Kieli solmussa

Viimeisen vuoden aikana englantiin on alkanut pesiintyä aivan uudenlainen lukuhärö. Olen alkanut tehdä täysin odottamattomia virheitä ja sekoittaa kirjoittaessa sellaisia sanoja kuin:

• here ja hear
• there ja their
• where ja were
• once ja one’s ja ones
• oikein huonona päivänä jopa do ja due, joiden ääntämisessäkin sentään on vissi ero

Toki välillä sekoitan edelleen muodot who’s ja whose, ja sekoilen c:n ja s:n välillä esimerkiksi sanoissa advice tai to practise / some practice. Mutta nämä uudet, yllälistatut virheet ovat sellaisia, jotka ovat ymmärtääkseni tyypillisempiä myös natiiveille, eivätkä yksinomaan englantia vieraana kielenä opiskeleville. Ne perustuvat siihen, että kaksi merkitykseltään hyvinkin erilaista sanaa äännetään täsmälleen tai lähes samalla tavalla, ja nopeasti kirjoittaessa korva alkaa korvata silmän tarkistustyökaluna.

Virheiden tekemisessä ei tietenkään ole mitään hienoa. Mutta paukuttelen silti mielelläni hiukan henkseleitä siitä, että kielitaito on saavuttanut tällaisen uudenlaisen suvereenisuustason. Innostuin myös pitkästä aikaa päivittämään laukussa mukana kulkevaa sanastovihkoa urakoidessani töissä läpi kesän harjoittelijahakemuksia. Nuorten kirjoittajien hupaisat ylilyönnit, kuten ”I’m oozing with acrimony” (vapaasti käännettynä: ”tihkun riemastusta” saadessani hakea teille töihin) jäävät nopeasti mieleen ja sanavarasto karttuu.

Harjaantumisesta on myös se seuraus, että jatkuvasti harvemmin käymme työkavereiden kanssa keskusteluita, joissa joudun keskeyttämään puhujan ja pyytämään häntä toistamaan ja selittämään ennalta tuntemattoman sanan tai sanonnan. Omaksi puolustukseksi täytyy tosin huomauttaa, että läheisempien kavereiden kanssa pyydän joskus selitystä ihan vain siitä ilosta, että keskustelun myötä avautuu uusia näkökulmia kielen ja kulttuurin vivahteisiin, eikä niinkään siksi että lauseen merkityssisällöstä olisi jotain kriittistä mennyt ohi. Ja joskus viaton kysymykseni johtaa kokonaiseen luentoon, kuten kävi eräänä päivänä, kun kollegan ”c is for cookie” -vitsi ei ensimmäisellä auennut. Ilmeisesti tämä on jokin kaikkien amerikkalaisten yhteinen rakas lapsuudenkokemus – vastine suomalaisten Pelle Hermannille, Kylli-tädille tai ”Varokaa heikkoja jäitä” -animaatiolle.

Joka päivä jotain uutta ja niin edelleen.

Advertisement

Murtaen

Kun tuttavapiiriin vähitellen kertyy ihmisiä eri puolilta Yhdysvaltoja, huomio alkaa kiinnittyä siihen, millaisia aksentteja heillä on. Toki kalifornialaiset puhuvat eri tavoin – ehkä jotenkin rennommin – kuin newyorkilaiset? Ja Atlantasta muuttaneet toisin kuin bostonilaiset? Vaan ei. Kaikki puhuvat karkeasti ottaen samanlaista yleisamerikkaa. Alueelliset erot  ja harvinaiset murteelliset ilmaisut rajoittuvat lähinnä satunnaiseen ”y’all”-kiekaisuun tai mitättömiin sävyeroihin vokaalien soinnissa.

Ehkä aksenttien sekoittuminen liittyy yleisemmin maan sisäisiin muuttoliikkeisiin. Ei ole ollenkaan tavatonta, että college-iässä muutetaan satojen tai tuhansienkin mailien päähän kotoa, ja valmistumisen jälkeen suunnataan sinne mistä töitä löytyy, oli etäisyys mikä tahansa. Myös työuran aikana asemakaupunkia saatetaan vaihtaa lukuisia kertoja rannikolta toiselle, ja hyvin harva onnistuu säilyttämään murteensa alkuperäisen rehevänä. Toki pyydettäessä kaikki osaavat matkia oman kotiseutunsa idiomia ainakin lauseen verran [esim. pa:ak the ca:a at Ha:ava:ad Ya:ad], mutta siinä on hiukan kyllä koulussaopitun makua.

Yksi näistä stereotyyppisistä murteista on maantieteellisesti kaukana, mutta muuten erityisen lähellä sydäntä. Minnesotan osavaltion, ”10 000 järven maan” väestöstä vielä nykyisinkin kolmannes on juuriltaan skandinaavisia, ja paikallisessa murteessa on paljon piirteitä, jotka kuulostavat hauskasti kotoisilta.

Muiden amerikkalaisten mielestä minnesootalainen aksentti on ilmeisesti vain muuten koominen.

Minnesotan alueen kulttuurissa tosin on säilynyt monia muitakin skandinaavisia piirteitä, kuten joulupöydästä löytyvät lutefisk ja nisu sekä helmikuun puolivälissä juhlittava St. Urhon päivä. Ja jos populaarikulttuuriin on missään määrin uskominen, minnesotalainen puhekulttuuri ja elekieli eivät nekään ole jäyhälle skandinaaville vieraita.

Amerikan englannin aksenteista yleisemmin kiinnostuneelle Rick Aschmannin kokoama murrekartta on muuten oikea kultakaivos. Sivustolta löytyy myös kymmenittäin videoesimerkkejä ja paljon enemmän lingvistista nippelitietoa kuin mitä tällainen sunnuntaimurreharrastaja kykenee kerralla vastaanottamaan.

