Arkisto elokuu 2011

Miksi meillä ei radio soi

No siksi kun posti toi tällaisen:


Ville on viimeisen vuosikymmenen tohottanut, että pitäisi joskus hankkia Jascha Heifetzin koko levytetty tuotanto. Että olisi kyllä hyvä olla ne kaikki. Että olisipas mukavaa nyt jos olisi sellainen levykokoelma. Että mistäs sellaisen saisi. Että voi kun olisi.

Mutta kun ei ole saanut. Edellinen, myyttisen maineen saavuttanut Heifetz-kokoelma oli myyty loppuun vuosikausia sitten, levydivarit tarjosivat ei-oota, eikä uusintapainostakaan ollut tiedossa.

Ennen kuin tänä keväänä.

Muutaman kuukauden kuolaamisen, pohdinnan ja ankarien hintavertailujen jälkeen UPS kantoi kotiovelle 103 CD-levyn paketin. Lahja oli niin rakas, että ensimmäisen kaksi viikkoa se keräsi muovikuorissa pölyä, kun laatikon avaaminen tuntui kovin juhlalliselta.

Ja nyt ei sitten kuunnella muuta kuin Heifetzia. Mutta en valita, on se vain sen verran upeaa soittoa.

————

Taustatiedoksi kerrottakoon, että Jascha Heifetz on siis yksi kiistattomasti parhaista, ellei paras, 1900-luvun viulisteista. Tämä video tarjoaa väitteelle melko kattavan perustelun.

Here comes the bride

Viikko sitten viikonloppuna meillä oli ilo ja kunnia osallistua amerikkalaisiin häihin.


Juhlat alkavat jo edellisenä iltana harjoituksilla, johon osallistuvat hääparin lisäksi kaaso- ja sulhasväki, hääparin vanhemmat sekä mahdolliset kukkaistytöt ja sormuspojat. Harjoitukset ovat siksikin tarpeen, että vihkijänä on varsin usein pariskunnan ystävä, jolla ei välttämättä ole kovin selkeää käsitystä juhlan kulusta tai rutiinia sen ohjaamiseen. Vihkiluvan saaminen on varsin eksoottinen prosessi, mutta siitä toisella kerralla lisää.

Alttarille ei suinkaan kävellä missä järjestyksessä sattuu. Ensimmäisenä saliin saapuvat sulhanen ja bestman, joiden perässä tulevat hääparin äidit ja sulhasen isä. Toisella kierroksella vuorossa ovat kaaso(t) ja morsiustytöt, kukin oman sulhaspojan saattamana. Kolmanneksi lähetetään kukkaistyttö ja sormuspoika, joiden tarkoitus on harhailla pitkin käytäviä, heitellä terälehtiä mihin sattuu ja unohtua joka välissä vilkuttamaan äidille. Ja vasta sen jälkeen morsian saapuu isänsä saattamana.

Siinä on harjoittelemista.

Harjoitusten päätteeksi koko seurue siirtyy ravintolaan syömään, ja ilta saattaa jatkua pitkäänkin. Se on ymmärrettävää. Puolen maanosan kokoisessa maassa sukulaiset asuvat kaukana ja näkevät toisiaan harvoin. Yhteisistä tapaamisista otetaan kaikki ilo irti.

Mekin istuimme harjoitusillallisen pitkän kaavan kautta, sillä vaikka morsian oli Villen työkaveri ja sulhanenkin meille tuttu, varsinaisen hääkutsun saimme sillä verukkeella, että lupasimme soittaa juhlissa. Neljä eri kulkuetta sisääntullessa ja hääparin lähtö alttarilta saivat näin komean akustisen viulu-piano -vahvistuksen. Morsiamen sisääntulomarssi oli sitä paitsi suomalainen (Melartinia), joten mielestäni perustelimme oman läsnäolomme erittäin hyvin. Samalla vältyimme kuulemasta tuota otsikon iänikuista Wagneria, joka muuten ei edes ole marssi.

