka ravintoarvoista ei ole syytä keskustella kenenkään asiaan perehtyneen kanssa. Kana- tai kasvisliemessä keitettyjä matzo-pullia, majoneesikuorrutettuja kananmunia, luumujen kera haudutettua härkäpataa, maksapateeta, voista kiilteleviä parsoja ja feta-pinaattipiirakkaa (oma viemisemme, yleisön pyynnöstä). Juomana makeaa punaista granaattiomenaviiniä. Pöydän ainoa salaatinkorvike oli kirpeä piparjuurisose.

Pääsiäissunnuntain aamuna istuimme taas puolinukuksissa katolisessa kirkossa soittamassa hymnejä. Tämä keikka on siis vastapalvelus, jonka NIH Philharmonia vuosittain tarjoaa St. Elizabeth -kirkolle luvasta pitää konsertteja kirkon tiloissa ilmaiseksi. Mutta katolinen kirkkohartaus on vielä kauempana omista pääsiäisperinteistä kuin juutalainen ylensyönti – joka itse asiassa melko lailla muistuttaakin mummolassa vietettyjen pääsiäisviikonloppujen rituaaleja.

Päätin keittää koti-ikävääni mämmiä. Mämmimallaspussin kyljessä olevan ohjeen mukaisesti, eli kahden ja puolen armeijan tarpeisiin.

Tätähän sitten syödään, juhannukseen asti. Kindereitä ei täällä saa myydä ja pajunkissat ovat kukkineet tiehensä jo viikkoja sitten. Mutta onpa ainakin mämmiä.

Huomasin muuten että blogissa on käyty jo yli 30.000 kertaa. Suurkiitos kaikille, teille on ilo kirjoitella.

Juhlahumua

Jahas, helmikuun loppua hiihdellään.

Viime aikoina ei olla tosin pahemmin hiihdelty, torstaina lämpömittari käväisi nopeasti 20 asteen paremmalla puolella. Jopa kantawashingtonilaiset ovat pyöritelleet päitään leudolle talvelle, mutta tässä vaiheessa on jo selvää, että lunta ei enää ole tulossa.

Helmikuu on ollut yhtä juhlaa. Runeberginpäivän herkkuja saimme kevään ensimmäisen vieraan mukana Suomen tuliaisina, Super Bowlia ihmettelimme asianmukaisessa Sports Barissa ja yhtäkkiä olikin jo ystävänpäivä, juhlista jenkein.

Onhan nimittäin niin, että tätä ylenpalttisen muovista, törsäilyyn ja ylilyönteihin tähtäävää juhlaa ei edes olisi ilman Hallmark-korttiyhtiötä. Tai näin paikalliset kertoivat – Wikipedia on asiasta hieman eri mieltä. Kuten oli arvattavissa, itärannikkolaiset ystävämme eivät suuremmin innostuneet kukka-, suklaa- ja nallekarhurituaaleista, mutta ravintolaillalliselle oli sentään jokaisen parisuhteellisen päästävä. Kun me kyyniset eurooppalaiset matkasimme ystävänpäivän iltana kotiin orkesteriharjoituksista, tiet olivat tukossa ravitsemusliikkeistä kotiin palaavia juhlijoita.

Heti ystävänpäivän jälkeen riemuittiin taas pitkää viikonloppua, tällä kertaa tekosyynä Presidents Day. Vuoden kaikista maanantaivapaista tämä on varmasti omituisin – ajankohta on jonkinlainen kompromissi Abraham Lincolnin ja George Washingtonin syntymäpäivistä, vaikka virallisesti ainakin pääkaupungissa juhlitaan tietysti juuri Washingtonia. Koululaisille Presidents Day tarkoittaa historian tehokuuria, meille muille lähinnä alennusmyyntejä. Erityisesti autokauppiaat aktivoituvat tarjoustensa kanssa juuri tänä viimeisenä helmikuun viikonloppuna, ja niinpä meillekin sitten ilmestyi kuin puolivahingossa uusi hopenharmaa perheenjäsen. Oli huomattavan juhlallista lopulta pitkän ja huolellisen harkinnan, ankaran selvitystyön ja piinkovan hintakilpailutuksen jälkeen allekirjoittaa sekki ja ajella kotiin omalla nelipyöräisellä.

Presidents Day -viikonloppuun osui myös laskiainen. Etelämpänä Mardi Gras -juhlinta saattaa olla hyvinkin riehakasta, mutta nämä pohjoisen jäykkäniskaiset virkapukuilijat eivät paaston alkamista noteeranneet mitenkään. Itse sydämistyin sekä pulkkamäkien että karnevaalien väliinjäämisestä niin, että leivoin lohdutukseksi laskiaispullia. Villen monikansallinen työyhteisö huiteli pullat parempiin suihin sen enempää kyselemättä, mutta omat amerikkalaiset työkaverini olivat sämpylän ja kermavaahdon yhdistelmästä silminnähden hämmentyneitä – lukuunottamatta amerikanintialaista kollegaa, joka riemastui löytäessään pullataikinasta kaardemummaa.

