Paperisotilas

Kummallista kyllä, muutaman päivän laiskottelun ja ostoksilla kiertelyn jälkeen halusin vapaaehtoisesti tarttua uusiin byrokratia-haasteisiin.

Aloitimme sosiaaliturvatunnuksesta. Sitä täytyy hakea, kuten Suomessakin, toimistosta, joka on auki vain normaalina virka-aikana 8–16, sijaitsee aavistuksen pöljässä paikassa julkisten kulkuneuvojen ajoreitteihin nähden, ja joka on aina täynnä hikisiä, hermostuneita jonottajia. Virkailijat ovat parhaansa mukaan kohteliaita, mutta aina hetkittäin pinna on puolin ja toisin kireällä. Tunnuksen hakemista varten täytetään lomake, jossa kysellään kummallisia – ei kuitenkaan heimonimiä eikä rikosrekisteriä tällä kertaa. Täytin itsekin lomakkeen, vaikka tiesin jo etukäteen, ettei sosiaaliturvatunnusta minulle myönnettäisi. Sitä varten tarvitsen EAD-työluvan, jonka hakeminen on taas ihan oma takaperinvolttinsa.

Onneksi virkailijamme oli myös ekspatriaatti: huumorintajultaan kuivahko keski-ikäinen ranskalainen, jonka mielestä Villen nimi oli erinomaisen hupaisa ja sopiva. Saimme todistuksen siitä, että toinen tunnuksista valmistuisi kahden viikon sisään ja siitä, että toista tunnusta emme voi vielä saada. Virkailija toivotti lähtiessämme hyvää onnea ja todella tarkoitti sitä.

Sen sijaan ajokorttitoimistossa hölmöön ulkomaalaiseen suhtauduttiin huomattavasti penseämmin. Lähdin tälle seikkailulle yksin, koska Ville voi hakea ajokorttia vasta saatuaan tuon äskettäin hakemamme sosiaaliturvatunnuksen. Minä taas voin hakea ajokorttia juuri siksi, että en ole sotua saamassa pitkään aikaan. Minun mielestäni se on kyllä hiukan ristiriitaista.

Toimisto oli vielä älyttömämmässä paikassa Georgetownin perukoilla, 2–3 kilometrin päässä lähimmästä metroasemasta. Oman hajamielisyyteni takia jouduin seikkailemaan toimistoon peräti kaksi kertaa ennen kuin kaikki tarvittavat paperit (passi, viisumi, I-94, DS-2019, vuokratodistus ja suomalainen ajokortti) olivat mukana. Jono oli pitkä, mutta pääsin onneksi esittelemään omat dokumenttini nopeasti. Ja kaikki oli hyvin. Kunnes sain komennon siirtyä tietokoneen ääreen. Suorittamaan teoriakoetta.

Johon en tietenkään ollut mitenkään osannut varautua.

Vastauksista piti olla 80 % (20/25) oikein, ja ylpeydellä voin todeta, että ilman minkäänlaista valmistautumista tai kulttuurivalmennusta tai amerikkalaista ajokokemusta, kahdeksan vuotta suomalaisen ajokortin suorittamisen jälkeen, sain kysymyksistä komeat 19/25 kohdalleen.

En siis päässyt läpi.

Leveällä paikallisella aksentilla puhuva virkailija käski tylysti palata toisena päivänä yrittämään uudelleen. Yrityksiä saa olla vuoden sisään kolme, jonka jälkeen joutuu vuoden karenssiin ennen neljättä yrityskertaa. Hankalan aksentin takia meni kuitenkin tovi, ennen kuin pääsimme asiasta yhteisymmärrykseen ja sain ongittua häneltä vihkosen, jossa opastetaan DC:n ajosäännöstöön – siis sen, joka minun olisi pitänyt lukea ennen teoriakokeeseen osallistumista. Ankara turhautuminen ja itku-potku-raivari oli iltaan mennessä laantunut sen verran, että selailin kotona omalla sohvalla (sic!) opasvihkosta ja totesin sen hyödylliseksi. Yritän sitten vain ahkeran opiskelun jälkeen uudelleen. Jos joku muu sattuu olemaan myöhemmin samassa tilanteessa, voin nyt jälkiviisaana kertoa, että vihkonen löytyy sähköisenä täältä.

J-2 -puolisoviisumin työlupakäytäntö (EAD) toimii muuten siten, että vasta maahantulon jälkeen voi jättää hakemuksen, jonka käsittely kestää tuttuun tapaan yhdestä kolmeen kuukautta. Hakemiseen tarvitaan lomake I-765 ja ilmeisesti shekkimuotoinen maksu, passivalokuvia, kopioita maahantulodokumenteista sekä kirje, jossa eritellään perheen tulot ja menot USA:ssa. Kirjeen tarkoitus on osoittaa, että työskentelyn tarkoitus ei ole taloudellisesti tukea J-1 -viisumin haltijaa, vaan mahdollisilla työskentelytuloilla rahoitetaan yksinomaan toissijaisia asioita, kuten puolison kieli- ja ruoanlaittokursseja. Työn laatua, määrää tai palkkausta ei ole rajoitettu, kunhan rahat käytetään hurvitteluun eikä elämiseen. Säännöksen ideana on ilmeisesti se, että viisumin edellytyksenä on ollut riittävä rahoitus, eikä puolison työllistyminen näin saa olla kriittistä perheen toimeentulolle.

Joka tapauksessa kirjeen oheen liitettävien laskelmien tulee olla järkeviä, joten hakemusta ei suositella jätettäväksi ennen kuin kahdesta kolmeen kuukautta maahantulon jälkeen. Tai koska nyt arveleekin voivansa rakentaa uskottavan budjettilaskelman. Työskentelyä ei ehdottomasti saa aloittaa ennen työluvan saantia – ei edes vapaaehtoistyötä. Vaimolle on siis varattu pakolliset kodinsisustusviikot viisumikauden alkajaisiksi. Ehkä se onkin kohtuullista.

About these ads