Varsinainen juhla pidettiin kokonaisuudessaan Ronald Reagan -toimistorakennuksen paviljongissa, sillä kirkkohäät ovat täällä harvinaisuus. Monimutkaisia sisääntulorituaaleja lukuun ottamatta tilaisuus oli varsin yksinkertainen ja rento. Vihkimisen kohokohta olivat hääparin omakätisesti kirjoittamat vihkivalat, jotka olivat hauskoja ja koskettavia – kaikkea muuta kuin hollywoodilaisittain imeliä tai sentimentaalisia.

Ja sitten alkoivat juhlat. Amerikkalainen hääjuhla ei eroa suomalaisesta kovin merkittävästi, mutta sikäli kun eroja on, amerikkalaiset juhlat ovat kokonaisuutena vähemmän muodolliset ja vähemmän aikataulutetut. Pakolliset rituaalit ovat tuttuja: puheita, kakun leikkaus ja kimpunheitto. Häätanssi oli ajoitettu ihan juhlan alkuun, mutta koska nuorempi sukupolvi ei osaa enää valssata, musiikkina on asiaankuuluvia pop-balladeja. Muilta osin ohjelmassa oli vain syömistä ja yleistä seurustelua.

Erityismausteen pöytäkeskusteluun toi morsiamen isoveljen vaimo, joka oli iso- tai isoisoäitinsä sukujuurten innostamana lähtenyt yliopistoon Uppsalaan. Hän oli kovin innoissaan tilaisuudesta verestää ruotsin kielitaitoaan. Sulhasen seattlelaisen sedän kanssa taas jauhoimme epäviisaasti politiikkaa, mutta tilaisuutta ei malttanut jättää käyttämättä, kun löytyi keskustelukumppaniksi jopa suomalaisittain liberaalisti ajatteleva amerikkalainen.

Morsiamen perheellä on kaukaisia sukujuuria Irlannissa ja koska tämän vanhemmat ovat vanhemmalla iällä kovasti innostuneet céili-tansseista, hyppelimme päivällisen jälkeen vielä porukalla läpi Haymakers Jigin. Askelia oli onneksi hiukan jo oli kokeiltu harjoitusillallisten jatkoilla hotellin aulassa. Loppuillasta musiikkina oli dj:n tahdittamaa discoilua, ja vierasjoukko 5-viikkoisesta 92-vuotiaaseen jammasi Lady Gagaa sulassa sovussa.

Juhlaa voi siis hyvällä syyllä moittia onnistuneeksi.

Amerikan eläimet värikuvina

Tällä viikolla bongattua:

Metsämurmeli / Groundhog (Columbia, MD)

Valkohäntäpeura ja vasa iltakävelyllä eläintarhassa / Deer and Bambi visiting the zoo (Woodley Park, DC)

Kolibri (laji tuntematon) / Hummingbird (unknown species) (Tenleytown, DC).

Punakardinaali / Northern Cardinal (Tenleytown, DC)

Monarkkiperhonen / Monarch butterfly (Dupont Circle, DC)

Aamutakkini / My Morning Jacket (Merriweather Post Pavilion, MD)

Kuvat: Wikipedia.

Sekahedelmäsalaatti

Kävin tuossa taannoin Whole Foodsissa enkä taas yhtään tiennyt mitä siellä on myynnissä.

Oikeanpuoleinen keltainen on mangonektariini. Se ei tosin ole sukua mangolle, vaan on vain tietynlainen kiinteä ja tiivismakuinen kalifornialainen nektariini. Pinta on tutunoloisesti pehmeä ja ehkäpä maku tosiaan muistuttaa etäisesti mangoa.

