Viikko sitten viikonloppuna meillä oli ilo ja kunnia osallistua amerikkalaisiin häihin.
Juhlat alkavat jo edellisenä iltana harjoituksilla, johon osallistuvat hääparin lisäksi kaaso- ja sulhasväki, hääparin vanhemmat sekä mahdolliset kukkaistytöt ja sormuspojat. Harjoitukset ovat siksikin tarpeen, että vihkijänä on varsin usein pariskunnan ystävä, jolla ei välttämättä ole kovin selkeää käsitystä juhlan kulusta tai rutiinia sen ohjaamiseen. Vihkiluvan saaminen on varsin eksoottinen prosessi, mutta siitä toisella kerralla lisää.
Alttarille ei suinkaan kävellä missä järjestyksessä sattuu. Ensimmäisenä saliin saapuvat sulhanen ja bestman, joiden perässä tulevat hääparin äidit ja sulhasen isä. Toisella kierroksella vuorossa ovat kaaso(t) ja morsiustytöt, kukin oman sulhaspojan saattamana. Kolmanneksi lähetetään kukkaistyttö ja sormuspoika, joiden tarkoitus on harhailla pitkin käytäviä, heitellä terälehtiä mihin sattuu ja unohtua joka välissä vilkuttamaan äidille. Ja vasta sen jälkeen morsian saapuu isänsä saattamana.
Siinä on harjoittelemista.
Harjoitusten päätteeksi koko seurue siirtyy ravintolaan syömään, ja ilta saattaa jatkua pitkäänkin. Se on ymmärrettävää. Puolen maanosan kokoisessa maassa sukulaiset asuvat kaukana ja näkevät toisiaan harvoin. Yhteisistä tapaamisista otetaan kaikki ilo irti.
Mekin istuimme harjoitusillallisen pitkän kaavan kautta, sillä vaikka morsian oli Villen työkaveri ja sulhanenkin meille tuttu, varsinaisen hääkutsun saimme sillä verukkeella, että lupasimme soittaa juhlissa. Neljä eri kulkuetta sisääntullessa ja hääparin lähtö alttarilta saivat näin komean akustisen viulu-piano -vahvistuksen. Morsiamen sisääntulomarssi oli sitä paitsi suomalainen (Melartinia), joten mielestäni perustelimme oman läsnäolomme erittäin hyvin. Samalla vältyimme kuulemasta tuota otsikon iänikuista Wagneria, joka muuten ei edes ole marssi.
Varsinainen juhla pidettiin kokonaisuudessaan Ronald Reagan -toimistorakennuksen paviljongissa, sillä kirkkohäät ovat täällä harvinaisuus. Monimutkaisia sisääntulorituaaleja lukuun ottamatta tilaisuus oli varsin yksinkertainen ja rento. Vihkimisen kohokohta olivat hääparin omakätisesti kirjoittamat vihkivalat, jotka olivat hauskoja ja koskettavia – kaikkea muuta kuin hollywoodilaisittain imeliä tai sentimentaalisia.
Ja sitten alkoivat juhlat. Amerikkalainen hääjuhla ei eroa suomalaisesta kovin merkittävästi, mutta sikäli kun eroja on, amerikkalaiset juhlat ovat kokonaisuutena vähemmän muodolliset ja vähemmän aikataulutetut. Pakolliset rituaalit ovat tuttuja: puheita, kakun leikkaus ja kimpunheitto. Häätanssi oli ajoitettu ihan juhlan alkuun, mutta koska nuorempi sukupolvi ei osaa enää valssata, musiikkina on asiaankuuluvia pop-balladeja. Muilta osin ohjelmassa oli vain syömistä ja yleistä seurustelua.
Erityismausteen pöytäkeskusteluun toi morsiamen isoveljen vaimo, joka oli iso- tai isoisoäitinsä sukujuurten innostamana lähtenyt yliopistoon Uppsalaan. Hän oli kovin innoissaan tilaisuudesta verestää ruotsin kielitaitoaan. Sulhasen seattlelaisen sedän kanssa taas jauhoimme epäviisaasti politiikkaa, mutta tilaisuutta ei malttanut jättää käyttämättä, kun löytyi keskustelukumppaniksi jopa suomalaisittain liberaalisti ajatteleva amerikkalainen.
Morsiamen perheellä on kaukaisia sukujuuria Irlannissa ja koska tämän vanhemmat ovat vanhemmalla iällä kovasti innostuneet céili-tansseista, hyppelimme päivällisen jälkeen vielä porukalla läpi Haymakers Jigin. Askelia oli onneksi hiukan jo oli kokeiltu harjoitusillallisten jatkoilla hotellin aulassa. Loppuillasta musiikkina oli dj:n tahdittamaa discoilua, ja vierasjoukko 5-viikkoisesta 92-vuotiaaseen jammasi Lady Gagaa sulassa sovussa.
Juhlaa voi siis hyvällä syyllä moittia onnistuneeksi.