Kuun kruunasi NIH Philharmonian konsertti, joka tarjoiltiin jälleen kerran 500-päiselle, hurraavalle yleisölle. Soitimme Rachmaninovin 2. pianokonserton  (tällä äänitteellä säveltäjän itsensä tähdittämänä!) ja Dvorakin 6. sinfonian – perinteisen romanttista ystävänpäiväohjelmaa siis. Orkesterin taso nousee tasaisesti ja niinpä kapellimestari ruuvaa vaatimustasoa jatkuvasti kireämmälle. Tämä ohjelmisto ei onneksi ollut vaikeimmasta päästä, joten ehdimme soiton lomassa itsekin vähän nauttia sooloista. Ja kun sormissa ei vielä ennestään ollut riittävästi rakkoja, soitimme vielä koko sunnuntai-iltapäivän naapurissa asuvan sellistin ja vakioaltistimme kanssa jousikvartettoja. Onni on joukko ystäviä, joiden kanssa voi soittaa kyllästymiseen asti ja vielä vähän yli!

Heti tiistaina alkaa taas uuden ohjelmiston työstäminen, mutta siitä lisää myöhemmin.

Kielipuoli

Angloamerikkalaiseen maahan muuttamisessa on se tylsä puoli, että kielitaito ei mitenkään erityisemmin kehity, kun kaikki toimii englannilla, joka on ennestäänkin ollut vahvin vieras kieli.

– luulin. Olin väärässä.

Olkoon kielitaito millainen tahansa, se kehittyy kun natiivien puheelle altistuu jatkuvasti, erilaisissa tilanteissa, erilaisten ihmisten seurassa ja silloinkin kun ei oikeastaan yhtään jaksaisi. Loputtomiin. Kun small talk alkaa sujua, sanavaraston vajaus aiheuttaa vielä takeltelua epätavallisten keskustelunaiheiden kanssa (toimistotarvikkeet, auton moottorin osat, ruoanvalmistustavat, you name it). Siinä vaiheessa kun sanavarastoon alkaa kuulua jo melkoinen valikoima hauskoja, sopivan slangivoittoisia lausahduksia ja idiomeja, pala nousee yhä kurkkuun kun pitäisi lohduttaa tahdikkaasti sukulaisensa vaikeasta sairaudesta järkyttynyttä ystävää. Ja kun lopulta arvioit hanskaavasi aivan kaiken, on vielä jäljellä pitkä lista sanoja, joiden ääntämisessä ei kerta kaikkiaan ole mitään logiikkaa, ja jotka on siksi vain opeteltava ulkoa.

Olen suunnattoman kiitollinen yhdysvaltalaisille työkavereilleni, jotka ovat toimineet viime kesästä asti amerikanenglannin yksityisopettajinani – osittain kärsivällisyyttään ja osittain vain siksi, että sattuvat säännöllisin väliajoin avaamaan suunsa. Alkuvaihe töissä meni asiasisältöön keskittymiseen, mutta nyt kun rutiinit ovat jo hyvin hallussa, kuljen päivät pitkät korvat höröllä ja opiskelen työn ohessa painotuksia, intonaatiota, sävyeroja ja merkitysvivahteita.

Melko pian kuitenkin tuskastuin muistin pätkimiseen ja hankin pienen vihkosen, johon kirjaan nyt päivittäin uusia ilmaisuja ja ääntämisohjeita. Vihkon ehkä paras puoli on, että se kulkee pienen kokonsa ansiosta aina mukana ja on erinomaista bussinodottelulukemista. Siihen tallentuneet sanat ovat täysin sattumanvaraisia – osa hyödyllistä toimistokieltä, osa viimeisintä katuslangia ja kaikkea siltä väliltä. Se merkittävä ero kouluaikaiseen sanastonopiskeluun kuitenkin on, että nämä sanat liittyvät kaikki tiukasti johonkin tilanteeseen ja usein myös henkilöön, ja niitä on siksi paljon helpompi muistaa. Pääsääntöisesti yritän harjaannuttaa sanastoa vain englanninkielisten synonyymien ja Merriam-Websterin tai urban dictionaryn selitysten avulla, mutta välillä on sittenkin yksinkertaisinta turvautua suomenkielisiin käännöksiin.

Kielitaidon kehittymisestä innostuneena lainasin jopa kirjastosta oppikirjan amerikanenglannin aksentin treenaamiseksi. Tämä projekti osoittautui aavistuksen kunnianhimoiseksi, vaikka kirja onkin erinomaisesti suunniteltu ja huomattavan pedagoginen. Kaikkeen ei vain aika ja innostus riitä.