Vasemmanpuoleinen punertava on pluot, eli tietenkin luumun (plum) ja aprikoosin (apricot) risteytys. Tämä on aito sekahedelmä muutenkin kuin vain nimensä puolesta. Maku on luumumainen, mutta aavistuksen makea ja rakenne on luumun ja aprikoosin välimaastoa. Muistelin, että Valiolla on ainakin ollut luumu-aprikoosiviili tai -jogurtti, mutta epäilen ettei kysymys ole kuitenkaan tästä hedelmästä.

Ja arvatkaapa mitä! Pluot on rekisteröity tavaramerkki, joten sitä ei noin vain kasvatellakaan takapihalla.

Seikkailu vallan ytimessä

Eräänä heinäkuisena päivänä pakenin Mall-viheriön kuumuutta Capitoliin. Sulkemisaikaan oli jäljellä vain puoli tuntia, joten en kysellyt ohjattuja kierroksia, vaan vaeltelin pääaulassa muiden turistiryhmien perässä. Exhibition Hallin inkkaripatsaat oli pian katsottu ja tutkin huvikseni, voisiko pääaulasta jatkaa talon mielenkiintoisiin vanhempiin osiin tai suorastaan kupolille. Takaisin helteeseen ei ollut kiire. En saanut kartasta mitään tolkkua, joten kävelin vain tuurilla sinne minne nenä näytti.

Käytävien jälkeen portaita ja taas käytäviä. Paimenromantiikan tyylin mukaisia seinämaalauksia, kivisiä porraskaiteita ja hienostuneita pylväsjäljitelmiä. Kävin kääntymässä vanhassa istuntosalissa, jonka vartija katsoi vähän kulmien alta, mutta kun en selvästi mitään pahaa aikonut, ei hän kysynyt mitään. Muutamassa portaikossa oli turisteille ehdoton kulkukielto, jolloin tietysti käännyin kiltisti kannoillani ja jatkoin toiseen suuntaan.

Lisää käytäviä ja taas portaita ja käytäviä. Ennen kuin oivalsinkaan, turistiryhmät ympärillä olivat muuttuneet kiiltäväkenkäisiksi virkamiehiksi. Silti sain kävellä pitkän tovin, ennen kuin ystävällinen vartija hoksasi ohjata minut pois toimistosiivestä, takaisin omieni pariin.

Käänsin taas nenän toiseen suuntaan ja lähdin etenemään summanmutikassa portaita ylös. Kolme salia myöhemmin olin määränpäässä, komeasti koristellun kupolin alla.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Istuin monta hetkeä kupolin maalauksia ihaillen ja valokuvaten. Kun lopulta vartija tuli ilmoittamaan sulkemisajasta ja selvisi, etten ollut liikkeellä opasryhmän kanssa vaan itsekseni, olin saada selkäsaunan. Vaan mistäpä olisin raukka turisti tiennyt olevani väärässä paikassa. En ollut tietoisesti rikkonut yhtään ainutta näkyvillä olevaa kulkukieltoa, enkä tiennyt ettei ryhmättä kulkeminen ollut sallittua. Ja kamera kaulassa ihmetellessäni olin niin ilmiselvästi vierailijan näköinen, että jos vartijoille jäi statukseni epäselväksi, en voi oikein siitäkään ottaa vastuuta.

Pyytelin kovasti anteeksi ja minut ohjattiin taas pääaulaan.

Olen luullut, että Capitolin alue on yksi maan (maailman?) tarkimmin vartioituja alueita. Mutta taidan olla väärässä, jos satunnaisen ja hyväntahtoisen turistinkin on näin helppoa eksyä rakennukseen ilman että kukaan sitä suuremmin noteeraa. Ja vielä kaksi kertaa puolen tunnin aikana.

Vierailukohteena Capitol on kyllä ihan asiallinen, mutta jälkiviisaana suosittelen osallistumista ohjatulle kierrokselle. Niitä lähtee pääaulasta virka-aikana noin 10–20 minuutin välein.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 422 muun seuraajan joukkoon