Edit: Murteita voi tarkastella myös toisella tapaa. The Atlantic piirtää maan rajat sen perusteella, onko limppari alueella nimeltään ”soda”, ”pop” vai ”Coke”.

Kielipuoli

Angloamerikkalaiseen maahan muuttamisessa on se tylsä puoli, että kielitaito ei mitenkään erityisemmin kehity, kun kaikki toimii englannilla, joka on ennestäänkin ollut vahvin vieras kieli.

– luulin. Olin väärässä.

Olkoon kielitaito millainen tahansa, se kehittyy kun natiivien puheelle altistuu jatkuvasti, erilaisissa tilanteissa, erilaisten ihmisten seurassa ja silloinkin kun ei oikeastaan yhtään jaksaisi. Loputtomiin. Kun small talk alkaa sujua, sanavaraston vajaus aiheuttaa vielä takeltelua epätavallisten keskustelunaiheiden kanssa (toimistotarvikkeet, auton moottorin osat, ruoanvalmistustavat, you name it). Siinä vaiheessa kun sanavarastoon alkaa kuulua jo melkoinen valikoima hauskoja, sopivan slangivoittoisia lausahduksia ja idiomeja, pala nousee yhä kurkkuun kun pitäisi lohduttaa tahdikkaasti sukulaisensa vaikeasta sairaudesta järkyttynyttä ystävää. Ja kun lopulta arvioit hanskaavasi aivan kaiken, on vielä jäljellä pitkä lista sanoja, joiden ääntämisessä ei kerta kaikkiaan ole mitään logiikkaa, ja jotka on siksi vain opeteltava ulkoa.

Olen suunnattoman kiitollinen yhdysvaltalaisille työkavereilleni, jotka ovat toimineet viime kesästä asti amerikanenglannin yksityisopettajinani – osittain kärsivällisyyttään ja osittain vain siksi, että sattuvat säännöllisin väliajoin avaamaan suunsa. Alkuvaihe töissä meni asiasisältöön keskittymiseen, mutta nyt kun rutiinit ovat jo hyvin hallussa, kuljen päivät pitkät korvat höröllä ja opiskelen työn ohessa painotuksia, intonaatiota, sävyeroja ja merkitysvivahteita.

Melko pian kuitenkin tuskastuin muistin pätkimiseen ja hankin pienen vihkosen, johon kirjaan nyt päivittäin uusia ilmaisuja ja ääntämisohjeita. Vihkon ehkä paras puoli on, että se kulkee pienen kokonsa ansiosta aina mukana ja on erinomaista bussinodottelulukemista. Siihen tallentuneet sanat ovat täysin sattumanvaraisia – osa hyödyllistä toimistokieltä, osa viimeisintä katuslangia ja kaikkea siltä väliltä. Se merkittävä ero kouluaikaiseen sanastonopiskeluun kuitenkin on, että nämä sanat liittyvät kaikki tiukasti johonkin tilanteeseen ja usein myös henkilöön, ja niitä on siksi paljon helpompi muistaa. Pääsääntöisesti yritän harjaannuttaa sanastoa vain englanninkielisten synonyymien ja Merriam-Websterin tai urban dictionaryn selitysten avulla, mutta välillä on sittenkin yksinkertaisinta turvautua suomenkielisiin käännöksiin.

Kielitaidon kehittymisestä innostuneena lainasin jopa kirjastosta oppikirjan amerikanenglannin aksentin treenaamiseksi. Tämä projekti osoittautui aavistuksen kunnianhimoiseksi, vaikka kirja onkin erinomaisesti suunniteltu ja huomattavan pedagoginen. Kaikkeen ei vain aika ja innostus riitä.

Suomen reissuilla olemme kumpikin saaneet kuulla kommentteja, kuinka englantiin on alkanut tulla vieraampi amerikkalainen nuotti. En tiedä olenko oikein osannut edes selittää, että se on ollut ihan tietoinen tavoite. Vähitellen autenttisemmaksi muuttuva aksentti – ja rehellisesti sanoen siinä riittää edelleen hiomista – tekee arkisesta vuorovaikutuksesta paikallisten kanssa selvästi helpompaa. Mitä vähemmän puhe sorahtaa vieraalta, sitä tarkemmin kuulijat olettavat puhujan tarkoittavan juuri sitä mitä hän sanoo, sitä nopeammin he oivaltavat mistä on kyse, ja sitä paremmin he keskittyvät puheen sisältöön virheiden bongailun sijaan. Olen sitä paitsi ollut huomaavinani, että asteittain kehittyvä aksentti vahvistaa ystävyyssuhteita: se kertoo, että olemme aidosti halukkaita tutustumaan paikalliseen kulttuuriin ja valmiita näkemään sen eteen vaivaa.

Jonkinlainen työvoitto oli kun sain kunnian äänittää toimistolla sähkövian vuoksi bittiavaruuteen kadoneet puhelinvastaajaviestit uudestaan. Tämä nykyinen pöhkö amerikansuomalainen aksentti ei vielä kelpaa omaan korvaan, mutta toimistolle soittavien ensimmäiseksi tervehdykseksi se oli jo ihan riittävän hyvä. Aika mukava huomionosoitus, vaikka itse sanon!

Onneksi sitten taas välillä kompastuu sellaiseen tavattoman monimutkaiseen tongue-twisteriin kuin esimerkiksi ”blueberry pie” (hankala! monta erilaista p:tä peräkkäin!) ettei sentään ihan ylpisty.