Suomen reissuilla olemme kumpikin saaneet kuulla kommentteja, kuinka englantiin on alkanut tulla vieraampi amerikkalainen nuotti. En tiedä olenko oikein osannut edes selittää, että se on ollut ihan tietoinen tavoite. Vähitellen autenttisemmaksi muuttuva aksentti – ja rehellisesti sanoen siinä riittää edelleen hiomista – tekee arkisesta vuorovaikutuksesta paikallisten kanssa selvästi helpompaa. Mitä vähemmän puhe sorahtaa vieraalta, sitä tarkemmin kuulijat olettavat puhujan tarkoittavan juuri sitä mitä hän sanoo, sitä nopeammin he oivaltavat mistä on kyse, ja sitä paremmin he keskittyvät puheen sisältöön virheiden bongailun sijaan. Olen sitä paitsi ollut huomaavinani, että asteittain kehittyvä aksentti vahvistaa ystävyyssuhteita: se kertoo, että olemme aidosti halukkaita tutustumaan paikalliseen kulttuuriin ja valmiita näkemään sen eteen vaivaa.

Jonkinlainen työvoitto oli kun sain kunnian äänittää toimistolla sähkövian vuoksi bittiavaruuteen kadoneet puhelinvastaajaviestit uudestaan. Tämä nykyinen pöhkö amerikansuomalainen aksentti ei vielä kelpaa omaan korvaan, mutta toimistolle soittavien ensimmäiseksi tervehdykseksi se oli jo ihan riittävän hyvä. Aika mukava huomionosoitus, vaikka itse sanon!

Onneksi sitten taas välillä kompastuu sellaiseen tavattoman monimutkaiseen tongue-twisteriin kuin esimerkiksi ”blueberry pie” (hankala! monta erilaista p:tä peräkkäin!) ettei sentään ihan ylpisty.

Kotimatkoja

Vuoden 2011 kuluessa tuli kaksi kertaa tarve päästä käymään Suomeen, ja kun tilaisuus kerran tarjoutui, testasimme samalla kaksi uutta lentoreittiä.

Kesällä avautui American Airlinesin suora yhteys Chicagosta Helsinkiin. Reitti on DC:n suunnasta jokseenkin pöhkö: ensin yhdellä lennolla pohjoiseen ja kauas sisämaahan, sen jälkeen toisella suoraan länteen takaisin rannikolle ja meren yli. Toisaalta Chicagon suuntaan lähtee DC:stä lentoja lähes yhtä usein kuin New Yorkiin junia, joten päätimme kaikesta huolimatta hyödyntää tilaisuutta piipahtaa nopealla kaupunkikierroksella lentojen välissä.

Lento IAD-ORD kestää vain pari tuntia, joten juuri kun olet toipumassa aivan liian aikaisen aamuherätyksen aiheuttamasta shokista, olet oikeastaan jo perillä. O’Haren lentokentältä pääsee junalla Chicagon keskustaan reilussa puolessa tunnissa. Varasimme vaihtoon ruhtinaalliset kuusi tuntia, mutta jonkinlaisen turistikierroksen olisi ehtinyt tarvittaessa tehdä lyhyemmässäkin ajassa. Aamupäivä kului kiireettömästi Millenium Milea mittaillen, kiiltävän teräksinen Cloud Gate -papuveistos teki vaikutuksen, ja viileästä kesätuulesta Michigan-järven rannalla pidimme kovasti.

Chicago on siis riittävän suuri kaupunki tarjotakseen katsottavaa kiireiselle pikaturistille, ja keskustassa on helppo suunnistaa myös jalan. American Airlinesin lentojen palvelutaso tosin jää eurooppalaisista kilpailijoista jälkeen. Toisin kuin mannertenvälisillä lennoilla yleensä, Chicagosta Helsinkiin ei matkustajille ollut tarjolla omia televisioruutuja, vaan viihdyke pyöri yhteisissä ruuduissa lentoyhtiön saneleman aikataulun mukaisesti. Ja koska ensimmäinen lentoreitti suuntasi luoteeseen, jälkimmäinen lento kestää peräti yhdeksän tuntia. Menomatkalla Washingtonista Helsinkiin lennon pituus ei juuri harmittanut – olihan varpaita juuri päästy tuulettamaan kaupungin helteessä – mutta paluumatkalla yhdeksän tunnin yhtämittainen istuminen tuntui ikuisuudelta.

Lopputulos: Suosittelen Chicagon reittiä helppona tapana ujuttaa pitkälle lennolle hiukan myös kotimaan matkailua, mutta käytännöllisin tämä suunta lienee niille, jotka ovat muutenkin aikeissa jatkaa mantereen länsi- tai pohjoisosiin.

Jouluna vitkastelimme lentolippujen ostamisen kanssa, ja lopulta hinnat olivat nousseet niin korkeiksi, että koko Suomen joulu näytti hetken vain utopistiselta haaveelta. Yllättäen ja onneksi Icelandair tarjosi myös lomasesongin lentolippuja samaan kohtuulliseen hintaan kuin muulloinkin. Ja koska Islannin talous tarvitsee näinä vaikeina aikoina kaiken mahdollisen tuen, lentoyhtiö antaa hyvin poikkeuksellisesti turistien viipyä välilaskupaikassa muutamia päiviä ilman lisämaksua. Niinpä mekin päätimme pysähtyä paluumatkalla muutamaksi päiväksi Reykjavikiin nauttimaan talvimaisemista.

Reykjavik on erittäin viehättävä pieni kaupunki, jonka kapeissa kaduissa ja matalissa rakennuksissa on jotain häkellyttävän yleisskandinaavista. Ainoastaan katukylttien ur -päätteisistä teksteistä voi päätellä, ettei nyt olla manner-Pohjolassa. Ja koska turismi on yhä tärkeämpi elinkeino, valmiita kiertoajeluita ja räätälöitäviä seikkailukierroksia on tarjolla pilvin pimein. Kiireisimmille tarjotaan jopa pikakierroksia, joissa oppaan johdolla suoritetaan tärkeimmät nähtävyydet Golden Circle -kierros geysireineen ja vesiputouksineen, mustien laavakivien kehystämä Blue Lagoon -kylpylä ja islanninhevosvaellus – kaikki yhden päivän aikana puolijuosten. Talvisaikaan Reykjavikin seuduilla saa aikaa helposti kulumaan pari, kolme päivää, mutta kesällä vaellusmahdollisuudet ja pitkä valoisan aika varmasti houkuttelisivat jäämään vähän pidemmäksikin aikaa. Islanti, jonka me tammikuiset vieraat näimme, oli luminen, kylmä ja hämärän tunnelmallinen.

Lento Washingtonista Reykjavikiin kestää vaivaiset viisi tuntia, jonka aikana tosin ei tosin tarjota lämmintä ruokaa, mikä on mannertenvälisillä lennoilla poikkeuksellista. Toisaalta matkustajille on tarjolla elokuva-, musiikki- ja videopeliviihdykettä penkin selkäosan ruudun kautta, ja tarjontaa voi selata vapaasti oman aikataulun mukaan. Ja ruokaakin toki saa halutessaan ostaa, joskin suurin osa matkustajista näytti tyytyvän omiin voileipiin ja lentoyhtiön tarjoamiin virvokkeisiin. Reykjavikin kenttä on hädin tuskin keskimääräistä bussiasemaa isompi, joten tiukempikin vaihto lentojen välillä onnistuu kyllä. Eikä Reykjavikista edelleen Helsinkiin lennä kuin reilu kolme tuntia. Icelandairin koneet ovat jonkin verran pienempiä kuin American Airlinesin jättimäiset, kolmiriviset matkustajavalaat, mutta lentomukavuuteen se ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin.

Lopputulos: Suosittelen Islannin reittiä erityisesti niille matkustajille, joilla on aikaa pysähtyä matkan varrella päiväksi tai pariksi Reykjavikiin, mutta suoraan Atlantin ylitykseen tämä vaihtoehto on myös varsin mukava. Keskeisin haittapuoli lienee aikataulujen jäykkyys: lentoja lähtee Washingtonista vain kerran päivässä.

Näillä lennoilla pysähdyin toistuvasti miettimään, oltiinko nyt matkalla kotoa vai kotiin. Vuosi sitten kysymys oli lähinnä teoreettinen, mutta nyt vastaaminen oli jo selvästi vaikeampaa. Samanlaista vähittäistä vieraantumista olen huomannut suhteessa ulkosuomalaisuuteen. Totta kai olemme edelleen molemmat henkeen ja vereen suomalaisia, ja puhumme Suomesta kaikille ja taukoamatta, mutta ulkosuomalaisuus kuulostaa siltä, että asumme ulkomailla, ja se onkin jo vaikeampi niellä. Ei arki täällä ole mitään väliaikaista ulkoelämää tai etäarkea. Paikalliset ystävät ovat myös ihan oikeita ystäviä, eivät korvikeseuraa. Ja koti… no koteja on siellä missä on omia kirjahyllyjä, eli tällä hetkellä kaikkiaan viidessä eri osoitteessa kahdella mantereella.

Ehkä oikea ekspatriaatti on se, joka suhtautuu kaikkeen tähän vain iloisella olankohautuksella. No, täällä nyt ainakin kesään asti. Tai jouluun. Ja katsotaan sitten taas.